Moni on ehtinyt lukea Kati Martonin kirjan Angela Merkelistä, ennen kuin itse hyppäsin kyytiin. Kirjan koko nimi näkyy kuvasta: Merkel Maailman vaikutusvaltaisimman naisen tarina (WSOY 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Sisältö vie ympäristöihin, joista on päässyt osittain jyvälle tiedotusvälineitä seuraamalla, mutta varsinkin kansleriksi päätyneen naisen lapsuus ja nuoruus DDRssä avautuivat minulle vasta Martonin kirjan sivuilta.
Elisa Kirja esittelee teoksen tavalla, joka mielestäni vastaa kirjan välittämää inhimillistä kuvaa tästä merkittävästä naisesta:
Lainaan vielä The New York Timesissa 25.10.2021 julkaistua kirja-arviota otsikolla:Angela Merkel on aina ollut ulkopuolinen: ateistisessa Itä-Saksassa varttunut pastorin tytär ja briljantti fyysikko, joka sivuutettiin sukupuolensa ja taustansa vuoksi huippuviroista.
Kun Berliinin muuri murtui, Merkel ei osallistunut juhlintaan, vaan meni kotisaunaansa pohtimaan, mitä historiallinen tapahtuma merkitsisi Euroopalle, Saksalle ja hänelle itselleen.
Viisitoista vuotta myöhemmin hän oli Saksan liittokansleri ja länsimaailman epävirallinen johtaja."Voima piilee rauhallisuudessa”, lukee Merkelin työhuoneen seinälle kehystetyssä motossa.
Tällä voimalla Merkel onnistui pitämään kriisistä toiseen nilkuttavan EU:n kasassa ja puhumaan järkeä jopa Vladimir Putinille.
Ne harvat ihmiset, jotka tuntevat Merkelin yksityishenkilönä, kuvaavat tätä poikkeuksellisen myötätuntoiseksi ja hillittömän hauskaksi.
‘The Chancellor’ Portrays Angela Merkel as a Droll Source of Sanity in a Mad World
--It’s no simple task to write a biography of Merkel. She is famously private. She doesn’t use email and rarely texts. Even longtime staffers have never visited her unassuming private residence. There are no tell-all books. She ejects the indiscreet from her life.
Merkel didn’t talk to Marton for this book. When the author does get a quote out of someone close to Merkel, it’s often a banality, such as “she’s funny as hell” or “she loves to read.” But give Marton credit. She has doggedly retraced Merkel’s trail, and the story she brings is a good one.
--
Pikku hiljaa lukijalle kirkastuu erityislaatuinen persoonallisuus jykevine perustoineen. Merkelin toimintaa on ohjannut oikeamielinen moraalisuus. Siitä vaikuttavan esimerkin tarjoaa Merkelin vierailu Israelissa:
Kevättalvella 2008 Jerusalemissa joukko iäkkäitä holokaustista selvinneitä nousi vaivalloisesti, usein hengähtämään pysähdellen rinnettä ylös Israelin laatikkomaiselle, modernille parlamenttitalolle. Miehillä oli kipa päässä ja avokaulainen paita, naiset olivat sapattivaatteissa. He tulivat parlamenttitalolle kuulemaan Saksan kanslerin puhetta – kanslerin, jonka edustama maa oli 60 vuotta aiemmin yrittänyt hävittää heidän kansansa maan päältä. Kuusi knessetin 120 jäsenestä oli marssinut ulos vastalauseena sille, että Merkel oli valittu puhumaan parlamentille »murhaajien kielellä». Heille oli liikaa nähdä Israelin sinivalkoisen lipun lepattavan tuulessa vierellään Saksan mustapunakeltainen lippu.
Israelin knessetille puhuva ensimmäinen Saksan liittokansleri ei aloittanut »murhaajien kielellä». Mustiin pukeutunut Merkel seisoi Israelin lipun vierellä ja sanoi hiljaa hepreaksi: »Ani moda lakhem... Minä kiitän Jumalaa siitä, että saan puhua teille täällä knessetissä...» Vasta sitten hän vaihtoi saksaan.
»Kiitos, että sallitte minun puhua äidinkielelläni. Minä kumarran uhreille. Minä kumarran selviytyjille ja niille, jotka auttoivat heitä selviytymään. Šoa täyttää meidät saksalaiset häpeällä... Se merkitsee, että Israelin turvallisuus on minulle Saksan kanslerina tinkimätön asia.»
Merkel katsoi satojen selviytyjien hymyilemättömiä kasvoja ja uhrien lasten ja lastenlasten kasvoja, ja hänen nöyryytensä ja yksinkertaiset sanansa tavoittivat oikean sävelen. Hetkeä ennen puheensa alkua Merkel oli pää kumarassa noussut kapeat kierreportaat holokaustin uhrien muistopaikasta, kynttilöin valaistusta Yad Vashemista, johon kuuluu muun muassa holokaustissa murhattujen puolentoista miljoonan lapsen monumentti. Hänen ilmeestään näkyi, millaisen vaikutuksen nauhalta luettujen lasten nimien kuuleminen oli häneen tehnyt.(s. 65)Merkelistä on välittynyt itseään korostamaton vaatimattomuus, mikä ei hälvennä hänen määrätietoista pyrkimystään valtaan. Toiminta välttämättömien muutosten toteuttamiseksi näet vaatii valta-aseman. Kiehtovalta tuntui sekin, että hän määritteli ensin päämärän, johon pyrkiä. Sitten hän fyysikon tapaan purki tavoitteen osiin, joita pitkin päämäärä olisi saavutettavissa. Maltti oli valttia, kuten aikoinaan tutkijan toimissa.
Toinen hämmästyttävä seikka on Merkelin sitkeys neuvotteluissa. Hän ei kuulu koskaan uupuneen kesken vaikeiden asioiden käsittelyä, vaikka muista osanottajista yksi ja toinen saattoi antaa periksi väsymykselle ja poistua. Ihmeellistä on sekin, kuinka hän on päässyt tavoitteisiinsa puhumalla hiljaisella äänellä ja myös vaikenemalla. Esimerkiksi kerran Ranskan Nocolas Sarkozyn leiskautellessa säkenöiviä kommenttejaan käsiteltävästä aiheesta Merkel vaikeni, kunnes ilotulituksen lopuksi vienosti hymyillen tokaisi, että tuntee itsensä enrgiansäästölampuksi Ranskan presidentin rinnalla.
Martonin kirja Merkelistä palkitsi lukijansa monin tavoin. Niistä vähäsin ei ollut se, että harvinaisen pätevä nainen sai kuvansa aiheeseen syvällisesti paneutuneen naisen kynästä. Paljon sellaista 2000-luvun keskeistä historiaa, jota on tullut seurantuksi tiedotusvälineistä, valottui aivan uudesta, inhimillisestä vinkkelistä. Kevään 2022 järkyttävien sotatapahtumien vallitessa moni varmaan kaipaa Merkeliä neuvottelupöytiin. Mutta hänpä ei ollut niitä valtaan päässeitä, jotka eivät kykene irrottautumaan asemastaan. Toivotan omasta puolestani Merkelille leppoisaa, vaatimatonta yksityiselämää, jota hän on elänyt kaikki kanslerivuotensa siinä määrin kuin velvollisuuksiltaan pystyi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti