Ylväs kuva Eeva Joenpellosta

 

Kumma juttu, että vasta luettuani Helena Ruuskan kirjoittaman Elämän kirjailijan (WSOY 2015) tajuan, kuinka merkittävä kirjailija Eeva Joenpelto on ollut ja on. Aikoinaan näet ei ollut tapana lukea sen paremmin Joenpeltoa, Utriota kuin Hietamies/Hirvisaarta tai varsinkaan Ursula Pohjolan-Pirhosta. Mutta Eeva Kilpi, Anu Kaipainen ja Marja-Liisa Vartio kelpasivat jo 1960-70-luvulla, jolloin meistä suomen kieltä ja kirjallisuutta opiskelleista moni ponnisti työelämään. Otimme kantaa muun muassa naiskirjailijoihin väistelemällä heidän viihteellisiksi arvioituja, historiasta aiheita ammentavia romaanejaan. Klassikot toki tunsimme Minna Canthista Aino Kallakseen ja Maria Jotuniin. Siihen kaartiin liittyi merkittäviä suomenruotsalaisia, kuten Edith Södergran, Tove Jansson, Märta Tikkanen, Solveig von Schoultz. Sittemmin suosittiin Veronica Pimenoffia, Rosa Liksomia, Sofi Oksasta, Anni Kytömäkeä. Myös Pirkko Saisio ja hänen uusin romaninsa Passio vaatii päästä listaan.

Tartuin Ruuskan laatimaan henkilökuvaan miltei sattumalta, kun Elisa Kirja tarjosi taannoin pikkurahalla ostettavaksi muun muassa Ruuskan Joenpelto-teoksen. Se ehti levätä lukulaitteessa hyvän aikaa, ennen kuin rupesin verkkaisesti lukemaan hankintaani iltaisin sängyssä. Vauhtiin päästyäni teksti veti puoleensa myös päiväsaikaan. Se tarjoaa sävykkäitä kuvia länsiuusmaalaisesta elämästä, Eeva Joenpellon kasvuvuosista, eräistä sukulaisista vihanpitoineen, avioliitosta Jarl Hellemannin kanssa ja pikku hiljaa myös WSOY:stä. 

Paljon myöhemmin moni tosielämän ihminen luovutti piirteitään romaanien henkilöille.  Eeva Joenpelto itse ja hänen lähipiirinsä hahmottuivat minulle perin kiinnostavina. Suoraselkäinen, pystypäinen tahtonainen ei sortunut, vaikka raskaita kokemuksia karttui. 

Eeva Joenpellolla oli niin kova sanomisen ja kirjoittamisen tarve, ettei edes yhä kivulloisemmiksi äityneet kädet saaneet häntä luopumaan työstään. Sanelemalla hän ei kyennyt luomaan tarinoitaan. Ehkä hän sentään hyväksyi käyttöönsä sähkökirjoituskoneen, joka siirsi kirjaimia melko kevein painalluksin paperille. Mahdottomalta tuntuu ajatella kipeäkätistä kirjalijaa hakkaamassa mekaanisen koneen näppäimiä kaikin voimin.

Ruuskan laatima prologi avaa niin olennaisia näkymiä kohteesta, että on paikallaan siteerata tekstiä vähäisin poistoin:

EEVA JOENPELTO TÄYTTI 70 VUOTTA kesäkuussa 1991. WSOY:n kirjallinen johtaja Vilho Viksten soittaa hyvissä ajoin Marjatta Tapiolalle ja tilaa kirjailijamuotokuvan Eevalle syntymäpäivälahjaksi -- Eeva suostuu ikuistettavaksi, taiteilijan silmin tarkasteltavaksi. Saattaapa olla jopa imarreltu, vaikka hän ei halunnutkaan kirjoittaa muistelmiaan. Hän on ollut aina tarkka sanomisistaan mutta myös ulkonäöstään, kerran vuoden parhaiten pukeutuvaksi naiseksi valittu pitkä, vaalea ja hoikka nainen.   

