Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste e-kirja. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. lokakuuta 2023

Joel Haahtela, Yö Whistlerin maalauksessa



Otava julkaisi helmikuussa 2023 Joel Haahtelan pienoisromaanin Yö Whistlerin maalauksessa. Kovakantisessa kirjassa on 175 sivua. Ostamassani e-kirjassa lukulaitteelle siirrettynä on sivuja vain 105. Niinpä kirja tuli luetuksi nopeasti paitsi lyhyytensä vuoksi myös siksi, että tarina tosiaan lumoaa, kuten kustantaja mainostekstissään lupaa:

Lumoava romaani vangitsee lukijan mysteerin ääreen.

Se näyttää toiveemme, pelkomme ja niiden takaa säteilevän rakkauden

Kertoja on vakuuttunut, ettei elä vuotta pidempään. Hän on päättänyt työstää perhoskirjan ikivanhalla painotekniikalla 1600-luvun tyyliin, jättää maailmaan jotain kaunista.

Hän matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, erakoitunutta venäläisemigranttia ja perhoskerääjää. Sergein talossa, perhoskokoelman äärellä, Whistlerin maalauksen lumossa miehet jakavat syksyiset päivät, jotka paljastavat heidän kipeimmät muistonsa.

Millaisten kuvitelmien varaan rakennamme elämämme? Voiko ihminen koskaan olla vapaa? Mitä tapahtuu Whistlerin yössä?

 Kirsin Book Club on tarjonnut 11.3.2023 Airi Vilhusen kirjoittamana sellaisen analyysin Haahtelan pienoisromaanista, että ihastuin siihen yhtä lailla kuin itse romaaniin. Suosittelen painokkaasti linkin kautta avautuvan tekstin lukemista. 

Pari kesää sitten saaressa kesiään viettävä ystäväni otti puheeksi Joel Haahtelan ja hänen pienoisromaaninsa. Olivat kuulemma tehneet vaikutuksen. Siksi kai minäkin nappasin uutuuden, kun se kohdalle osui Elisa Kirjassa. Hommaan lisää Haahtelan kirjoja. Niissä voi odottaa hiljaisesti puhuttelevaa mietiskelyä ja kauneutta, jota kielikin edustaa.

maanantai 9. lokakuuta 2023

Matkalukemisena Nainen ikkunassa

 

 

Äskettäin vietin tunteja lentokentillä ja parisen tuntia myös lentokoneissa. Onneksi olin tallentanut Sony Readeriin A. J. Finnin romaanin Nainen ikkunassa (Otava 2018, suom. Jaakko Kankaanpää). Tuntui oudolta, sillä mitään en opuksesta tiennyt enkä tullut mistään heti katsoneeksi arvioita. En edes muistanut, kuinka kirjan 391-sivuinen e-versio oli joutunut haltuuni, kunnes äsken etsin kuitin: 0 euroa. Olen siis valinnut kirjan lahjaksi viiden kirjan satsista, kuten Elisa Kirja aika ajoin tarjoaa ahkerille asiakkailleen.

Paluumatkalla Kööpenhaminasta harpoin sivuista noin kaksi kolmasosaa. Paremman puutteessa jatkoin lukemista, kunnes tapahtui käänne. Loppuratkaisu selvisi vasta kotiin päästyä, mutta oikean trillerin tapaan yllätti.

Kuvittelin kaiken aikaa teoksen tekijän naiseksi, kunnes nettihaku todisti kirjailijan mieheksi, kustannusalan ammattilaiseksi. Mainostekstejä ja mahtavia arvioita löytyi niin ikään. Tässä takakannen teksti:

Avoimia paikkoja kammoava Anna ei pysty poistumaan kodistaan New Yorkin Harlemissa, minkä vuoksi hän viettää päivänsä neljän seinän sisällä vakoillen naapuriensa elämää. Kun taloon muuttaa salaperäinen Russellien perhe, alkaa Anna seurata heitä lähes pakkomielteisesti. Eräänä iltana Anna näkee ikkunasta, kun joku puukottaa perheen äidin Janen.

Anna on tapahtumien ainoa silminnäkijä, ja asiat alkavat saada merkillisiä käänteitä. Pian Anna ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä kuviteltua.

A.J. Finn on pseudonyymi, jonka takaa löytyy New Yorkissa asuva kustantaja Daniel Mallory (s. 1979). Kustannusalalla työskennellyt kirjailija on myös opiskellut Oxfordin yliopistossa rikoskirjallisuutta.


Romaanissa kertojana toimii Anna Fox, psykologian tohtori. Hän asuu monikerroksisessa, hienossa yksityistalossa ja puhuu alituiseen miehensä ja tyttärensä kanssa, ainakin ajatuksissaan. Pikku hiljaa käy selväksi, että perhettä ei enää ole. Anna on yksin, katsoo katsomasta päästyään vanhoja mustavalkoisia klassikkoleffoja, juo punaviiniä, napsii hänelle määrättyjä lääkkeitä, hoitaa netissä joitakin potilaitaan. Hän ei pysty astumaan ulos kotoaan. Naapurit tulevat tutuiksi ikkunasta katsellen. Varsinkin Russellin perheen poika Ethan on se kaveri, jota Anna tarkkailee ja jonka hän aika pian päästää sisälle taloonsa.

Laiha teinipoika syöksyy ulos 207:n ovesta kuin kilpahevonen portista ja laukkaa katua pitkin itään, minun julkisivuni ikkunoiden ohi. En näe häntä kunnolla – olen herännyt aikaisin katsottuani yömyöhään Varjoja menneisyydestä, ja mietin, olisiko kulaus merlotia hyvä ajatus. Ehdin panna merkille vaaleana lepattavan tukan, olalla keikkuvan repun. Sitten hän on poissa.   
Kumoan lasillisen, leijun ylös portaita ja asetun pöytäni ääreen. Tartun kameraan.    Numero 207:n ikkunassa näkyy TV-ruudun taustavalaisemana perheen isä, pitkä ja leveä mies. Painan kameran silmälleni ja zoomaan; Today Show. Mietin, että voisin mennä alakertaan ja panna oman telkkarini päälle, katsoa yhdessä naapurini kanssa. Tai voin katsoa ihan vain näin linssin läpi.   
Päätän tehdä niin.

Kirja etenee pitkälti lokakuisin päiväkirjamerkinnöin. Pikku hiljaa selviää syy Annan torikammoon. Jotenkin väsyin naisen ajatuksiin, joita lukijana jouduin seuraamaan kuin vierailija hänen päänsä sisässä. Hän kelaa tapahtumia vuoristossa, lumimyrskyä ja kylmyyttä kolarin jälkeen. Sekään ei vielä kunnolla herättänyt minua, kun Anna äkkäsi nähneensä murhan ja otti yhteyttä poliisiin. Seurasi pitkällisiä selvityksiä ja epäuksoa Annan havaintoihin. Vasta kun noin kaksikolmasosaa tarinasta oli luettu, tapahtui yllättävä käänne. Sitten lukemista ei enää voinut jättää. Kirjan kanteen lätkäisty Vuoden nerokkain trilleri -mainoslause sai katetta.

Dekkareihin perehtynyt Kirsi kiittelee teosta hallitusta jännityksestä. Ilmestymisvuonna maailman myydyimmäksi kirjaksi Jukka Petäjä ilmoittaa teoksen laajassa arvostelussaan Hesarissa 1.7.2018. Siinä tulee luonnehdituksi myös kirjailija Daniel Mallory.

Huomaan valinneeni kelpo kirjan lahjaksi. Silti se ei yllä vaikuttavimpien lukukokemusteni verroille, mutta kelpasi hyvin matkaseuraksi, loppuosaltaan vielä kaveriksi kotona.

 



 





 

tiistai 5. huhtikuuta 2022

Maltti on valttia


 

Moni on ehtinyt lukea Kati Martonin  kirjan Angela Merkelistä, ennen kuin itse hyppäsin kyytiin. Kirjan koko nimi näkyy kuvasta: Merkel Maailman vaikutusvaltaisimman naisen tarina (WSOY 2021, suom. Ilkka Rekiaro). Sisältö vie ympäristöihin, joista on päässyt osittain jyvälle tiedotusvälineitä seuraamalla, mutta varsinkin kansleriksi päätyneen naisen lapsuus ja nuoruus DDRssä avautuivat minulle vasta Martonin kirjan sivuilta. 

Elisa Kirja esittelee teoksen tavalla, joka mielestäni vastaa kirjan välittämää inhimillistä kuvaa tästä merkittävästä naisesta:

Pikku hiljaa lukijalle kirkastuu erityislaatuinen persoonallisuus jykevine perustoineen. Merkelin toimintaa on ohjannut oikeamielinen moraalisuus. Siitä vaikuttavan esimerkin tarjoaa Merkelin vierailu Israelissa:

Kevättalvella 2008 Jerusalemissa joukko iäkkäitä holokaustista selvinneitä nousi vaivalloisesti, usein hengähtämään pysähdellen rinnettä ylös Israelin laatikkomaiselle, modernille parlamenttitalolle. Miehillä oli kipa päässä ja avokaulainen paita, naiset olivat sapattivaatteissa. He tulivat parlamenttitalolle kuulemaan Saksan kanslerin puhetta – kanslerin, jonka edustama maa oli 60 vuotta aiemmin yrittänyt hävittää heidän kansansa maan päältä. Kuusi knessetin 120 jäsenestä oli marssinut ulos vastalauseena sille, että Merkel oli valittu puhumaan parlamentille »murhaajien kielellä». Heille oli liikaa nähdä Israelin sinivalkoisen lipun lepattavan tuulessa vierellään Saksan mustapunakeltainen lippu.   
Israelin knessetille puhuva ensimmäinen Saksan liittokansleri ei aloittanut »murhaajien kielellä». Mustiin pukeutunut Merkel seisoi Israelin lipun vierellä ja sanoi hiljaa hepreaksi: »Ani moda lakhem... Minä kiitän Jumalaa siitä, että saan puhua teille täällä knessetissä...» Vasta sitten hän vaihtoi saksaan.   

»Kiitos, että sallitte minun puhua äidinkielelläni. Minä kumarran uhreille. Minä kumarran selviytyjille ja niille, jotka auttoivat heitä selviytymään. Šoa täyttää meidät saksalaiset häpeällä... Se merkitsee, että Israelin turvallisuus on minulle Saksan kanslerina tinkimätön asia.»    
Merkel katsoi satojen selviytyjien hymyilemättömiä kasvoja ja uhrien lasten ja lastenlasten kasvoja, ja hänen nöyryytensä ja yksinkertaiset sanansa tavoittivat oikean sävelen. Hetkeä ennen puheensa alkua Merkel oli pää kumarassa noussut kapeat kierreportaat holokaustin uhrien muistopaikasta, kynttilöin valaistusta Yad Vashemista, johon kuuluu muun muassa holokaustissa murhattujen puolentoista miljoonan lapsen monumentti. Hänen ilmeestään näkyi, millaisen vaikutuksen nauhalta luettujen lasten nimien kuuleminen oli häneen tehnyt.(s. 65)

Merkelistä on välittynyt itseään korostamaton vaatimattomuus, mikä ei hälvennä hänen määrätietoista pyrkimystään valtaan. Toiminta välttämättömien muutosten toteuttamiseksi näet vaatii valta-aseman. Kiehtovalta tuntui sekin, että hän määritteli ensin päämärän, johon pyrkiä. Sitten hän fyysikon tapaan purki tavoitteen osiin, joita pitkin päämäärä olisi saavutettavissa. Maltti oli valttia, kuten aikoinaan tutkijan toimissa.

Toinen hämmästyttävä seikka on Merkelin sitkeys neuvotteluissa. Hän ei kuulu koskaan uupuneen kesken vaikeiden asioiden käsittelyä, vaikka muista osanottajista yksi ja toinen saattoi antaa periksi väsymykselle ja poistua. Ihmeellistä on sekin, kuinka hän on päässyt tavoitteisiinsa puhumalla hiljaisella äänellä ja myös vaikenemalla. Esimerkiksi kerran Ranskan Nocolas Sarkozyn leiskautellessa säkenöiviä kommenttejaan käsiteltävästä aiheesta Merkel vaikeni, kunnes ilotulituksen lopuksi vienosti hymyillen tokaisi, että tuntee itsensä enrgiansäästölampuksi Ranskan presidentin rinnalla.

Martonin kirja Merkelistä palkitsi lukijansa monin tavoin. Niistä vähäsin ei ollut se, että harvinaisen pätevä nainen sai kuvansa aiheeseen syvällisesti paneutuneen naisen kynästä. Paljon sellaista 2000-luvun keskeistä historiaa, jota on tullut seurantuksi tiedotusvälineistä, valottui aivan uudesta, inhimillisestä vinkkelistä. Kevään 2022 järkyttävien sotatapahtumien vallitessa moni varmaan kaipaa Merkeliä neuvottelupöytiin. Mutta hänpä ei ollut niitä valtaan päässeitä, jotka eivät kykene irrottautumaan asemastaan. Toivotan omasta puolestani Merkelille leppoisaa, vaatimatonta yksityiselämää, jota hän on elänyt kaikki kanslerivuotensa siinä määrin kuin velvollisuuksiltaan pystyi.



torstai 4. marraskuuta 2021

Illat Michellen seurassa

 

 

Elisa Kirja myy menestysjulkaisuja edullisesti suurimman ostoinnostuksen mentyä. Niinpä syksyn tullen hankin pikkurahalla itselleni Michelle Obaman Minun tarinani (Otava 2018, suom. Ilkka Rekiaro, e-kirja). Sen 490 sivua luin hitaasti nautiskellen iltaisin ennen nukahtamista. Viimeisten sivujen runsaat valokuvat katsoin värillisinä iPadilta. Sänkykaveriksi iPadista ei ole yhtä hyvin kuin kevyestä Sony Readerista, jonka saa helposti siirretyksi sivuun vaikka puoliunessa.

Lapsuus Chicagon eräällä reunalla sukulaisten ympäröimänä kouli tulemaan juttuun monenlaisten ihmisten kanssa: 

Kaupunginosamme oli keskiluokkainen, ja siellä asui eri rotuja. Lapset kohtasivat toisensa sen mukaan, kuka sattui olemaan ulkona ja valmis leikkimään, eivät ihonvärin mukaan. Minun ystäviäni olivat muun muassa Rachel-niminen tyttö, jonka äiti oli valkoinen ja puhui brittienglantia, kiharahiuksinen punapää Susie ja Mendozan perheen tyttärentytär silloin kun hän sattui kylään. Meillä oli monenlaisia sukunimiä –Kansopant, Abuasef, Yacker ja Robinson – ja olimme liian nuoria huomaamaan, että tilanne ympärillämme muuttui nopeasti. Vuonna 1950, viisitoista vuotta ennen kuin vanhempani muuttivat South Shoreen, kaupunginosan asukkaista 96 prosenttia oli ollut valkoisia. Kun lähdin yliopistoon vuonna 1981, mustia oli 96 prosenttia. (s. 20)

 Tiiviiseen perheeseen kuuluivat isä, äiti, isoveli ja Michelle.

Vanhempamme puhuivat meille kuin aikuisille. He eivät saarnanneet, vaan vastasivat kysymyksiimme, olivat ne kuinka lapsellisia hyvänsä. He eivät koskaan hoputtaneet keskustelua oman mukavuutensa vuoksi. Saatoimme jutella tuntikaudet, koska Craig ja minä tartuimme kaikkiin tilaisuuksiin tentata vanhempiamme asioista, joita emme ymmärtäneet. Pikkuisina saatoimme kysyä: ”Miksi ihmiset käyvät vessassa?” tai ”Miksi aikuisilla täytyy olla työpaikka?” ja sitten pommitimme heitä jatkokysymyksillä. Yksi varhaisista sokraattisista voitoistani tuli kysymyksestä, jonka esitin itsekkäistä syistä: ”Miksi meidän pitää syödä aamiaisella kananmunia?” Tästä sukeutui keskustelu proteiinin tarpeesta, mikä sai minut kysymään, miksei maapähkinävoi käynyt proteiinista, mikä lopulta johti siihen, että äiti korjasi kantaansa kananmunista, joista en ollut koskaan pitänyt. Seuraavat yhdeksän vuotta, tietäen ansainneeni sen ilon, minä tein itselleni aamiaiseksi maapähkinävoi-hilloleivän enkä syönyt yhtäkään munaa.(s. 23)

Kotoa saadun taustatuen turvin ja oman kunnianhimonsa siivittämänä Michelle eteni opintiellä lakimiehen uralle. Hän kuitenkin siirtyi sosiaalisempiin töihin rakentamaan verkostoja nuorille mustille. Niissä tehtävissä avustajaksi osui eräs Barack Obama, minkä voi tarinan perusteella tulkita onnenpotkuksi kummallekin. Molemmilla oli sekä ominaisuuksia että koulutusta, jotka olivat tuiki tarpeen, kun Barack kävi vaalitaisteluitaan ja lopulta valittiin USA:n 44. presidentiksi.

Televisiosta nähtyjen uutispätkien ja dokumenttien nojalla oli jo hiukan tuntumaa pyöritykseen, johon paitsi ehdokas itse myös hänen perheensä joutui. Mutta vasta Michellen itsensä kertomana hullunmylly paljasti myös kaikki raisistiset piirteensä. Silti ensi alkuun innostus uusista avauksia kantoi kauas maan rajojen ulkopuolella. Muistan, kuinka tohkeissani minäkin olin Obaman valinnasta. Monille Yhdysvalloissa otti kuitenkin koville hyväksyä afroamerikkalaiset Obamat ensimmäiseksi perheeksi. Sittemmin pettymys ja revanssihinku räjähtivät silmille, kun maalle valittiin 45. presidenttiä.

Oli antoisaa lukea, mitä kaikkea Michellen oli mahdollista tehdä sotkeutumatta politiikkaan. Hän otti asiakseen puhua naisten ja tyttöjen puolesta sekä edistää perheiden hyvinvointia ja terveyttä. Melkoinen hanke on ollut hyötypuutarhan perustaminen Valkoisen talon pihapiiriin. Mukaan lähti niin viljelyn  asiantuntijoita kuin koululaisia. Satoaikaan opittiin valmistamaan kasvisruokaa ja haastettiin pikaruokaketjuja keventämään annoksia. Oman tyttärensä painonnoususta hätkähtäneenä Michelle herätti muitakin vastustamaan lasten lihottamista valmisaterioilla. Ravitsemusasiantuntijat opastivat kansalaisia siinä kuin aterioita myyviä omaksumaan entistä terveellisempää ruoka-ajattelua. Mittakaava oli valtava: yli 40 miljoonaa päivittäistä koulu- ja muuta ateriaa. 

Kuvaukset turvallisuustoimista kuulostivat ylenpalttisilta. Ihmekös, että Michelle joskus yritti karata ulkoilmaan ilman protokollan mukaisia varotoimia. Vain äiti Robinson pystyi elämään tyttärensä luona melko vapaasti. Häntä ei varjeltu ja vahdittu, kuten Obamia tyttärineen.

Donald Trump ilmaantuu maisemiin, kun Barackin toinen kausi presidenttinä on pitkällä. Michelle kommentoi niukasti Trumpin kärjistyksiä eikä suuresti raota tuntemuksiaan vallanvaihdon hetkestäkään. 

Kirja on perin juurin punnittua puhetta. Kuinka muuten voisikaan olla, kun kirjoittaja on pätevä lainoppinut suojanaan osaava, hänen itsensä valitsema henkilökunta.

Suomalainen kustantaja on liittänyt kirjan esittelytekstin perään nämä henkilötiedot:

Michelle Obama (s. 1964) on amerikkalainen lakimies ja kirjailija, ja Yhdysvaltain 44. presidentin Barack Obaman aviopuoliso. Toukokuussa 2006 Michelle Obama valittiin Essence-lehden "Maailman 25 inspiroivinta naista" -listalle (engl. 25 of the World's Most Inspiring Women).

Kas, Michelle on samaa ikäpolvea kuin omat lapseni! Itse asiassa vuoden nuorempi kuin poikani. Tytär syntyi jo 1961. Havainto vahvistaa luottamusta siihen, että kyllä lapset ja heidän lapsensakin pärjäävät maailman melskeissä, kun perusturvaa on luotu lapsuudesta asti.




torstai 3. joulukuuta 2020

Tritonus tulvii musiikkia, saaristotunnelmia ja miesten murheita

Kjell Westön Tritonus en skärgårdsberättelse (Förlaget 2020) näyttää e-kirjana kannen perusteella erilaiselta kuin painettu teos. Johanna Bruun on sunnitellut molemmat kannet, e-boksbroduktionista on vastannut Tero Salmén Bankokista käsin, jossa hän lämmössä viihtyvänä asuu ja työskentelee.

 
 

 Kumpikin kansikuva ohjaa ajatukset teokseen. Ylemmässä e-kirjan kannessa linnut liihottelevat vapaina merimaisemassa, jota kirjan mittaan usein katsellaan päähenkilön Thomas Branderin mahtihuvilan Casa Tritonuksen ikkunasta. Alemmassa kuvassa isäntä itse tahtipuikkoineen tuntuu yhä kurkottelevan korkeuksiin, vaikka elää jo huippuhetkiensä jälkeistä aikaa. 

Romaani jakaantuu syyskirjaan, jossa on kolme osaa loka-, marras- ja joulukuu, sekä kesäkirjaan, jossa on vain kesä- ja heinäkuu. Jokaisessa osassa on kahdeksan numerolla merkittyä lukua. Aivan alusta löytyy kaksi puhuttelevaa runokatkelmaa. Ensimmäinen vie The Waterboysin Fisherman's Bluesiin, toinen Gustav Mahlerin säveltämään runoon, jonka on kirjoittanut Friedrich Rückert. Molemmat tekstit sävellyksineen ohjaavat romaanin keskeisiin henkilöihin, saariston asukkaaseen Reidar Lindelliin sekä hänen naapuriinsa Thomas Branderiin. Kumpikin suree menetettyä rakkautta ja potee yksinäisyyttä. Lindellin autotallissa treenaa amatööribändi. Sillä on tilausta paikallisiin baareihin, joihin asukkaat kokoontuvat viettämään iltaa ja tanssimaan. Brander ilmaantuu kuulijaksi. 

Pikku hiljaa naapurukset tutustuvat yhä paremmin, jopa ystävystyvät, vaikka elävät hyvin eri tavoin: toinen ahertaa koulupsykologina, toinen lentelee ja asustaa loistohotelleissa ympäri Eurooppaa, kun hänet on buukattu  johtamaan parhaita orkestereita sekä tulkitsemaan klassisen kaanonin sävellyksiä. Naapurusten välinen vastakkaisuus rakentaa romaaniin jännitteitä. Myös vanhempien ja heidän aikuisten lastensa välillä on kipunoivaa kitkaa. Muitakin kiehtovia seikkoja tulee vastaan, mutta vain pari tapahtumaa kauhistuttavat. 

Ostin e-kirjan, latasin sen Sony Readeriin ja uurastin yli viikon, kunnes koko romaani oli luettu ja sain hämmästyä vielä loppuratkaisusta.  Painetussa kirjassa sivuja on lähes 450, e-kirjassakin paljon. Mutta kun alkuun pääsin, en malttanut juurikaan pitää taukoja. Mikä kumma synnytti romaanin imun? Pääosin eletään arkisesti saaristossa, viimeistellään huvilaa ja seuraillaan, mitä naapuri puuhailee. Musiikkia soitetaan tai se soi äänentoistolaitteista. Mahlerin sävellykset ovat Branderin suosikkeja, Lindellillä ja hänen poppoollaan taas yhtä lailla rokki, blues kuin country. Sekä harrastajat että ammattilaiset harjoittelevat paljon. Tiedä sitten, onko intensiteetissä tai muissa otteissa eroja, sillä en osaa arvioida romaanin välittämiä musiikkikäsityksiä. Olen niissä asioissa täysi ummikko. Ja silti luin kiihkeästi kirjan jokaista riviä, vieläpä på svenska! Jonkin verran aikaa hupeni sanojen merkitysten tarkistamiseeen.

Jos olisin perillä musiikin tehokeinoista, tutkisin Westön tekstiä ja vertaisin sitä musiikin elementteihin variaatioineen. Aivan romaanin lopussa huomasin, kuinka kerronta hidastui hidastumistaan. Lukijan  odottaessa ratkaisua teksti viipyy Braderin sisäisissä tunnoissa, muisteluissa ja kamarikonsertin yleisön tarkastelemisessa. Mies näkee poikansa, entisen naisystävänsä ja kuin haamuina omat vanhempansa ja kuolleen veljensä. Maagiset hetket jatkuvat - kunnes ratkaisu koittaa ja laukaisee katharsiksen.

Jäin miettimään, kuinkahan pitkällisen hiomisen tulos teos kokonaisuudessaan ja varsinkin lopun osalta on ollut. Kirjailija on melkoinen kompositööri, sillä moninaiset palaset tuntuivat osuneen saumattomasti kohdalleen.

 


torstai 24. syyskuuta 2020

Maistiaiset Marklundia


Keväällä ostin kesälukemiseksi halpoja e-kirjoja, mutta eiväthän ne maistuneet kaiken muun kesätouhun ohessa.  Liza Marklundin Paradiset-dekkaria (Piratförlaget 2000, e-version 2013) aloittelin ehkä heinäkuussa. Kirjan tapahtumien alkuvaiheissa eletään lokakuuta. Lukija joutuu tarpomaan toimittaja Annika Bentgzonin kanssa pimeässä satamassa. Kahden hylätyn rekan lähellä lojuu pari ruumista. Miksi Annika on yksin liikkeellä? Mitä hän nuuskii? Uupunut Annika on eksyä sumuun. Hänen pitäisi päästä Katrineholmiin isoäitinsä luokse. Näihin ahdistuneisiin vaiheisiin loppui minulta into jatkaa lukemista. Painuin mieluummin pihahommiin mökillä.
Anders Timrén on suunnitellut synkeän mustataustaisen kansikuvan, joka tuntuu viestivän, että paratiisin pyrkijöitä huijataan. Sellaisesta tosiaan on kyse. Kuvan kultainen kaulaketju toimii ratkaisevana avaimena, kun Annika etenee ratkaisuun petosten vyyhtiä setviessään ja niistä lehteen kirjoittaessaan.
Elisa Kirjan sivuilla tapahtumat kuvataan näin:
Boken handlar om organisationen Paradiset. Den utger sig för att hjälpa mordhotade kvinnor och barn, men är i själva verket en bedragarorganisation som lurar kommuner på miljontals kronor. Ledaren för organisationen, Rebecka Björkstig, misstänkts för att ha beställt mordet på Aida Begovic, en invandrad kvinna från Bijeljina i Bosnien-Hercegovina, som skjuts till döds på Sergels torg i Stockholm. Björkstig misstänks också för bedrägeri och försök till människorov, då hon försökt kidnappa socialkamreren Thomas Samuelsson. Det var Annika Bengtzon som helt omedvetet rekommenderade Paradiset för Aida Begovic. I rättegången nekar Rebecka Björkstig till anklagelserna.  
Tarinassa on kolme osaa: (1) Oktober, (2) November ja (3) December.  Lokakuun lopun päivistä  marraskuun kuuteen ensimmäiseen päivään keskittyy kiihkeää toimintaa: isoäiti löytyy kotoaan lattialta, päätyy sairaalaan. Seuraa hätäilyä, kiistaa oman äidin kanssa. Toimituksessa miehet nokittelevat toisiaan. Häslätään, kun Annika niukasti palkattuna yötoimittajana loikkaa hänelle kuulumattomiin hommiin ja löytää jymyjuttuja. Annikalle on poliisitutusta iso apu.
Kohtaukset vaihtuvat ykskaks kuin elokuvassa. Tuosta vain ollaan Vaxholmissa kunnanisien kokouksessa ja ihmetellään yllätyslaskua oudolta säätiöltä nimeltä Paradiset. Kunnankamreeri Samuelsson on jyrkästi vastaan pimeää laskua, jolla ei ole edes toimenpidenumeroa. Tämä juonne paisuu niin, että kasvaa lopulta Annikan ja Thomaksen rakkaustarinaksi.
Tarinan kudelmaan lomittuu myös Jugoslavian hajoamissotien pyörteitä. Niiden roiskeet yltävät Ruotsiin. Satamaan juuttuneet rekat ovat osa piraattisavukkeiden salakuljetusta ja koplien välistä kamppailua. Ratkaiseva, näytösluontoinen teloitus tapahtuu Sergelin torilla.
 Annikan pyrkimykset auttaa pahaan jamaan joutuneita perheitä ja kolhittuja naisia paljastuvat jo alkuvaiheessa vedätykseksi. Itsesyytökset painavat. Rikolliset kuitenkin paljastuvat. Myös kunnanisät saavat tuta, ettei pidä olla liian hyväuskoinen, vaan tarkistaa, mihin verorahoja käytetään.
Kirjan toisesta kolmanteen osaan kuluu aikaa joulukuun alkuun. Isoäiti on kuollut ja haudattu, Annika saanut pitkän sairasloman. Hän ei kuitenkaan malta maata, vaan kirjoittaa hurjan artikkelisarjan, jossa dokumentoitu rikoskuvio paljastetaan ja huijarit joutuvat oikeuteen vastaamaan tekosistaan. Juggemafia häviää maisemista, mutta korvautuu tuota pikaa venäläispahiksilla.

Loppua kohden joulun valoja tuikkii kaikkialla, Enää ei pimeys vaivaa eikä alakulo paina. Kaiken kukkuraksi syntyy poikalapsi. Siitä tosin kuullaan vasta epilogissa.

Dekkarissa voi siis olla onnellinen loppu! Tuskin minusta silti dekkarifania tulee, vaikka Marklund käsittääkseni edustaa taattua ruotsalaislaatua Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kynänjäljissä. 
 





keskiviikko 15. heinäkuuta 2020

Maria Jotunin Kun on tunteet - kokoelma kiehtoo yhä


Maria Jotunin Kun on tunteet - novellit julkaisi ensimmäisen kerran Kust. Oy Kirja (Helsinki 1913). Kokoelman 14 novellia toimitti e-versiona Elisa Kirja 2014 eikä peri maksua lataamisesta. Niinpä omistan nyt yli satavuotiaan klassikkoteoksen helposti luettavassa ja säilyvässä muodossa.

Novellien maailma poikkeaa suuresti siitä, missä nyt elämme. Enimmäkseen ollaan maaseudulla, jossa talolliset, heidän piikansa ja renkinsä sekä loisina toisten nurkista asuinsijan saaneet elävät kiinteässä yhteydessä keskenään. Syntyy monenlaisia suhteita ja kaupankäyntiä. Emännät osaavat konstinsa siinä kuin piiat, joista moni joutuu tietylle miehelle vastoin perimmäistä haluaan. Mies on se, joka tulee ja ottaa!

Kansantapa -novellin alku luo hykerryttävän asetelman:
 ”Päivää.” ”Päivää.” ”Päivää, päivää”, vastasi emäntä ilostuen, kun näki naapurin Lois-Kaisan hyyprähtävän penkin päähän. ”Pakkanenpa tuo on”, sanoi Kaisa ja hieroi kohmettuneita käsiään. ”Pakkanen. Mitäs Kaisalle kuuluu?” ”Mitäpä sitä näin paljaille ihmisille näin pakkasella.” ”Milläs asioilla se Kaisa nyt kävelee?” kysyi emäntä ja vilkaisi kehruuksistaan Kaisaan. ”Milläpä sitä – ilman aikojaan vain”, sanoi Kaisa, vaikka emäntä oli häntä vartavasten kutsunut. ”Millä, milläpä sitä näin köyhä”, huokasi hän vielä ja katsoi isäntään, joka istui penkin päässä ja veisteli. ”Millä, milläpä sitä, ilman aikojaan vain.” Vaan kotvasen kuluttua vilkastui hän ja virkkoi: ”Olihan, olihan sitä asianpuoltakin nimeksi. Juolahti mieleeni, että käynpähän katsastamassa niitä emännän porsaita, ovatko mitenkuten kasvaneet.” ”Vai porsaita”, nauroi emäntä. (s. 12)
 Sitkeästi isäntä pysyy aloillaan eikä poistu naisten tieltä, vaikka kuinka kuulee vihjeitä. Kestää, kestää ohi kahvin juonnin, kunnes naiset itse lähtevät muka possuja katsomaan ja pääsevät olennaisiin puheisiin. Juonikkaasti ohi saidan isännän emäntä näet hommailee omia tienestejään Lois-Kaisan avustuksella. Kumpikin hyötyy. Lisäiloa saadaan isännän höynäyttämisestä.


Kokoelman viidennen novellin nimenä on Hilda Husso. Vain tässä tarinassa ollaan selkeästi  kaupunkiympäristössä. Emmi Jurkan tulkinta Hilda Husson puhelusta tirehtööri Lundqvistille on niin loistelias, etten pysty lukemaan tekstiä kuulematta Emmin veikeilevän määrätietoista jutustelua.
(Puhelimessa hotellista toiseen)  Halloo, onko se hotel Francessa? – – – – Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia? – – – – Jahaa, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä? – Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kun poika syntyi, jos Lundqvist muistaa? – – – – Halloo, kuinka, en kuullut? – – – – Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vain vapaasti. – – – – Kiitos, poika voi hyvin. On ollut maalla nämä vuodet. Isänsä näköinenkin oli, kun pari vuotta sitten kävin sitä katsomassa. Ihan oli kuin Lundqvist, se minua enimmin ilahdutti. – – – – Ei, ei mitään, en minä eläkettä sille enää. – – – – Antoihan Lundqvist silloin sen kaksisataa. Moni ei olisi antanut sitäkään. Kiitos vain vieläkin. Se oli kylliksi. Ei, ei toki enää. 
Emmin monologi kestää vain kymmenisen minuuttia. Harmi, ettei siihen löytynyt linkkiä. Hykerryttävästi keskustelun osapuolet paljastavat perimmäisen olemuksensa, vaikka mies ei suoraan ole äänessä. Epäselväksi minulle jäi vain se, miksi Hilda Husso tarjoaa säästöjään Lundqvistille ja miksi pojalle ei pidä antaa mitään. Riittää, jos isä auttaa hänet juoksupojaksi muutaman vuoden kuluttua. Samalla Hilda kehaisee olevansa varoissa ja menevänsä naimisiin, koska sulhanen on jo antanut isohkon summan rahaa. Lieneekö toive toteutumassa? Suotta ei ole puhuttu naimakaupoista.

Novellissa Aappo humisevat jutut kaukaisesta Afrikasta.
-- Oli kaunis sunnuntai-aamu. Väkeä oli kokoontunut aika lailla siihen Hukanniemen nurmikkopihalle. Näkyiväthän ne tulleen sieltä kotoa Maija, veljen vaimo ja piika Annakin. Totta ne maitse – Kävi joku töppäisemässä Aapolle kättäkin ja kysyi kuulumiset. Vaan Aappo vastasi yksikantaan. Hänen päätänsä vannehtivat vain nuo uudet aatokset.
Jo ilmaantui pihamaalle itse lähetyssaarnaajakin. Hän oli pitkä ja laiha olio. Hänen eteensä kannettiin pieni, valkoisella liinalla katettu pöytä kukkivan pihlajan varjoon. Ja ristien kätensä aloitti hän kirkollisen toimituksensa, veisasi ensin virren, luki tekstin ja aloitti sitten saarnan.
Hän kuvaili voimakkain värein Ovambomaan ja Ondongan oloja, kertoi lähetyssaarnaajani vaikeuksista ja Jumalan sanan voitollisesta kulusta, miten se saa kokonaiset heimokunnat kuningattarineen kääntymään tähän oikeaan ja ainoaan autuaaksi tekevään oppiin. Ja että tämä työ kantaisi runsaampia hedelmiä, olisi meidän onnellisempien autettava veljiä ja sisaria siellä, sillä ovathan nuo mustaihoiset saman isän lapsia, vaikka me tapaammekin heidät vasta taivaan ilosalissa isän kotona.
Kun virsi oli veisattu, pani lähetyssaarnaaja kiertämään lautasen, johon jokainen sai laskea roposensa. Samalla ilmoitti hän, että häneltä saa tilata lähetyssanomia ja ostaa hyvää kirjallisuutta, parasta mitä suomen kielellä löytyy. --
Ja niin käy, että lukutaidoton Aappo tulee ostaneeksi, jopa tilanneeksi Lähetyssanomat. Siitä aukeaa käänne miehen elämään, sillä piika Annasta sukeutuu niin osaava lukija Aapolle, että tämän pysyminen talossa on varmistettava naimakaupalla. Ei tarvitse mistään hellistä tunteista lirkutella...

Kokoelman viimeinen novelli, Naapurukset, luo näkymän veljesten välisiin riitoihin. Härkäpäisimmäksi osoittautuu aidanteko.
Tuli sitten raja-aita pantavaksi naapurusten välille ja kun kumpikin vierasmiesten kuullen kävi uhkaamassa, että ellei aita siihen ja siihen päivään mentäessä ole valmis, vetää kumpikin toisensa oikeuteen. Ja niin aloittivat molemmat ähmissään työn, toinen ylä- ja toinen alapäästä rajaa. Ja kun keskipalkoille tulivat vastatusten, ei kummankaan sisu antanut myöten aloittaa sananvaihtoa. Menivät uhallakin toistensa sivu, ja kun ei toinen, niin ei toinenkaan pysäyttänyt työtänsä. Niin kohosi kaksi uutta närevitsaksista aitaa vieretysten rajapyykistä rajapyykkiin niin lähellä toisiansa, että tuskin porsas olisi mahtunut välissä kääntymään. Maantien kohdalle teki kumpikin portin, toinen maalasi sen punaiseksi, toinen siniseksi.
Vasta paha sairaus ja kuoleman uhka pakottaa leppymään. Pyydetään anteeksi. Turhaan, sillä kuoleman väistyttyä riidat lehahtavat uudestaan. Semmoista on näiden veljesten ja heidän perhekuntiensa elo naapuruksina.

Hykerryttäviä tilanteita välähtää esiin joka novellissa. Turhia selittelemättä ihmisten toiveet ja tunteet sekä ahneus ja kateus, juonikkuus ja vihanpito, työteliäisyys ja laiskuus hahmottuvat tunnistettaviksi. Saattavatpa tarjota lukijalle aiheita myös itsetutkiskeluun.

Arkielämää-romaani (1909) ilmestyi nelisen vuotta ennen kuin aiemmin kirjoitettu  Kun on tunteet -kokoelmaa, koska se juuttui julkaisuvaikeuksiin. Niistä Kari Tarkiainen tekee selkoa isoäitinsä Maria Jotunin elämäkerrassa. Linkki vie siitä kirjoittamaani blogitekstiin.

Kun on tunteet -novelleissa vallitsee jo Jotunille tyypillinen dialogisuus, maisemien kuvailun vähäisyys ja toiminnan keskeisyys. Jotuni antaa kunkin henkilönsä itse toimia ja puhua niin, että lukija saa eloisan käsityksen hänestä, samoin kuin jokaisesta ääneen päässeestä. Arkielämää-romaanissa henkilöt ovat kaikki osa Koppelmäen talon heinäväkeä. Alusta asti tapahtumissa astelee myös kulkija, "pappi" Nyman. Hänen hamonsa sitoo kohtaukset toisiinsa. Päivän kierron painuessa iltaan takstistä levittäytyy suopea rauha kaiken koetun ylle. Aamun sarastaessa vain piika Eveliina nyyhkii kohtaloaan, sillä hän on suostunut renki Jahvetille, vaikka sydän sykkii ihan toisaalle, mutta toisen omalle.
Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on. 

Suotta ei Jotunia ole korotettu suomalaisen kirjallisuuden mestareiden joukkoon. Vain muutama novellipalanen tuntui minusta menettäneen hehkunsa, kuten Kaksoiskasvettuma ja Veripäivinä, toiset taas erottuvat entistä upeampina, kuten Kyökin puolelta ja Hilda Husso. Ansiokasta on myös se, ettei e-kirjassa ole sivuja enempää kuin 69. Hyvin paksujen kirjojen lomassa tällaisen tiiviin helmen lukeminen on ollut aivan erityinen ilo.





lauantai 25. huhtikuuta 2020

Donnerin Far och son, isän etsintää sukupolvesta toiseen


Hiljattain lahjaksi saatu Jörn Donnerin Suomi/Finland II Viimeinen taisto uudisti kiinnostuksen Donneriin. Niinpä ostin muutamalla eurolla Elisa Kirjasta e-version romaanista Far och son: en komedi (Wahlström et Widstrand 2015), kun tarjous ilmaantui sähköpostiini. Alunperin kirja ilmestyi 1984 ja sai Finlandia-palkinnon 1985. Totinen kansi on Daniel Bjugårdin käsialaa.

Tämä Donnerin teos on kuudes, itsenäinen osa Andersin suomenruotsalaisen yrittäjäsuvun vaiheita käsittelevään yksitoistaosaiseen romaanisarjaan.

Lukeminen otti alkuun koville. Alkusanoissa kirjoittaja myöntää otsikon johtavan harhaan, sillä hän ei tiennyt, mihin halusi suunnistaa. Valitako vuosi 1939 vai 1957 ja 1958? Myös Andersin suvun ja firman vaiheet 1920-luvulta asti päätyvät valokeilaan.
Nu hade jag tänkt ägna mig åt åren 1956 och 1957, men under denna tid var jag vuxen, halvvuxen, eller trodde mig vara vuxen. Jag har utomordentligt starka minnen från denna tid. Det hände mer än jag minns, och jag minns mer än jag vill skriva. Mina påhittade personer blandar blod med de verkliga.Jag skulle också kunna vara får till en del av de personer som levde och verkade på den tiden, även om sonen från år 1956 inte skulle dela faderns åsikter, och inte tro på hans handlingar. Men så är det ofta, och bör vara så. Blod och gener skapar inte trohet i tankar.Jag känner inte igen mig själv i vissa handlingar som jag gjorde då, och menar att det var en annan människa som handlade och tänkte. Åldersskillnaden mellan mig och mig är mer än tjugofem år. Järnhård konsekvens har varit mig främmande. Läs vad jag skriver om floderna, senare i berättelsen, och ni förstår kanske.
Lukiessa minua kiusasi toistuva merkintä "får" tarkoittamassa isää. Miksi kummassa moinen kirjoitusasu? Etsin selityksiä, turhaan.

Itse tarina haahuilee alkuun Helsingissä. Ollaan kustantaja Alfredin luoa, syödään rapuja. Kertojan haltuun joutuu puoliväkisin laatikollinen papereita, joihin hänen ei ole tarkoitus koskea. Mutta koskeepa kuitenkin ja tulee vedetyksi tutkimaan Jakob Andersin sekalaista "arkistoa". Samalla Donner koukuttaa romaaninsa lukijan miettimään, mistä on kysymys.

Jakob Anders on kirjoittanut romaanin intohimosta, rakkaudesta ja avioliitosta. Kyse on ollut myös isän etsimisestä, mikä vei Jakobin Wieniin, sillä isä Salomon Kröckel, hyvä uimari, on luultavasti hukkunut Tonavaan. Olosuhteet vaativat selvittämistä hautausmaakäynteineen. Niistä avautuu uusia, merkittäviä juonteita tarinaan.

Kaikkiaan 15 osuvasti otsikoitua lukua pitää moniaalle ulottuvan tarinan koossa, vaikka heilahtelee vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Kertoja ottaa kantaa suvun firmaan, oman aikansa politiikkaan, peilaa tarkkasilmäisesti menneiden vuosikymmenten yhteiskunnallisia virtauksia ja Jakobin sitoumuksia rahapulmineen. Lopulta päädytään takaisin vanhan Alfredin luo. Kehä umpeutuu.

Lukijana välillä uuvuin pitkiin lukuihin. Silti myönnän, että Far och son: en komedi on ällistyttävä ja voimallinen kokonaisuus, josta komediakaan ei puutu. Hankaluuksia ja samalla myös herkkuhetkiä tuotti kertojien vaihtelu. Välillä tuntui, kuin kahden kerroksen lisäksi esiin työntyisi kolmaskin taso. Jakobin romaaniksi tarkoittamasta käsikirjoituksesta tarina heilahtaa taidokkaasti 1980-luvulle, jolloin äänessä onkin Jörn Donner itse. Jakobin ja Jörnin vaiheissa hidaskin lukija havaitsee yhtäläisyyksiä. Isää etsitään, muuta löydetään etenkin matkoilta.  Naisten kanssa on työlästä. Jakobista on kuitenkin isäksi, sillä hän selviää hyvin poikansa (?) Gunnarin vaipanvaihdoista!

Berliini piirtyy tarkoin vedoin havaittavaksi, samoin Wien ja osin myös Lähi-Itä. Jakobin käsikirjoitus valaisee Loviisaa, samoin Helsingin niitä seutuja, jonne Jakob vetäytyy, kun avioliitto natisee. Miehestä itsestäänkin hahmottuu melko tarkka kuva, josta erottuu yhtenä olennaisena piirteenä alttius paeta hankalista tilanteista.

Jörn Donnerin ruotsi on niin sävykästä, että jouduin usein etsimään apua ilmaisista nettisanakirjoista. Niistä ei juuri apua saanut, paremminkin Googlesta. Urakka oli kuitenkin vaivan väärtti. Oli hienoa saada tuntumaa Jörn Donnerin miehuusvuosien kenties arvostetuimpaan proosateokseen.




torstai 2. huhtikuuta 2020

Viljamin naiset


keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Kuviteltuja kohtaloita sadan vuoden takaa

Mitä tulee lapsesta, joka kuuntelee korvat höröllä juttuja, kun naiset käyvät ompelijaäidin luona vaatteita tilaamassa ja sovittamassa? Heidi Köngäs oli sellainen lapsi ja hänestä kasvoi sekä ohjaaja että toimittajavaiheen jälkeen kirjailija. Häntä rupesi kiinnostamaan erityisesti edellisten sukupolvien naisten piiloon jäänyt arki.

Otavan 2017 julkaisema Sandra pohjaa Könkään isoäidin vaiheisiin. Kirjan kannen on suunnitellut Anna Lehtonen, taustan maisekuva on Vastavalon. Satakunnan Kansaan kirjoittavan Sirkka Iso-Ettalan mukaan

Köngäs tutkii perusteellisesti kirjojensa aiheiden taustoja. Hän koluaa arkistot, aikalaiskirjallisuutta, vanhoja valokuvia, kalentereita, muistikirjoja, säätietoja, talollisten ja torppien luetteloita. Kaikkea mistä saa syvempää tietoa aiheesta.
Kirjailija kertoo, että yksi järkytys oli löytää 9-vuotiaan Sandran huutolaispaperit Ruoveden kunnanarkistosta. Isän kuoleman jälkeen leski saa häädön ja lapsi myytiin vähiten maksavalle talolle pikkupiiaksi. Samalla hän joutuu eroon perheestään.
Vaikka Köngäs on tutkinut perusteellisesti historiaa, Sandra ei ole historiikki Ylä-Väärin tapahtumista vaan fiktiota, kuvitelmaa.
–Totta on tarinan kehikko, mutta lauseet ovat kuvitelmaa. Kaunokirjallisuudessa tarinan täytyy tuntua todelta, jotta lukija voi myötäelää kuvattujen ihmisten kokemuksia ja kohtaloita.
Lukijana huomasin imeytyväni sadan vuoden takaisten naisten tarinoihin. Heistä keskeisin on Sandra, joka viimeisillään raskaana jää viiden lapsen kanssa sinnittelemään torpassa, kun aviomies viedään punaisten joukkoihin kapinatalvena 1918. Maija-anoppi ja Mikko-appi samassa pihapiirissä auttelevat, kunnes appikin häviää.

Vähitellen totuin näkökulmien vaihteluun. Ensi alkuun tutuksi tulee Klaara, Sandran tyttärentytär. Hän on vapaa, yli 50-vuotias näyttelijä, jolle ei enää 2000-luvun puolella heru rooleja. Hän asuu Helsingissä ja kiinnostuu Lepistön torpasta nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä. Käynti vanhastaan tutussa isovanhempien paikassa herättää muistoja. Koska aikaa on, Klaara ryhtyy selvittämään, mitä isovanhemmista mainitaan eri arkistoissa. Ehkä näin kertyisi aineistoa vaikkapa monologiin.

Muutamat valokuvat, jokunen kirje, allakkamerkinnät ja varsinkin arkistolöydöt johdattelevat Klaaran yhä syvemmälle Sandran, Jannen sekä tämän Lyyti-siskon ja vanhempien vaiheisiin. Naisten mukaan luvut ovat saaneeet otsikokseen vuoroin Sandra ja Lyytin kirja, kunnes Klaaran nimi taas putkahtaa näkyviin. Jossain määrin minua vaivasi minä-muotoisuus joka luvussa, koska olin kuulevinani tekstin läpi kirjailijan oman äänen. Sandra sen paremmin kuin melko hurjaluontoinen Lyyti eivät asettuneet täysin uskottaviksi hahmoiksi, vaikka liikutuin etenkin Sandran kohtalosta, puhumattakaan hänen vankileirillä rääkätyn aviomiehensä vaiheista.

Vuoden 1918 tapahtumista tuli minunkin ulottuvilleni äskettäin niin paljon tietoa, että pystyin tunnistamaan Könkään asiantuntemuksen. Kirjailija on selvittänyt faktat ja sulattanut ne hahmojensa toimiin. Näin silmissäni muun muassa tämän loppuvaiheen kohtauksen näytelmänä varmaankin samoin kuin myös ohjaaja-kirjailija:


   Pojat ovat nyt viikon ajan joka päivä menneet junaa vastaan, jos isä tulisi.     
   Kun se oikea juna vislaisi Vilppulankoskella, että asema lähestyy, ja höyryn keskeltä se sitten puuskuttaisi paikalle ja tuttu mies astuisi junasta, näkisi omat poikansa, jo kaukaa tunnistaisi oman hevosensa.     
  --  
   Katselin poikien perään.    
   Miten lapsellinen olinkaan. Minun kuvaelmani oli kuin silkkipaperista joulukaramellin käärettä.     Janne tuli kyllä kotiin, mutta aivan eri tavalla.     
   --  
   Kuulin hevosen äänen ja lähdin vastaan. Se näky oli järkyttävä, vain kireä nahka oli jäänyt kasvojen päälle, joista kaikki rasva sulanut pois ja kasvoluut näkyivät kuin vanhoilla miehillä juuri ennen poislähtöä. Minun iso vahva mieheni oli sulanut luukasaksi. Pelottavalta hän näytti. Autoimme yhteisvoimin isän sisälle. Pojat jäivät ovisuuhun totisina seisomaan ja menivät sitten riisumaan hevosta valjaista.    
   Janne kävi suoraan ovisuupenkille maate, riisuin hänen tallukkaansa ja kun näin, missä kunnossa paljaat jalat olivat, työnsin tallukat takaisin jalkaan ja komensin lapset pikkukamariin. Maija tuli ja nostimme yhteisvoimin Jannen ylös ja kahta puolta tukien saimme hänet vesikelkalla kiskottua saunalle. Emme vaihtaneet montakaan sanaa, vaan toimimme. Mies riisuttiin saunan eteiseen, minulla oli lämmintä vettä padassa, olin senkin joka ilta valmiiksi lämmittänyt, vaikken ollut yhtään käsittänyt, millaisessa kunnossa hän voisi olla.

Ihmeelliseltä lukijasta tuntui, kuinka Sandra sittenkin kesti kaikki koettelemukset ja kuinka omat pojat totisina auttoivat äitiään, minkä kykenivät. Riipaisevaa... Sandralla oli poikiensa lisäksi yksi tytär, se josta tuli kirjassa esiintyneen Klaaran äiti. Hänestä kertova romaani nimeltä Mirjami (Otava 2019) on jo ilmestynyt. Ennen pitkää sekin on luettava!

perjantai 11. lokakuuta 2019

Kirjamietteitä ja lattianpesua


 Paraikaa uutisissa kerrotaan Turkin hyökkäyksestä Syyrian kurdialueelle, josta USA on vetänyt joukkojaan pois. Turkin presidentti uhkaa päästää yli kolme miljoonaa pakolaista leireiltä Eurooppaan, ellei hänen vaatimuksiinsa suoja-alueesta suostuta. Erdogania eivät hillitse kuolonuhrit, kotinsa menettävien ihmisten hätä eikä yhä kasvava pakolaisten määrä. Valtapeli kiihtyy Lähi-Idässä.

Näissä tunnelmissa mietin äskettäin lukemaani Elina Hirvosen Punaista myrskyä (WSOY 2019). Ostin sen tuoreeltaan e-versiona Elisa Kirjan tarjouksesta. Omien sanojensa mukaan dokumentaristinakin tunnettu kirjailija oli pitkään pohdiskellut ihmisten oloja Lähi-Idässä. Sitten sattui niin, että ajankohtaisohjelmista monille tutuksi tullut Hussein al Taee oli ottanut häneen yhteyttä ja pyytänyt kertomaan äitinsä tarinan. Mittavin haastatteluin ja taustatietoihin perehtymisin työ käynnistyi.

Kirjan valmistumisen aikoihin al Taeen vanhat somekirjoitukset pullahtivat julkisuuteen, ja vastikään SDP:n kansanedustajaksi valittu mies joutui pyöritykseen, jota hän ei sairastumatta kestänyt. Silloin myös kirjailija tunsi tarvetta selitellä samoihin aikoihin julkaistavaa kirjaansa. Sen loppuun on liitetty sivuja kertomaan, miten ja miksi hän tarttui toimeen. Samat selitykset kuulin eräästä Radio 1:n ohjelmasta ja jäin miettimään, mihin kirjailija selityksillään pyrkii. Lisäksi kirjailija vakuuttaa, että kyse on puhtaasti fiktiosta.

Marjatta pohtii painokkaassa blogijutussaan sekä kirjan perheen tarinaa että kirjailijan puolusteluja ratkaisuistaan. Kannattaa lukea tosissaan kirjoitettu, painokkaasti perusteltu juttu. Siksi koen voivani jättää kirjan tapahtumat hajahavaintojen varaan.

Kun luin kirjaa, koin tekstin leijuvan Irakin maisemissa, joissa kaikkialla vaani Saddam Husseinin varjo. Jos kuului Saddamia vastustavaan perheeseen, piti lastenkin oppia suojelemaan vastarintaliikkeessä toimivaa isää varomalla äärimmäisen tarkasti puheitaan. Kirjan minäkertojaksi mieltämäni poika herättää myötätuntoa. Vavahduttavaa on lukea pojan ahdistuneista ajatuksista, joista hän ei voi kertoa kenellekään. Ulkopuolisuuden kokemukset vainoavat kaikissa vaiheissa, myös pakolaisena Suomessa. Lukija joutuu silmäkkäin pakolaisoloissa varttuneen nuoren moninaisten traumojen kanssa. Kuva pojasta hahmottuukin tuntuvasti selkeämmin kuin kuva lempeästä äidistä, vaikka tilauksena oli luoda pysyvä kirjallinen jälki nimenomaan hänestä. Ei ihmetytä, etten päässyt irti Hussein al Taeen henkilöstä, vaikka kirjan esittelyteksti vakuuttaa teoksen olevan 
 ajankohtainen ja universaali romaani maailmasta, jossa lapset tekevät mitä vain saadakseen aikuisen hyväksynnän.
Marjatan tavoin myös Kirsin kirjanurkka tarjoaa Punaisesta myrskystä ja sen lukemisesta olennaisia pointteja. Niitä on esimerkiksi se, että puuhat lukemisen ympärillä sävyttävät lukukokemusta.  Nolona tunnustan hyväosaisuuteni, kun eniten näin syksyllä minua ajatteluttaa ja työllistää sesongin vaihdos niin kotona kuin mökillä. Muun muassa mönkään mennyt yritys saada ammattilainen pesemään ikkunat ja kokolattiamatto elokuussa aiheutti harmittavia lisäaskareita. Aikataulua jouduttiin näet justeeraamaan pesufirmassa sattuneen tapauksen johdosta niin paljon, että pesin ikkunat itse.

Vihdoin eiliseksi Aleksis Kiven päiväksi oli sovittu, että klo 12:lta pesijä tulee koneensa kanssa. Mutta kun ketään ei ilmaantunut, jouduin soittamaan perään ja kuulin, että meneillään onkin Turussa seinänpesu-urakka. Ja minun lattiaani varten oli kuulemma varattu aika viikkoa aiemmin! Puhelimessa kyllä aikanaan naureskeltiin, että pesuhomma tehdään lippujen liehuessa Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden kunniaksi. Yrittäjä oli itse sohlannut allakkamerkintänsä.

Onneksi hänellä oli päivän isossa puuhassa mukana kaksi apulaista, jotka jatkoivat 150 euroa tunnilta maksavan nosturin lavalta seinän pesemistä. Niinpä pystyin topakasti vaatimaan, että nyt on tultava putsaamaan lattiat, jotka oli raivattu mööpeleistä lähes tyhjiksi. Parissa tunnissa homma lopulta tuli tehdyksi, ja saatoimme istahtaa kahvikupposen ääreen.

Kuvissa näkyy vain osa siirretyistä tavaroista. Kaikkia muitakin tiloja tarvittiin, ennen kuin autius levisi työtä helpottamaan. Lattioiden kuivuminen asumiskuntoon vie pari päivää. Niinpä evakkoon lähdettiin mökille heti pesijän häivyttyä. Hän ei olekaan turha mies, sillä 70-vuotiaana hän pesee yhä tuhatmäärin ikkunoita. Kumppanina on nykyisin oma poika ja vain yksi palkattu apulainen.

Opin aikoinaan Turussa asuessani luottamaan miehen firman palveluksiin, kun en itse uskaltanut avata isoja ikkunoita kerrostalon seitsemännessä kerroksessa. Oli juhlavaa katsella vierestä, kun kolme miestä pyyhälsi sisään ja pesi suitsait kaikki ison lukaalin lasit vajaassa tunnissa.

Helpotuksesta huokaisten huomaan nyt syksyn ja talven kangastelevan edessä kiireettöminä. Kunhan mööpelit ovat kotona paikoillaan, on aikaa taas lukea vaikka mitä ja jopa pohtia lukemaansa. Perästä kuuluu...






tiistai 15. tammikuuta 2019

Ferranten ystävyksistä Tanizakin Makiokan sisaruksiin

Salaperäinen Elena Ferrante, josta ihmeekseni löytyy kuvia, on niin kuuma nimi, että hänen Napoli-sarjastaan kohutaan Suomessakin. Sain jopa suosituksia paljon lukevilta ystäviltä. Kun en oitis innostunut, informaatikko evp lähetti linkin Yle 1:n Kirjakerhon uusintalähetykseen vuodelta 2016:
Elena Ferranten Loistava ystäväni on ollut suuri kansainvälinen menestys. Kirjan voi lukea napolilaistarinana, ystävyyden kuvauksena, jännityskertomuksena, selviytymistarinana tai elämäkerrallisena tarinana. Kirjan salaperäisyyttä lisää kirjailijan salanimi - kukaan ei tiedä kuka Elena Ferrante oikeasti on. Eeva Luotosen vieraana elämäkertakirjallisuuden tutkija ja opettaja Päivi Kosonen. Näytteet lukee Heljä Heikkinen. Kirjan on suomentanut Helinä Kangas.
Toinen Napoli-kirjoista lumoutunut ystäväni oli nauttinut koko neljän osan satsin Espanjan-viikkoinaan. WhatsAppin kautta hän kyseli, joko olen mukana buumissa. En ollut, mutta nyt juttelisin mielelläni kummankin suosittelijan kanssa. Kuuliaisesti näet paneuduin myös radio-ohjelmaan. Saman tien kävin ostoksilla Elisa Kirjassa, joka myi eka osan edullisena tarjouksena. Neljännestä maksoin jo lähes 13 euroa. Sitten lähes tauotta luin kaikki osat. Niissä näet on imua, vaikka pyristelisi vastaan.

Ainakin Loistavasta ystävästä löytyy myös leffaversio, jota en ole nähnyt. Kirjat on suomentanut Helinä Kangas ja kustantanut WSOY vuosina 2016 - 2018. Kustantajaa moitin hiukan e-kirjojen onnahduksista kuten turhaan toistuvista sanoista sekä välimerkkien lipsahduksista. En listannut rikkeitä, vaikka aiheita olisi ollut.

Sarja kattaa kahden napolilaistytön, Lilan ja Elenan, elämän lapsuudesta vanhuuteen. He asuvat Napolin köyhässä ja rähjäisessä korttelissa, jonka lukuisat perheet monine jäsenineen ynnä muut olennaiset henkilöt luetellaan kunkin osan alkajaisiksi. Ihmisiä oikeine ja lempinimineen on niin paljon, että lukija sekoaa. Melskettä piisaa. Ajatuksiin pulpahti usein Anna Mangani huutamassa kurkku suorana jossakin 1950-luvun italialaisleffassa. Ferranten äidit karjuvat lastensa perään, raivostuneina isät käyvät myös käsiksi. Tyttökaksikko puikkelehtii kuin myrskyävällä merellä ja hyysää nukkejaan, kunnes hurja Lila paiskaa Elenan Tina-nuken risasta ikkunasta kellariin. Elena matkii ja heittää perään Lilan Nu-nuken. Tapahtumalla on useita seurauksia loppuratkaisua myöten.

Koulussa opettaja huomaa erityisesti Lilan lahjakkuuden, mutta vain Elena pääsee keskikouluun, kun opettaja painostaa tytön vanhempia ja nämä taipuvat. Lilan suutari-isä ei suostu moiseen. Opintie alkaa kasvattaa paitsi eroa myös yhteistyötä tyttöjen välille. On hirmuista lukea, kuinka pitelemättömästi suutari kohtelee tytärtään. Tyttö ei murru, vaikka tulee paiskatuksi ikkunasta pihaan. Vain käsivarsi on kipsattava.

Vauhdikkaasti tarina etenee nuoruusvuosiin. Tuttuja poikia katsellaan sillä silmällä, kosketellaankin. Toisessa osassa Lilan sukunimi vaihtuu, sillä hänen kohdallaan lapsuuden vapaus päättyy jo 16-vuotiaana. Lila näet suostuu menemään naimisiin kauppiaan kanssa, jotta perheen köyhyys helpottuisi. Vietetään isot häät. Pikku hiljaa vieraiden keskinäiset kaunat alkavat värittää juhlintaa. