Joenpellon Lohja - paikallisuutta romaaneissa

 

 Kahden Joenpellon romaanin ja Helena Ruuskan Joenpellosta kirjoittaman elämäkerran perusteella havahduin pohtimaan paikallisuutta romaaneissa. Minulta puuttuu tyystin tuntuma muun muassa Lohjaan. Sen osaksi liitettyyn Sammattiin, Joenpellon syntymäpaikkaan, olen yhdistänyt Elias Lönnrotin, en Joenpeltoa. Kuitenkin Joenpelto on se kirjailija, joka etsi ja löysi aiheet romaaneihinsa synnyinseudultaan. Hän tunnustaa kirjoissaan kotiseutu-uskollisuutensa ja tekee siitä myös hienovaraisesti pilaa henkilöhahmojensa kautta.

Joenpellon lohjalaisuus sysäsi muistelemaan koskettavia kuvauksia eri puolilta Suomea, kuten A. Kiven Nurmijärvestä, Minna Canthin Kuopiosta, Teuvo Pakkalan Oulusta, Toivo Pekkasen Kotkasta, Volter Kilven Kustavista, Ilmari Kiannon ja Veikko Huovisen Kainuusta, Lauri Viidan Tampereesta, Väinö Linnan Urjalasta ja Tampereesta, Timo K. Mukan Pellosta,  Antti Tuurin Pohjanmaasta, Juha Seppälän Porista, Sirpa Kähkösen Kuopiosta, Rosa Liksomin Tornionlaaksosta, Kjell Wästön Helsingistä, Ulla-Lena Lundbergin Ahvenanmaasta ja Turun saaristosta - monista muista ja uusimmista kirjailijoita puhumattakaan.

Olin Pentinkulman päivien opettajaseminaarin toisena vetäjänä 1980-luvulla ja sitä kautta mukana ryhmässä, joka suunnitteli lisäpanostusta hämäläiskirjallisuuden esille tuomiseen. Hanke hyytyi, kun ryhmän parhaat asiantuntijat alkoivat vierastaa puuhan nurkkakuntaisuutta. Niinpä minäkin totuin sivuuttamaan romaanien paikallisuuden.

Vasta Joenpellon melko myöhäisen kauden proosaan tarttuminen herätti taas kiinnostumaan paikallisuudesta osana kerrontaa, kuten tästä blogijutustani huomaa. Olen hankkinut koko Lohja-sarjan e-kirjoina alle viisi euroa osalta. Vetää kaikista ovista on nyt luettu, muut odottavat vuoroaan. Onnittelen itseäni, että vihdoin löysin Joenpellon, jota olen karttanut monien tuttujeni lailla. Tänään jopa allekirjoitan Elisa Kirjan sivuilta löytyvän mainostekstin:

Kuulun Lohja-sarjan vaikuttava avaus vie 1920-luvun Suomeen

Menestysromaani ihmisistä, jotka yrittävät olla ihmisiksi.

Suomi on itsenäistynyt, sota loppunut, länsiuusmaalaisessa kylässä haetaan isompaa ja parempaa. Kauppias Hänninen mielii komeaa kivitaloa, Grönroosin kipakka punaleski työväen vallankumousta, ja jälkipolvi... ei siitä oikein otetta tahdo saada. Unensa kullakin, tahtovat vain elämän oikut päästä kepposiaan tekemään. Aina ei tiedä, hymyynkö vai itkuun pitäisi suupieltä siirtää, kun kaikessa hötinässä ja kunnianhimossaan yrittää kylän väki jotenkin olla ihmisiksi.

Eeva Joenpelto (1921 - 2004) tunnetaan terävänä ihmisten ja arvojen kuvaajana. Vuonna 1974 ilmestynyt Vetää kaikista ovista oli aikansa myyntimenestys ja aloittaa kuulun Lohja-sarjan.

"... tällaista kirjallisuutta ei meillä tehdä jokaisena vuosikymmenenä." - Arto Seppälä, Aamulehti

"Muistin, että kirja on hyvä, mutta en muistanut, että se on niin loistava kuin se on." - Kirsin kirjanurkka

Tässä linkki Kirsin kirjanurkkaan ja suositus lukea teksti vuodelta 2012. Itse en ruodi tarkasti teosta, vaan poimin esille päällimmäisiä havaintojani.

Linnan Täällä Pohjantähden alla -sarjasta mieleen jääneet kuvat Suomesta täydentyvät Joenpellon tehdaspaikkakunnan oloilla heti sisällissodan jälkeen. Tammisaaren vankileiriltä palailee riutuneita punaisia. Grönroosin Vieno hoippuu hädin tuskin elävänä äitinsä Tilda Grönroosin hoteisiin. Tämän serkku, kauppias Oskari Hännisen vaimo Salme, saa miehensä puhumaan Vienon töihin suolle. Hännisen vastahakoinen apu näyttäytyy kostontapaisena heikkokuntoisen ihmisen lisärääkkinä.

Kauppias Hänninen on muuttanut paikkakunnalle Itä-Suomesta eikä pääse ulkopuolisuudestaan. Kotona hän ei puhua pukahda vaimolleen, joka lähes karkaa serkkunsa Tildan/Tiltan luo muistelemaan hauskoja nuoruusaikoja. Hänninen löytää helpotusta oloonsa käymällä apulaisensa Ainon luona ja supattamalla naisen korvaan asioita, joista joutuu maksamaan. Henkilösuhteet lautautuvat dramaattisiksi niin, että lukija alkaa odottaa jotakin kauheaa tapahtuvaksi. Vihjeet on kirjoitettu hienovaraisesti osaksi kerrontaa.

Hännisen pyrkyryys tulee monin tavoin esille. Tyttärien naimakauppoihin isällä on vahva ote, mutta tulokset eivät vastaa odotuksia. Pikkukauppias ei tunnista Matti Reiman, toimeliaan vävykandidaatin menestymismahdollisuuksia, sillä oikopäätä olisi tähdättävä paikkakunnan parhaisiin piireihin. Niitä edustaa vitivalkoinen Julinin perhe, jonka poika Lauri ja Hännisen Anja kihlautuvat, mutta häistä ei ole tulla valmista. Nuoret opiskelevat pikaisesti opettajiksi ja muuttavat kauas ensimmäiseen koulupaikkaansa. Joenpellon maailmassa mitään hyvää ei seuraa Lohjalta lähtemisestä. 

Henkilökuvioon tulee lisää kierroksia, kun Anja ehti ennen opettajaksi opiskeluaan  hankkiutua yhä uudestaan pikkuserkkunsa Vienon lähelle. Herää epäilyksiä, kun Anja alkaa odottaa vauvaa. Kuka onkaan isä? Anja ja Lauri vihitään vaivihkaa, mutta onni loistaa poissaolollaan opettajaparin kotona. Anja tuntee isän myyneen hänet Julineille.

Tehdaspaikkakunnan työntekijöiden ja työnantajien ristiriidat kärjistyvät lakkoihin. Junan tuomina rikkureita saapuu kiristämään ilmapiiriä entisestään. Öisin autoliikennettä riittää Hännisen vävyksi edenneen Matti Reiman bisnesten pyörteissä. Bensiinin lisäksi kanistereissa kulkee pirtua. Matti myös rakentaa suitsait komean talon, jonne vie Inkerinsä. Kuinka pitkälle sutkin Matin menestys kantaa? Vai kaatuvatko kulissit?

Kotirouvaksi alistuneen Sylvi Hännisen verkkainen virkistyminen herättää odotuksia, miten vahvaksi nainen voi kasvaa, kun miehen suurellinen rakennushanke yhdessä Julinin kanssa ei tuokaan menestystä, vaan uhkaa, joka ei ihan vielä ole toteutunut. Mutta Hänninen on kerran kuullut Julinin suusta, että mies pitää häntä konfoijarina eikä ymmärrä, mitä sana tarkoittaa. Hänninen kysyy kerrankin vaimoltaan:

– Kaikkea hullua kuulee. Olen monta päivää ajatellut kysyä sinulta. Kun kaikkea hullua puhutaan. Niin sitten joku sana jää päähän ja sitä miettii, että mitä se on, mitä se voi tarkoittaa.     

 – Mahdanko mä tietää, Salme ihmetteli. Harvoin häneltä mitään kysyttiin.      

– Kyllä varmaan tiedät kun kerran tätä rumaa murretta osaat.      

– Ai se on murresana. No mikä sana, Salme kysyi kun sanomalehti kahisi taas.      

– En tiedä onko sen arvoinen.      

– Sano nyt. Vaik paljon mä jo olen unohtanutkin. Etkä sä koskaan ol oikeen pitäny –.     

 – Semmoinen vaan kuin joku konfoijari. Piän konfoijari vaa.     

 – Ai se, Salme ilostui kun tiesi heti. 

– Se on vain sitä, et. Sehän on vaan semmonen vähän niinkun halveksittava ihminen, semmoinen joka näpistelee tai miten sen sanoo. Pettää pikkusen kun tilaisuus tulee. Ottaa vähän, sen verran kun jaksaa kantaa. Jotaan pientä. Pistää taskuunsa. Varas se o, tavallaan. Mut ei mikään suur varas. Jos nyt vaik varastais vasikan, niin se ei enää oliskaan konfoijaamista, se olis jo enemmän. Juu, ja sit konfoijari voi olla semmonenkin ihminen, kun lupaa yhtä ja tekee toista.      

Salme mietti voisiko enää paremmin kuvata, mutta ei hän keksinyt. Hän kääntyi katsomaan miestä, oliko mies ymmärtänyt. Mutta lehti oli tiukasti Hännisen kasvojen edessä. Takaa ei kuulunut äännähdystäkään.      

– Mistä sä semmosen sanan kuulitkan? Sormet siirtyivät lehden reunoilla, mutta vastausta ei tullut.     

 – Sano ny kun kerta kysyit. Nyt mies edes murahti.      

– Sano ny, Salme patisti.     

 – No se Juliini. Se, se aina kun on ylimielinen, puhuu sillä tavalla, mongertaa kuin mikäkin. Se, sekin yksi –.  

Myös Laurin, Anjan ja Vienon kuvioon on ladattuna ennalta arvaamattomia odotuksia tulevaisuudesta, kun nuoret alkavat nähdä ympärilleen aikuisen silmin ja irrota heille syötetyistä ajatuksista.

Jatkan Lohja-sarjan parissa, kunnes kaikki osat on luettu. Ei haittaa, vaikka e-kirjojen kannet ovat ankean harmaita. Netistä voin katsella monenkirjavia eri painosten kansia. Tässä niistä yksi:

 

 

Tilinteko

Myöhään Laila Hirvisaaren teoksiin tarttuneena olen tyystin sulanut ihailemaan hänen voimiaan perehtyä valitsemaansa aiheeseen. Hän mainitsee lukeneensa kaiken mahdollisen Katariina II:sta. Valtavan tietomäärän kirjailija on sisäistänyt niin, että syntyy uskottava kuva Katariinasta keisarinnana tähän itseen eläytyen.

Hovielämä tulee tutuksi illallisineen, matkoineen, ulkomaisten lähettiläiden tapaamisineen. Keisarinnan silmin näkee ja korvin kuulee, kuinka rakkausuhteita viriää, vehkeilyjä paljastuu, henkilökunta uurastaa. Katariinan omista suosikeista seuraa paitsi nautintoa myös isoja murheita ja hävettävän suuria kustannuksia. Kuohuttavimpana muistona käydään läpi Pugatšovin kapinaa. Siihen liittyen kysymys häpeällisestä maaorjuudesta pysyy ratkaisemattomana pitkälle tulevaisuuteen. Tilinteon aiheita riittää kaikilta 33 hallitsemisen vuosilta.

Sotien tuloksena Venäjän alue laajenee ja siksi kai Katariinan nimeen liitetään epiteetti Suuri. Puola jaettiin, Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, osia Suomesta piti Värälän rauhassa 1790 saataman sen lisäksi, mitä Turun rauhassa 1743 oli jo Ruotsilta otettu. Valtaa tavoitellaan ja käytetään, maa-alueita hamutaan lisää sotimalla ja liittolaisuuksia etsimällä.

Kunnianosoituksena hiukan itseäni vanhemmalle kirjailijalle ostin pian Laila Hirvisaaren kuolinuutisen jälkeen e-versioina hänen romaaninsa Minä, Katariina (2011) sekä sen jatko-osan Me, Keisarinna (2013). Kumpikin Otavan kustantama teos on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Minä, Katriinasta kirjoitin tämän blogijutun. Nyt ovat vuorossa aatokseni nimihenkilön muistelemista hallitsijavuosista. Sihteerinä ja olennaisena opponenttina toimii edelleen lapsuudesta asti tuttu ja ylikamariherraksi nimitetty ystävä Leon Denikin. Ratkaisu luo kiehtovia jännitteitä, kun kronologia tarjoaa rungon, kolmeen osaan ja 45 lukuun jaettu teksti jäsentää tapahtumia. Lukija tietää alusta asti, mistä on kyse:

En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien välillä oli vain 37 vuotta. Mitään niin brutaalia, sivistymätöntä, julmaa, hullua hallitsijaa kuin Pietari Suuri, joka katkoi omin käsin alaistensa päitä, ei enää Venäjälle tule, siitä pidän minä huolen. Vaikka minua syytettiin mieheni murhasta, en sentään ole tappanut omia lapsiani! Pietari Suuri tapatti oman poikansa. Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en. Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan. Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME, KATARIINA II, SELVISIMME?

Leon Denikin avulla Katariina joutuu silmäkkäin vaivalloisten tosiasioiden kanssa muistellessaan hallitsijavuosiensa vaiheita. Kun kaikki on kerrottu, runsaan vuoden työ päättyy kesällä 1796. Uupunut Leon lähtee lomalle Latviaan. Puolan entinen kuningas, Katariinan pienenä kuolleen tyttären isä, ilmaantuu kutsumatta Monplaisirin palatsiin Suomenlahden rannalle Katariinan luo eikä tule häädetyksi pois. Tarina saa hiipua kohti loppuaan vanhan rakkauden hehkussa:

– Stanislaus, tämä keskiyön hiljainen hetki on ihana. Kuuntele – vain meren kohinaa. Ei paljon sanoja, ajatuksia kyllä. Ja silmäsi niin lähellä. Kerro mitä ajattelet.       

– Kuka säätää rakkauden lain? Kuka tunteet? Kuka rakkauden määrän? Se on joskus hämmentävää. Vuosikymmenet erottivat meidät, sinut ja minut. Kansojemme tahto erotti meidät. Mutta me olemme yhdessä yhä.

– Kuinka voin koskaan kiittää sinua? Sano, mitä olen elämälläni tehnyt?        – Velvollisuutesi, Katherine.       

– Liian paljon virheitä sekä hallitsijana että naisena. En minä ehdi saada niitä anteeksi. Sinä Stanislaus Poniatowski olet suuri ihminen. Minä olen pieni ihminen. Jokin esti minua olemasta äiti kenellekään heistä kolmesta. Olen ollut enemmän hallitsija kuin äiti. Minun syyni, että poikani Paavali nousi minua vastaan. Joudun käymään siitä oikeutta itseni kanssa. Minä Katariina joudun selvittämään syntini tuolla Taivaallisessa Ruusutarhassa ehkä Voltairen kuullen. Hän riemuitsisi… Tunnustan erehtyväisyyteni. Jaoin liikaa rahaa ohikiitävistä hetkistä. Suljin pimeyteen kaikkein pienimmät ja heikoimmat. Kadun.

Katariina vajoaa omiin ajatuksiinsa ja miettii, paljonko on vielä aikaa. Sitä hän ei tiedä, ounastelee vain, että aika on loppumassa. Tietolähteistä tarkistin, että Katariina II sai halvauskohtauksen marraskuussa 1796 ja kuoli pari päivää myöhemmin. Hän oli 66-vuotias, romaanin mukaan itsensä vanhaksi ja rumaksi tuntenut.

 Hirvisaaren romaanin jylhyys korostui tästäkin tosiasiasta ja siitä, että Katariinan seuraajaksi kruunattiin äitiään vastaan vehkeillyt Katariinan esikoispoika Paavali I, jonka viralliseksi isäksi on merkitty Pietari III.  Paavalin tsaarius päättyi viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänet murhattiin. Suomalaisillekin Porvoon valtiopäiviltä 1809 tuttu Alekasanteri I seurasi isäänsä valtaistuimelle.

Minun päässäni vallitsee nyt niin vahvana Laila Hirvisaaren luoma romaanihahmo Katariina II:sta, ettei tilaa kilpaileville luomuksille hevin löydy. Enkä myöskään tunne tarvetta itse ryhtyä historiankirjoista selvittämään, mitä tästä keisarinnasta sanotaan. Hirvisaaren Katariina II kaikkine piirteineen tuntuu minusta ihmeen läheiseltä.

Sophiesta Katariinaksi

 Pitääkö kirjailijan kuolla, ennen kuin havahdun lukemaan häneltä jotakin? Sellainen epäilys heräsi, kun Laila Hirvisaaren kuolemasta uutisia tutkaillessani hoksasin, että kas kummaa, en tunne ainotakaan hänen laajan tuotantonsa teosta. Löysin saman tien Elisa Kirjan valikoimista useita Hirvisaaren romaaneja. Historian harrastajana ja Venäjän historiaa aikoinaan opiskelleena ostin saman tien kaksi alehintaista kirjaa. Kumpikin niistä keskittyy Katariinaan, siihen suureksi ajan oloon nimitettyyn. Alkujaan hän oli saksalaisen ruhtinaskunnan prinsessa Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst, Kaksiosaisessa omaelämäkerrassa tapahtumia muistelee Sophie-Katariina kirjan nimen mukaisesti: Minä, Katariina (Otava 2011). Se oli yksi ehdokas ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja otti kyytiinsä ensimmäisestä rivistä alkaen ja piti otteessaan kaikki 602 sivua.

Onnettomuus sattui matkalla Suureen ruokasaliin. Olin ottanut vastaan diplomaattikunnan edustajat ja olimme siirtymässä juhlalounaalle. Laskeuduin seurueeni kanssa alas Juhlaportaita. Ennen keisarinnaa kulkee ikään kuin polkua näyttäen kaksi livreepukuista hovimiestä, sitten, kuuden metrin päässä ja ylhäisessä yksinäisyydessään tulee keisarinna, taas kuusi metriä, ja muu hovi arvojärjestyksessä. Ylläni oli keltainen silkkipuku, jossa oli leveät vanteet. Keltaisissa silkkikengissä oli puolikorko ja kapea kärki. Kengän korko jäi kiinni helmaan ja minä kaaduin palatsin portaissa koko painollani oikean jalkani päälle. Kipu iski jalkaan niin voimakkaana, että aloin huutaa ääneen ja voin pahoin. Ensimmäisenä viereeni hyökkäsi suosikkini Platon Zubov, sitten siihen juoksi lakeijoita, kamariherroja ja kirkuvia hovinaisia. Joku oli jo hakemassa lääkäreitä.

Jalastani valui verta ja polvi oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Minä nimittäin kaaduin portaiden sivussa olevan kristallisen kukkavaasin päälle. Se ei ollut mikään pieni vaasi, se oli miltei minun mittaiseni ja täynnä kesän ensimmäisiä kukkia. Makasin portaiden alapäässä sirpaleiden keskellä, teräviä lasinsiruja löytyi hiuksistanikin.

Vaivalloista toipumista kestää kolmisen kuukautta. Niiden kuluessa Katariina käy läpi papereitaan. Välttämättömänä avustajana ja papereiden järjestäjänä toimii Leon August Denikin, lapsuudesta asti tuttu luottomies ja ystävä. Tämän vaimo, Aleksandra, paljastuu eräässä kirjeessä Katariinan sisarpuoleksi. 

Tavoitteena on kirjoittaa totuus Katariina II:n elämästä ihmisenä ja keisarinnana. Villeinä levinneet huhut oli yritettävä oikaista. Leon ei päästä Katariinaa helpolla, vaan inttää vastaan, jos kuulee kaunistelevia tulkintoja tapahtumista. Minä, Katariina -otsikon mukaisesti tarkastellaan kaikki ne vuodet, joiden päätteeksi 33-vuotias suuriruhtinatar huudetaan keisarinnaksi ja hänen puolisonsa, Pietari III, suistetaan valtaistuimelta. 

Leon saapuu lähes päivittäin Tsarinnaksi kutsutun Katariinan vuoteen ääreen, johon miehelle on järjestetty työskentelytila. Kirjeistä kirpoaa muistoja. Katariina kertoo lapsuudestaan, isän hellyydestä, äidin tylyydestä ja enon lähentelyistä. Suureksi ihmeeksi Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna haluaa nähdä Sophien. On matkustettava Pietariin. Vaappuvalla hevoskyydillä oma äiti matkakumppanina suunnistetaan Baltian kautta Venäjälle. Eräässä pysähdyspaikassa törmätään pikkuvauvaan, jota ollaan äitinsä kanssa viemässä vankilaan. Lapsi on Iivana VI, laillisena kruununperijänä uhka lapsettoman Elisabetin valta-asemalle.

Omat tietoni keisarillisen Venäjän vallassa olleista ja valta-asemaan pyrkijöistä osoittautuivat perin hatariksi. Laila Hirvisaaren asiantuntemus kaikessa yksityiskohtaisuudessaan herätti luottamusta, vaikka romaanikirjailijana hän ei paljasta lähteitään. Sen toki lukija osaa päätellä, että Katariinalta on jäänyt valtavasti kirjeitä. Niiden kokoelmiin ilmeisesti voi tutustua arkistoissa. Siksi kai romaani paljolti pohjautuu kirjeisiin. Kronologian mukaisesti edetään aina sen verran, kuin muistelija sekä hänen kirjurinsa jaksavat.  

Esille nousee paljon nimiä ja paikkoja, joista en tahtonut saada tolkkua. Mutta 14-vuotiaalle Sophielle hovissa esitelty 15-vuotias Pietari, Saksasta hänkin, piirtyy tarkasti kaikkine kummallisuuksineen. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut tytöstä muuna kuin leikkikaverina tinasotilaitten taisteluissa. Kirjailijan ääni kuuluu niissä kohdin, joissa kerrotaan Pietarin kaltoin kohtelusta lapsena. Kuulostaa myöhempien aikojen psykologiselta tietämykseltä ymmärtää aikuisen kehittymättömyys lapsuuden kokemuksista johtuvaksi. Monia muitakin seikkoja jäin pohtimaan, kuten Katariinan ajatuksiksi puettuja ennusteita tulevista nopeista viestiyhteyksistä tai liikkumisesta paikasta toiseen ilman hevosia.

Parin hovissa vietyn vuoden jälkeen Sophiesta tulee ortodoksi ja hän saa nimekseen Katariina. Vaikka hovissa nähtiin Pietarin outous ja kelvottomuus tsaariksi, Elisabet nimesi sukulaispoikansa kruununperijäksi siinä toivossa, että nuoret avioiduttuaan saisivat yhteisen lapsen. Se toive ei toteutunut, sillä suuriruhtinaasta ei ollut isäksi. Mikä neuvoksi? Suuriruhtinattarelle sallittiin välttämätön sivusuhde. Ensimmäistä seuraa useita muita, lapsia Katariina saa kolme. Huimia ovat ne jaksot, joissa kuvataan Katariinan synnytyksiä. Äiti joutuu kestämään kipuja, jopa kylmyyttä ylen määrin, kunnes hänen omat luottoihmisensä pääsevät pelastamaan synnyttäjän. Lasta tämä tuskin näkee, sillä ensiksi syntynyt on oitis kiidätetty Elisabetille, joka katsoo poikaa, Paavalia, kuin omaansa, mutta ei osaa arvostaa lasta eikä tunnista hänen tarpeitaan. Romaanin mukaan tämän kasvuoloissa ei ole hurraamista.

OLIN KESTÄNYT KOLMETOISTA VUOTTA EPÄVARMUUTTA KEISARINNA ELISABETIN VARJOSSA JA ELÄNYT VAPAAEHTOISESSA VANKILASSA. En saanut tavata poikaani, en nähnyt hänen ensi askeleitaan, enkä kuullut miten hän nimitti keisarinnaa Méméksi. Äiti-sanaa hän ei oppinut. Sitä ei opetettu, vaikka hänen äitinsä asui samassa palatsissa pienen kävelymatkan päässä. Kolmentoista vuoden ajan olin elänyt juonittelujen, juorujen, ilkeämielisyyden ja pahantahtoisuuden keskellä yrittäen kulkea pää pystyssä. Eräänä päivänä saavutin kenttämarsalkka Apraksinin ystävyyden, se tuli kuin taivaan lahja. Ja yhtä arvokkaalta tuntui kreivi Bestuževin kääntyminen puoleeni. Sitten levisi uusi huhu, joka mietitytti ja pelotti meitä kovasti. Se kiersi Oranienbaumin, Tsarskojen ja Pietarin palatsien salongeissa: entäpä jos keisarinna Elisabet antaa vallanperimyksen suoraan pojalleni Pavel Petrovitšille eli suuriruhtinas Paavalille, ja meidät suuriruhtinaan kanssa passitetaan takaisin Stettiniin ja Holsteiniin?

Käy selväksi, että Katariinaa kiinnostaa valta. Hän kestää Elisabetin vihan ja säilyttää hyvät käytöstavat, vaikka tyynen pinnan alla myrskyää. Lopulta koittaa hetki, jolloin Elisabet on valmis sopimaan ja kutsuu Katriinan eräänä yönä luokseen.  Kaunis kohtaus valaisee romaanin loppupuolta.

Matkan varrella on käynyt selväksi, että hovin olosuhteet ovat monilta osin omituisen puutteellisia, suorastaan saastaisia. Esimerkiksi palatsien loisteliassa tiloissa  ihmiselle välttämätöntä ulostamista ei ole otettu huomioon. Jostain portaitten alta on saattanut löytyä ämpäri, jota on käytetty hädän tullen ja se on saanut levittää hajujaan, kunnes palvelija on kiikuttanut täyden astian ties mihin. Syntyy vaikutelma, että vasta Katariina toi hoviin sellaisen uutuuden kuin reikätuoli, jonka alle mahtui ämpäri. Ehkä reikä oli peitettävissä kannella, vaikka teksti ei kantta mainitse.

Loputtoman pitkät seremoniat seisten ortodoksikirkossa ovat olleet sietämätöntä piinaa pissahädässä. Naisten valtaisat vannehameet ovat tarjonneet mahdollisuuden varustautua eräänlaisin vaipoin, jotta on voinut protokollan mukaisesti kärsiä aloillaan ja vaikka pissata lirauttaa vaippoihin. 

Kylpemishuoneistakin on puhetta. Ne ovat paikkoja, joihin ei vesikammoista, lialta haisevaa Pietaria saanut suostutelluksi. Tämä joutuu kuitenkin tätinsä Elisabetin vaatimuksesta viettämään yönsä samassa vuoteessa Katariinan kanssa. Kuvaukset tinasotilaista sänkykumppaneina ovat herkkua!

Yksi suuria ihmeitä Katariinalle ja myös lukijalle ovat jatkuvat siirtymiset palatsista toiseen. Kun lähdetään Pietarista Moskovaan, koko monisatapäinen hovi mööpeleineen kaikkineen kuormataan mukaan. Kansa lakoaa reitin varrella maahan asti kumartamaan keisarinnalleen. Yöpymiset ovat kehnoja muille paitsi Elisabetille, jolle aina on löydyttävä hänen arvonsa mukainen majoitus. Vain Pietarhoviin siirryttäessä kaikille löytyy palatseista tiloja ja ihania puistoja, joissa kuljeskella.

Hirvisaaren romaani on niin runsas, että sitä muistellessa hengästyn. Tällainen siis on tosi lukuromaani. Käänteitä riittää, ihmissuhteita setvitään. Lukija voi seurata tapahtumia Katariinan tarkkailevin katsein ja kommentoida Leonin tavoin. Rakenne toimii mainiosti. Hidastukset pitkittävät jännitystä, joka pääsee purkautumaan, kun jokin uusi odotus tulevista käänteistä on jo vireillä. Kirjailija hallitsee keinonsa.

Lopussa vielä tulee herkkupala, kun Elisabetin kuoltua ja Pietari III:n osoittauduttua mahdottomaksi tsaariksi Katariina huudetaan keisarinnaksi. Ja hän lähtee ensin sukkasillaan, sitten lainakengissä ottamaan vastaan joukko-osastojen uskollisuudenvaloja. Pietarissa kirkonkellot pauhaavat, tykit jylisevät, ihmiset riemuitsevat! Katariina ehtii jossain välissä sonnustautua keisarilliseen asuun kaikkine jalokivineen. Arvovalta loistaa hänestä, vaikka pituutta on vain 150 senttiä.

Ja minä syöksähdän lukemaan tsaarittaren omaelämäkerraksi verhotun romaanin jälkiosaa nimeltään Me Katriina.

Laila Hirvisaaren suurtyön äärellä kirjailijaa kiittäen.

Anneli Kannon Rottien pyhimys - sykähdyttävä elämys

Sytyin oitis ostamaan Anneli Kannon romaanin e-version Rottien pyhimys (2021), kun olin lukenut Juha Siron kirjasta laatiman arvioivan esittelyn. Siinä hän pohtii myös omaa lukukokemustaan. Suosittelen painokkaasti! 

Nautin kirjan lähes yhdeltä istumalta hyvilläni siitäkin, että jälkivaikutelma tuotti hyvää mieltä ja halun tutustua Hattulan kirkkoon paikan päällä. Hassua, että tiettyinä työvuosina ajelin Kangasalta Hämeenlinnaan ja takaisin poikkeamatta katsomaan, miltä kirkko sisältä näyttää.  Tiedän jo, että myös Lohjan kirkkoon pitäisi tutustua sinne maalattujen kuvien takia. Niitä tekemään Kanto lähettää kaksi henkilöään romaaninsa lopuksi.

Kustantaja Gummerus tarjoaa kirjailijasta ja hänen uusimmasta teoksestaan nämä tiedot:

Anneli Kanto

Vereväkielinen romaani Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalaamisesta 1500-luvulla

Keitä olivat maalarit, jotka koristivat Suomen keskiaikaisia kirkkoja pyhimysten ja Raamatun kertomusten kuvin? Miten he maalasivat, mitä he tavoittelivat, mitä ajattelivat?

Hattulan kirkon maalaaminen on valtava urakka. Jotta työ valmistuisi ajoissa, maalareiden on pakko pestata ryhmäänsä omituisena pidetty tyttö, Pelliina, koska hän osaa piirtää. Kirkko, työtoveruus ja kesä mullistavat kaikkien elämän.

Hersyväjuoninen tarina perustuu sekä tunnettuun että kuviteltuun historiaan ja kuvaa kiehtovasti keskiaikaisen kirkon maalaamista sekä kyläyhteisön silmäätekeviä ja rahvasta.

Lisäherkkuna kustantaja tarjoaa sivullaan linkin Youtubeen. Videossa Anneli Kanto esittelee Hattulan kirkkomaalauksia. 

Mielessä pyörii yhä Pelliina ja muut itsensä "syrjäläisiksi" kokeneet hahmot. He ovat ulkopuolisia, joista kuitenkin piirtyy eloisan täyteläisiä ihmisiä moninaisine tunteineen, mietteineen, puheineen ja kiistoineen. Kaiken aikaa tehdään työtä niin kauan kuin valoa riittää. Kaikkinaiset ammatin vaikeudet saavat luontevan tilansa osana urakan edistymistä. Erityisen vavahduttavaa oli lukea mestarismaalarin mietteitä taiteilijasta ja hänen loputtomasta pyrkimyksestään kehittyä. Kuvan ja sen tekijän välinen yhteys avautuu, vaikka aiheet ovat peräisin Raamatusta ja kuvista on sovittu tilaajan edustajien kanssa. Nämä puolestaan ovat kiistelleet ankarasti saadakseen omat suosikkipyhimyksensä kuvalistaan.

Vastaan hangoitelleen ykkösmaalarin kehittymistä osoittaa, kuinka hän taipuu hyväksymään hameniekan  osaksi kirkkomaalarien porukkaa, vaikkakin pakkoraossa. Pelliinaalla on muodontajua, oppimiskykyä ja sinnikkyyttä. Eikä hän säiky korkeitakaan paikkoja. Niinpä hän saa tarkkaa opastusta miesten hallitsemaan työhön, josta lopulta urkenee tytöllekin ammatti. 

Ja kaikki kerrottuna sävykkäällä, ilmaisuvoimaisella suomen kielellä.  

 

Tytär isän valtapelin nappulana

Aika ajoin sähköpostiin ilmestyy Elisa Kirjalta vastustamattomia tarjouksia. Sellainen oli alle neljällä eurolla hankkimani  John Williamsin Augustus (1971), josta Bazar Kustannus Oy toimitti markkinoille ensimmäisen sähkökirjalaitoksen 2017. Englannin kielestä teoksen on suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen on suunnitellut Liisa Holm  ja käyttänyt siinä Araldo De Lucan kuvaa. Taittajaksi mainitaan Jukka Iivarinen / Vitale.

Parisen vuotta sitten vaikutuin Williamsista romaanikirjailijana lukemalla hänen teoksensa Stoner (1965). Tässä linkki blogijuttuuni.

Augustus alkaa Daniel Mendelsohnin mittavalla johdannolla, jossa kirjoittaja pohtii myös muita Williamsin romaaneja ja vertailee Augustusta Stoneriin. Johdannossa selityksen saa myös romaanin kirjemuoto. Sen juuret ulottuvat Ovidiukseen, vaikka kirjeromaani varsinaisesti keksittiin vasta tuhatviisisataa vuotta Augustuksen jälkeen.

Tekijän saatesanoissa Williams itse muistuttaa lukijoita, että teos on ensisijaisesti fiktiota:

Erään kuuluisan roomalaisen historioitsijan kerrotaan sanoneen, että hän olisi pannut Pompeiuksen voittamaan Farsaloksen taistelun, jos virkkeen toimivuus olisi edellyttänyt sitä. Moisia vapauksia en ole ottanut, mutta osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse. --

Kirjan lopussa Williams mainitsee kirjoittaneensa teostaan Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä vuosina 1967–1972. Muista lähteistä selviää, että Augustus palkittiin vuonna 1973 National Book Award for Fiction -palkinnolla. Palkinnon Williams joutui tosin jakamaan John Barthin kanssa. 
 
Minulle lukijana tuotti pitkään vaikeuksia hahmottaa, kuka kulloinkin kirjoitti kenellekin. Kirjeiden ajakohdat heittelivät kesken tapahtumia vaihdetuista viesteistä muistelukirjeisiin vuosia tapahtumien jälkeen. Kaipasin sisällysluetteloa, kuten monesti ennenkin e-kirjoja lukiessani. Sivunumeroista en piittaa, koska ne väistämättä heittävät e-kirjassa. Mutta teoksen jäsentelyä tsekkaisin mielelläni sisällyksestä. Sain lopulta tekstiin järjestystä copy paste -menetelmällä. Ostamani e-kirjat ovat näet tallessa sekä Elisa Kirjan kirjahyllyssä, Sony Readerissa että pilvipalvelussa, joista kaikista voin tarkastella hankkimiani opuksia. Parhaiten sisällysluettelon teko onnistuu pöytäkoneelta. Aikaa kului runsas puoli tuntia ja koossa oli niin pitkä lista, että tarjoilen sen vasta oman juttuni päätteeksi.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Sekä ensimmäinen että toinen osa sisältävät useita numeroituja lukuja. Kolmas osa on lähes yksi ainoa kokonaisuus, iäkkään Augustuksen pitkä kirje ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskoslaiselle. Kirje ei koskaan saavuta vastaanottajaa, sillä tämä ehtii kuolla, ennen kuin Augustus lopettaa kirjoittamisen ja kuolee itsekin.

Ensimmäisessä osassa älykäs ja kunnianhimoinen vaikkakin sairaalloinen Gaius Octavius Thurinus (s. 63 eKr.), joka on enonsa Julius Caesarin adoptoima, kuulee ottoisänsä kuolleen odottamatta. Hän on silloin 19-vuotias ja ystäviensä seurassa. Uutinen muuttaa nuorukaisen. Hänestä tulee Gaius Julius Caesar, joka erkaantuu väistämättä ikätovereistaan. Itsekin hän korostaa asemaansa murhatun, jumalaksi korotetun enon poikana nimellä Gaius Julius Caesar Divi Filius. Lähivuodet ovat ankaraa taistelua vallasta, mikä vieroittaa etenkin Marcus Antoniuksen ystävien piiristä vastustajaksi ja lopulta tekemään itsemurhan taistelun hävinneenä. Suhde Kleopatraan osoittautuu tragediaksi, jonka loppukohtaus merellä näyttää riipaisevasti, kuinka yksin tappion kokenut mies jää.

Toisen osan kiinnostavin henkilö minulle on Julia, Augustukseksi korotetun Gaius Julius Caesarin tytär. Ainoaa lastaan romaanin mahti-isä hellii, hemmottelee ja myös kouluttaa havaittuaan tytön älykkääksi. Tutuksi tulee myös Augustuksen toinen vaimo Scribonia, Julian äiti, josta Augustus eroaa ja nai skandaalimaisesti Livian tämän odottaessa lasta edelliselle aviomiehelleen. Koska Augustus jää ilman omaa poikaa, tyttärestä tulee nappula valtapeliin, jossa dynastiset avioliitot toistuvat.

Julia on vasta 14-vuotias, kun hänet naitetaan ensi kertaa. Sulhanen on Marcellus, lapsesta asti tuttu leikkitoveri ja serkku. Julia jää leskeksi 17-vuotiaana, mutta ei aikaakaan, kun isä naittaa hänet uudestaan, nyt omalle ystävälleen ja liittolaiselleen Marcus Vipsanius Aggrippalle. Tästä avioliitosta syntyy kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Pojat kuolevat varhain ja myös Aggrippa kuolee äkillisesti, mikä Julialle merkitsee taas uutta avioliittoa. Tällä kertaa isä määrää puolisoksi poikapuolensa Tiberiuksen, jonka äiti on Agustuksen kunnianhimoinen vaimo Livia. Tiberiusta Julia sietää vaivoin, mutta synnyttää tälle yhden poikalapsen. Tämä kuitenkin kuolee viikon vanhana. Augustus saa kuulla tyttärensä suusta suorasukaisen kommentin, että tytär tuntee olevansa Rooman emakko, jonka tehtävänä on porsia yhä uudestaan. Isä näet tarvitsisi kipeästi vallalleen perijän omasta suvustaan, mutta ei sitä saa. Niinpä vaimo Livia onnistuu ujuttamaan oman poikansa Augustuksen adoptoimaksi ja siten tulevaksi keisariksi.

Julia hurvittelee joitakin vuosia upeiden roomalaisjuhlien kuningattarena isän puuttumatta ilonpitoon. Pitkällä matkallaan itään Julia osallistuu menoihin, joissa hän jumalattareksi korotettuna vetäytyy luolaan kauniin nuoren miehen kanssa ja saavuttaa unohtumattoman seksuaalisen täyttymyksen. Roomassakin rakastajia riittää. Siellä ei voi loppumattomiin välttyä skandaaleilta, kun  lainsäädäntöä kiristetään yhä tiukemmin perinteitä ja avioliittoja suojaavaksi. Ennen pitkää Julian häpeämätön elämäntapa johtaa pakkotuomioon ja karkotukseen. Vaikuttava on sekin kohtaus, jossa isän määräyksestä tytär saapuu tämän luokse ja kuulee, mitä on tehtävä. Tytär kysyy isältään, onko kaikki se, mihin isä ryhtynyt, ollut vaivan arvoista. Vastausta en muista. Mutta Augustusta huojentaa, ettei hän joudu tuomitsemaan ainoaa lastaan kuolemaan. Toisiaan rakastavat isä ja tytär eivät enää tapaa, kun Julia on viety yhdessä äitinsä ja palvelijan kanssa karkotuspaikkaansa Pandatariaan ja sieltä vuosien kuluttua niemimaan eteläkärkeen. Siellä hän kuolee.

Mendelsohnin mukaan "Julia on yksi romaanin vangitsevimmista, herkimmin vedoin piirretyistä henkilöistä – hän on älykäs, sarkastinen, kapinallinen, kokenut ja filosofinen." Hän kommentoi kokemuksiaan päiväkirjassa, jonka Williams keksii hänen kirjoitettavakseen Pandatariassa. Julia tuntee elämänsä oudoksi "maailmassa, missä ei ole valtaa eikä millään ole merkitystä, kun taas siinä maailmassa, josta hän tuli, kaikki oli pelkkää valtaa."

Romaanin kolmannessa osassa Augustus pohtii omaa elämäänsä kirjoittamalla pitkää kirjettä. Se jää
häntä viimeiseksi hoitaneen lääkärin Filippoksen huomaan. Tämä pohtii keisarin loppuvaiheita kirjeessä Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.). Romaani päättyy Filippoin nimissä hyväuskoiseen, ellei peräti naiviin luonnehdintaan tapahtumain kulusta Agustuksen jälkeen: 

Monien tämän päivän nuorten kansalaisten tapana on, kuten on ollut yli kolmenkymmenen vuoden ajan, puhua alentuvasti Octavius Caesarin pitkästä valtakaudesta. Ja hän itse, elämänsä ehtoolla, ajatteli kaiken työnsä menneen hukkaan.    Mutta hänen luomansa Rooman valtakunta on kestänyt Tiberiuksen ankaruuden, Caligulan hirviömäisen julmuuden ja Claudiuksen osaamattomuuden. Ja nyt meillä on uutena keisarina mies, jota sinä opetit poikana ja johon sinulla on edelleen läheiset välit hänen noustuaan valtaan; olkaamme kiitolliset siitä, että hän hallitsee sinun viisautesi ja hyveellisyytesi valossa ja rukoilkaamme jumalia, että Neron alaisuudessa Rooma viimeinkin tavoittaisi Octavius Caesarin haaveet.   

 Kuulen noiden rivien takaa kirjailijan sarkastisen naurahduksen. Ihminen ei kyennyt eikä kykene näkemään nokkaansa pidemmälle. Suuruuden lähellä eläminen ohjaa uskomaan valoisaan tulevaisuuteen. Jo paljon ennen Williamsin aikaa oli nähty, että keisari Neron kausi merkitsi katastrofia sekä Roomalle että keisarille itselleen.

Eräässä haastattelussa Williams on maininnut, että hän käsitteli sekä Stonerissa että Augustuksessa "hallitsemista, yksilön vastuuta sekä vihamielisyyttä ja ystävyyttä. -- Mittakaavaa lukuun ottamatta vallan tavoittelu on kutakuinkin samanlaista yliopistossa kuin oli Rooman valtakunnassa."

Pettyneitä, yksinäistyviä sankareita on elänyt ennen ja elää yhä niin tosielämässä kuin sanataiteessa. Stonerin tapaan varsinkin Augustus on komea kuvaus erään miehen pyrkimyksistä, ajoittaisista menestyksistä ja lopulta pettymyksistä.

----------------------

LISÄYKSENÄ ROMAANIN SISÄLLYS

PROLOGI Kirje Julius Caesarilta Atialle (45 eKr.)

ENSIMMÄINEN OSA

I Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

II Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

III Kirje Julius Caesarilta Roomasta Gaius Octaviukselle Apolloniaan (44 eKr.)

IV Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Apolloniassa (maaliskuussa 44 eKr.)

2

I Kirje Atialta ja Marcius Filippukselta Octaviukselle (huhtikuussa 44 eKr.)

II Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Brindisissä (44 eKr.)

IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcius Filippukselle (44 eKr.)

V Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)

VI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)

VII Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle (44 eKr.)

VIII Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja (44 eKr.)

IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

X Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (syyskuussa 44 eKr.)

XI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (lokakuussa 44 eKr.)

XII Konsulin käsky Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle Apolloniaan, ja saatekirje (elokuussa 44 eKr.)

XIII Julistus jaettavaksi Makedonian legioonille Brindisissä (44 eKr.)

XIV Teloituskäsky Brindisissä (44 eKr.)

XV Keisari Augustuksen teot (Res gestae Divi Augusti) (14 jKr.)

3

I Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

II Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle Dyrrhakhioniin (tammikuussa 43 eKr.)

III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Roomassa (joulukuussa 44 eKr.)

IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Roomasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)

V Kirje Marcus Antoniukselta Mutinasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)

VI Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VII Senaatin pöytäkirjasta (huhtikuussa 43 eKr.)

VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

IX Kirje Marcus Tullius Cicerolta Octavius Caesarille (elokuussa 43 eKr.)

X Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille, lähetetty Marcus Aemilius Lepiduksen leiristä Avignonin lähistöltä (syyskuussa 43 eKr.)

XI Senaatin pöytäkirjasta: konsuleina Quintus Pedius ja Octavius Caesar (syyskuussa 43 eKr.)

XII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

XIII Kirje nimettömältä Marcus Tullius Cicerolle Roomaan (marraskuussa 43 eKr.)

XIV Rooman historia. Titus Livius: katkelma (13 jKr.)

4

I Kirje Strabon Amaseialaiselta Roomasta Nikolaos Damaskoslaiselle (43 eKr.)

II Kirje Marcus Junius Brutukselta Smyrnasta Octavius Caesarille (42 eKr.)

III Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Filippoin länsipuolelta hänen isälleen (42 eKr.)

V Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VI Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

5

I Kirje Marcus Antoniukselta Ateenasta Octavius Caesarille (39 eKr.)

II Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle (38 eKr.)

III Otteita selonteoista: Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Kleopatralle, Isiksen ruumiillistumalle ja Egyptin maailmojen kuningattarelle (40–37 eKr.)

IV Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (37 eKr.)

V Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille (37 eKr.)

VI Kirje Marcus Antoniukselta Kleopatralle (37 eKr.)

VII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VIII Sotilaskäsky (syyskuussa 36 eKr.)

IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

X Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

6

I Kirjeitä Nikolaos Damaskoslaiselta Antiokiasta ja Aleksandriasta Strabon Amaseialaiselle (36 eKr.)

II Kirje Marcus Antoniukselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)

III Selonteko Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)

IV Muistio Kleopatralta huoltoministerille (36 eKr.)

V Muistio Kleopatralta valtiovarainministerille (36 eKr.)

VI Muistio Kleopatralta Egyptin sotavoimien päälliköille (36 eKr.)

VII Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (talvella 35 eKr.)

VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

IX Senaatin pöytäkirjasta Roomasta (33 eKr.)

X Kenturio Quintus Appiuksen anomus Efesoksesta imperaattori Marcus Antoniuksen Aasian-legioonien komentajalle Munatius Plancukselle (32 eKr.)

XI Kirje Aasian legioonien komentajalta Munatius Plancukselta Efesoksesta Octavius Caesarille (32 eKr.)

XII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

XIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

TOINEN OSA

1

I Sanelu Hirtialta pojalleen Quintukselle Velletrissä (2 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Lucius Varius Rufukselta Roomasta Publius Vergilius Marolle (39 eKr.)

IV Kirje Meviukselta Roomasta Furius Bibaculukselle (tammikuussa 38 eKr.)

V Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

2

I Postisäkki: kirjeitä Roomasta Octavius Caesarille Galliaan (27 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Albius Tibullukselle (25 eKr.)

IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

V Kirje Livialta Octavius Caesarille Espanjaan (25 eKr.)

VI Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Publius Vergilius Marolle Napoliin (23 eKr.)

VII Lääkäri Antonius Musan ohjeet avustajilleen (23 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

IX Kirje Publius Vergilius Marolta Quintus Horatius Flaccukselle (22 eKr.)

X Kirje Octavialta Velletristä Octavius Caesarille (22 eKr.)

3

I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

II Kirje Livialta Octavius Caesarille Samokseen (21 eKr.)

III Julkinen kirjoitus: Timagenes Ateenalainen (21 eKr.)

IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Arezzosta Gaius Clinius Maecenaalle (21 eKr.)

V Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Roomasta Strabon Amaseialaiselle (21 eKr.)

VI Kirje Terentialta Octavius Caesarille Aasiaan (20 eKr.)

VII Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Gaius Cilnius Maecenaalle Arezzoon (19 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

IX Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amaseialaiselle (18 eKr.)

X Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Octavius Caesarille (17 eKr.)

XI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

4

I Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Jerusalemista Gaius Cilnius Maecenaalle (14 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle Assisiin (13 eKr.)

IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

V Runo Julialle; tiettävästi Ovidiuksen kirjoittama (noin 13 eKr.)

VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

VII Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (12 eKr.)

5

I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

II Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle (10 eKr.)

III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)

IV Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)

V Kirje Marcellalta Julialle (8 eKr.)

VI Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Germaniaan (8 eKr.)

VII Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amasialaiselle (7 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

6

I Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (9 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (3 eKr.)

V Kirje Paullus Fabius Maximukselta Octavius Caesarille (2 eKr.)

VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

KOLMAS OSA

Kirje Octavius Caesarilta Nikolaos Damaskoslaiselle (14 jKr.) 9 – 11. elokuuta

EPILOGI

Kirje Filippos Ateenalaiselta Napolista Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.)

Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä 1967–1972

 

Ihmiskunnan viholliset - keitä he ovatkaan?

 Mika Waltarin suurteos Ihmiskunnan viholliset (1964) on viipynyt hyppysissäni jonkin aikaa. Lähes 800-sivuisena sitä ei hevin lue äkkiä eikä yhtenä niteenä jaksaisi kannatella käsissään. Niinpä se on jaettu kahdeksi eri kirjaksi, osiin I ja II. Ensimmäisestä löytyy alaotsikko Minutus Roomalainen, toisesta Poikani Julius. Molemmat osat ovat kuuluneet Perttelin kunnankirjastoon, jonka kokoelmista ne on poistettu. Lukemissani kirjoissa ei ole jäljellä kansipaperia. Viereinen kuva on teoksen 14. painoksesta.

Yhä lukukelpoiset poistokirjat, vaikkakin vanhoilta haiskahtavina, jatkavat myyntituotteina vaellustaan. Muun muassa nämä Waltarin kirjat odottivat ostajia eräässä turkulaisessa antikvariaatissa, jossa aika ajoin tulee poiketuksi. Hinnaksi mainitaan 27 euroa, mutta jos oikein muistan, ystävä sai ne puolella hinnalla. Minä puolestani selvisin luku-urakasta maksutta lainaamalla opukset. Huomenna palautan ne, jotta omistaja voi aloittaa tai oikeammin jatkaa omaa luku-urakkaansa.

Mitähän Waltari tuumaisi kirjojensa kohtaloista? Olisi kai hyvillään, kun lukijota riittää. Itse sain sytykkeen massiiviseen romaaniin Panu Rajalan Waltari-elämäkerrasta. Sen luin pari vuotta sitten ja vannoin silloisessa blogitekstissä, että syksyn tullen luen Rooma-eepoksen. Niin tosiaan luin, vaikka vasta kaksi vuotta myöhempänä syksynä.

Teos jakautuu 14 kirjaan, seitsemän kummassakin osassa. Kirjat on otsikoitu ytimekkäästi: Ensimmäinen kirja ANTIOKIA, toinen ROOMA, kolmas BRITANNIA,  neljäs CLAUDIA, viides KORINTTI, kuudes SABINA, seitsemäs AGRIPPINA, kahdeksas POPPEA, yhdeksäs TIGELLINUS, kymmenes TODISTAJAT, yhdestoista ANTONIA, kahdestoista ILMIANTAJA, kolmastoista NERO, neljästoista VESPASIANUS. Loppusanat (ss. 774 - 775) vastaa kaikessa lyhyydessään siihen, mikä onkaan tarinan minäkertojan ja hänen läheistensä kohtalo.

Kirjaparin nimi, Ihmiskunnan viholliset, mietitytti pitkään. Keistä oikein on kyse? Asia alkoi kirkastua, kun tapahtumat Roomassa etenenevät vaiheeseen, jossa keisari Neron korviin kantautuu, että alati keskenään riitelevät juutalaiset pysyvät omissa piireissään eivätkä käy koskaan teatterissa. Taiteilijaksi ja suureksi laulajaksi itseään kehittävä Nero pitää tätä niin raskauttavana, että puuskahtaa jotenkin näin: juutalaisethan ovat ihmiskunnan vihollisia! Pikku hiljaa asia tarkentuu ja käy ilmi, että varsinkin  ne juutalaisten ryhmittymät, joista puhutaan kristittyinä ja jotka pitävät omia erityisiä salaismenojaan, leimautuvat pahimmiksi ihmiskunnan vihollisiksi. Niinpä heistä kehkeytyy sopiva syntipukki, kun Roomassa syttyy jättimäinen tulipalo ja pitää löytää sen sytyttäjät. Palon kuvaus ja varsinkin syyllisten rankaisu kasvaa infernaalisiin mittoihin. Tässä on romaanin kakkososan dramaattinen huippu ja käännekohta.

Yllätyksenä  Rooman vallanpitäjille tulee se, että kristityt eivät hylkää omiaan eivätkä karkaa, vaikka tilaisuuksia tarjoutuu. He suostuvat kuljetettaviksi sirkusareenalle kuin monituhatpäinen lammaskatras. Teloittajille tilanne on käydä ylivoimaiseksi, sillä tapettavia on liikaa. Alttiit Neron virkamiehet keksivät kovassa kiireessä, kuinka hommasta selvitään ja Nero saa toivomansa taiteellisesti korkatasoisen (!) tapahtuman. Groteskius yltyy yltymistään, kun ristiinnaulittuja kielletään huudoillaan häiritsemästä musiikkiesityksiä. Yhä pahempaa on tulossa, kun pedot raastavat tuomittuja ja lopuista rangaistavista tehdään eläviä soihtuja valaisemaan kansalle tarjottavaa ilmaista ateriaa puistossa. Tunnelmaa pilaavat palavien ihmisten vaikerrus ja kärventyvän ihmislihan lemu. Karmaiseva kuvaus rinnastuu vääjäämättä juutalaisten kohtaloihin toisen maailmansodan aikaina Keski-Euroopassa. Holokaustillakin tuntuu olleen varhainen esinäytöksensä.

Sallan lukupäiväkirjasta tavoitin omani kaltaista innostusta Waltarin luomaan historialliseen romaaniin. Kirjailija vie lukijansa kokemaan elämää Roomassa, osallistumaan juoruiluihin, kohtamaan hurmaavia ja vallanhaluisia naisia, ihmettelmään kristittyjen puuhia, tapaamaan Paulusta ja Keefasta, pohtimaan ristiriitaisia uskon kysymyksiä. Waltarin historian tuntemusta ja kykyä muuntaa tieto eläväksi on kiitelty Sinuhesta asti. Yksi kiehtova kerronnan elementti on minä-muotoisuus. Menettely tehoaa myös Valtakunnan salaisuudessa, jossa Markus Mezentius kirjoittaa omissa nimissään kirjeitä kokemuksistaan Galileassa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen silminnäkijänä. Lukija osallistuu uteliaana ihmeellisiin tapahtumiin. Niihin palataan monin paikoin Rooma-kirjoja, mikä lukijassa vahvistaa osallistumisen tunnetta. Vihdoin tulee tutuksi myös rouva Tullia, jolle Markus Galileassa osoittaa kirjeensä, vaikkei lähettänyt niitä. Rooma-kirjoissa ne siirtyvät Markuksen pojalle Minutukselle. Tämä puolestaan kirjoittaa  omista kokemuksistaan, tekemisistään ja ajatuksistaan Rooman ylhäisön edustajana pojalleen Juliukselle, jolle isä lopulta kaikin keinoin valmistelee tulevaisuutta Rooman keisarina.

Koska Salla tarjoaa lukupäiväkirjassaan luonnehdintoja useista henkilöistä, en toista hänen jo esittämäänsä. Sen sijaan yritän pohtia Waltarin käyttämää henkilöiden ja tapahtumienkin kaksoisvalotusta. Sen aistin paikoin ironisuutena, ellen peräti sarkasmina. Minutuksen itsestään mainitsemat asiat ovat usein hämmentävän ristikkäisiä. Hän myöntää hamuilleensa rikkauksia ja olleensa onnettaren suosikki niin kauan kuin suostui säilyttämään vaatimatonta puukuppia, äidiltä perittyä, ja juomaan siitä joskus tilkan viiniä. Kun lahoava kuppi saa pintaansa kultaa ja hopeaa, onni tuntuu hylkäävän Minutuksen. Kristittyjä taikauskosta moittiva sivistynyt, laajalti matkustellut Minutus osoittautuu itse taikauskoiseksi. Hän kuitenkin seurustelee kristittyjen kanssa, sallii heidän kokoontua talossaan, muttei ota vastaan kastetta ennen kuin viimeisellä rajalla. Onkohan Waltari ladannut Minutuksen hahmoon paitsi uskossa epävarmaa itseään myös aimo annoksen tietyn laista ihmiskunnan vihollista?

Vallasta taistelu on Rooman ylhäisön keskeistä toimeliaisuutta. Paljon on puhetta Rooman laista, mutta se sivuutetaan kevyesti, kun tuntuu tarpeelliselta raivata joku tieltä. Syyt keksitään ja murhat toteutetaan. Kukaan ei ole turvassa. Huima näkymä avautuu Neron loppuaikoihin, jolloin palvelijatkin kaikkoavat hänen Kultaisesta talostaan. Lopulta häviävät jopa silkkilakanat keisarin valtavasta vuoteesta.  Ei ollut keisarille suojaa palatsista, jonka hän Rooman palon jälkeen katsoi oikeudekseen rakentaa, jotta voisi asua niin kuin hänen arvolleen kuuluu. Järjettömät kustannukset katettiin eräänlaisin rahauudistuksin ja lisäveroin. Moni köyhtyi, yksi pörhistyi - ja menetti sekä kansan suosion että henkensä. Kristittyjä syyttänyt Nero osoittautuu paradoksaalisesti itse yhdeksi ihmiskunnan vihollisista. Waltarin luoma eloisa henkilökuva Nerosta tuntuu sillä tavoin todelta, ettei sitä hevin unohda.

Luin vielä uudestaan romaanin toisen osan alkuun liitetyn tekstin, joka on peräisin Tacitukselta. Sen olennaisin kohta on mielestäni tämä:

-- Siksi vangittiin ensin ne, jotka tunnustivat, sitten heidän ilmiantojensa nojalla suunnaton määrä, joka selitettiin syylliseksi, ellei juuri tuhopolttoon, niin ainakin vihaan koko ihmissukua kohtaan.-- (Annales, 15. kirja, 44.)


Waltari kaiketi paljastaa näin romaaninsa keskeisimmän lähteen ja perustelee myös kirjansa nimen. Vasta nyt kun olen lukenut koko romaanin, huomaan, että sen pohjakuvio on suoraan Tacitukselta.