Marjatta Tapiola hakee Eeva Joenpellon autollaan Punavuoresta ateljeehensa Vanhalle Talvitielle Hermanniin. Eevalla on kasvoillaan paksu meikki, paljon sinistä luomiväriä ja punaista huulipunaa. Parempi olisi ollut, jos hän olisi tullut meikittömänä, sillä taiteilijan värit ovat paletissa, eivät mallin kasvoissa. Mutta malliaan huomattavasti nuorempi taiteilija ei uskalla pyytää tällaista.     

Eeva on pukeutunut mustaan iltapukuun, jonka hän on ostanut WSOY:n kirjailijaillallisille vuonna 1952 – juhlat olivat Kämpin peilisalissa ja Eeva Hellemann silloin 31-vuotias viisi romaania julkaissut tulevaisuudenlupaus. Vuodet ovat armahtaneet häntä, ja puku sujahtaa ylle 38 vuoden jälkeen. Ei tule kuuloonkaan, että malli istuisi toisen olkapään paljastavassa pitkähelmaisessa puvussaan. Hän seisoo kuten Ida Aalberg tai Aino Ackté Albert Edelfeltin maalaamissa muotokuvissa. Eeva on heidän laillaan kuninkaallinen malli, seisoo ylväästi leuka pystyssä ja kaula ojennettuna. Hän on äärettömän ystävällinen mutta pidättyväinen, jopa hiljainen. --

 Maalauksesta tulee suuri, todellista Eevaa suurempi. Kaikki hänessä on ollut suurta tähänkin asti – korut, talot, kirjat. Muotokuvan tausta on punainen, elämän värinen. Vasemmassa laidassa on kuin revennyt esirippu todistamassa paljastusta, halua näyttäytyä. Kirjailijan iho hehkuu keltaista ja vihreää, musta iltapuku muistuttaa voiman vuosista, joita vielä on jäljellä.--

Jätän enemmät sisällön selostamiset. Niiden asemesta suosittelen lukemaan Helena Ruuskan Joenpelto-kirjan. Seuraavaksi siirryn itse lukemaan Joenpeltoa. Kirjahyllystäni näet löytyy hänen Ettei varjos haalistu -romaani vuodelta 1986. Kirja tuntuu aikoinaan jääneen minulta lukematta. Samoin on laita Lohja-sarjan, jonka neljä osaa haen ennen pitkää kirjastosta. Samasta paikasta uskon löytäväni vuoden 1994 Finlandia-voittajan Tuomari Müller, hieno mies. 

Osoitan arvostavat kiitokseni Helena Ruuskalle Joenpelto-herätyksestä. On meistä äidinkielenopettajista moneksi!

 

Tarinan sietämätön rujous

Hitaasti eteni Katja Ketun Yöperhosen (2015) lukeminen ensi alkuun. Se maailma, johon kirjailija lukijansa vie, on perin juurin rujo ja sietämätön. Samaa toki voi sanoa Ketun edellisestä hurjasta romaanista Kätilö (2011), josta kumminkin suuresti sytyin.  Lumouduin myös sen kielestä. Mutta Yöperhosessa kieli tunki tajuntaan sillä tavoin rajuna, että se nostatti minussa harmin sekaista vastustusta.

Suenhampaalla oli pehmeähuulinen suu, josta vasen kulmahammas työntyi esiin, mikä teki siitä ihananjulman näköisen. Sen juttuihin en tietenkään uskonut. Meillä oli kotona lutkutettu äidinmaidossa ryssän ja kommunismin pelko sillä tavalla, että ne sunnuntaina kirkkoaikaan Muurmannin-radiosta lähetetyt kokkapuheet vain huvittivat. Kumminkin huomasin Hetteelle suksivani useampana sunnuntaina ja mikäs, kun ei kukaan silmän alla pitänyt. Ja jotenkin miellyinkin siihen. Istua siellä poronvällyyn kääriytyneenä, siemailla kuksasta poronmaitoa, sihtailla Suenhammasta ja kuunnella kun punikit manasivat isää alimpaan helvettiin. Retostivat Kommunismin Ihmemaasta ja Työväen Paratiisista kuni paremmatkin profeetat. Siellä rajan takana muka korvikekahville naureskeltiin, ämmillä läski lepatti lantehissa, silkovehnää unipullassa ja kolhoosin lehmä ammui kirein utarein – tule ja lutkuta! Joku oli loikannut ryssiin jääpurrella ja ylennyt heti Muurmannin alueen komissaariksi. (Prologi, e-kirjan s. 8 - 9.)       
  – –
Suenhammas nauroi ja laittoi lämpimän kouran hameen alle.
 – Kyllä sie siellä viihtyisit. Tule tansseihin Moskovan kylälle. Siellä on uuet kalinat joka ilta.
 Se kutitti minut sukavaksi naiseksi, työnsi kyrpänsä minuun ennen rippikesää Hetteen niliaitassa ja ryski niin että nauratti. Tykkäsin sen huohottavasta anelusta ja porontaljaan purruista parahduksista, jumalauta Irkku sulla on maailman ihanin. Lupasin tulla kylästämään jahka kiireiltäni kerkeäisin. Erottiin oivallisissa merkeissä, yhteisen salaisuuden ja tulevien hikisten pyhäpäivien merkeissä. Mutta sitten alkoi aamuisin tulla paha elämä. Tein kuin Sisko oli maailmannaisena opettanut. Pitää pissata ohranjyvän päälle ja jos se alkaa itää, tietää että hullusti on käynyt. Siemen iti. Kerroin Siskolle ja tämä kailotti heti Lotta Svärdin seuraavassa kokouksessa, että Irga on huorannut ryssälle. Isälle ei kukaan uskaltanut, mutta kyllä sen tiesi ennemmin tai myöhemmin paljastuvan, eikä pitäjän kätilö suostunut auttamaan. (e-kirjan s. 11.)

Selatessani nyt niitä sivuja, joita lukiessa voihkin tekstin kauheutta, hämmästelen, mikä kerronnassa oikein tökki. Yhtenä syynä vastahakoisuuteen lienee se, että äskettäin lukemani John Williamsin   Stoner-romaanin  niukka, tarkka, konstailematon kieli yhä kajasteli mielessä, vaikka luin kirjan ruotsiksi. No, kesyynnyinhän minäkin lopulta Ketun vyörytykseen. Ihmeekseni aloin taas nauttia värikylläisestä kielestä, vaikka sen varassa tulvi vastaan inhaakin inhempia tarinan vaiheita. Kunnioitusta herättää se, että tekijä on kyennyt pitämään moniaalle haarottuvan kokonaisuuden kasassa ja että rähinät, kapinat ja muut myllerrykset rahoittuvat paikoin silkaksi runoksi. Silloin lukijakin rentoutuu.

Niinpä allekirjoitan paljossa Hesarin kriitikon Helena Ruuskan arvion, joka jo otsikossa julistaa:

Katja Ketun uusi romaani nousee maailmallakin menestyneen Kätilön veroiseksi

Tiettyä epäuskottavuutta koin kuitenkin siitä, että tarinan keskeisin henkilö, uhmakas Irga, säilyttää sanavalmiin energisyytensä tapahtuipa hänelle mitä hyvänsä. Kuinka kukaan ihminen voisi vuosikymmenien murjovassa kaltoin kohtelussa pysyä sillä tavoin elinvoimaisena kuin tarinan Irga? Mutta asian täytyykin olla niin, että kaikissa juonen kiemuroissa leijaakin kirjailijan pidäkkeettömän mielikuvituksen henki, ei suinkaan Irgan tai kenenkään muunkaan henkilön tai kansan ruhjottu olemus! Ketun hillitön luomisvoima, vimma ja rohkeus tuntuvat purkautuvan tarinoiksi vastustamattomalla voimalla. Miksipä minä sellaista vastustelisin.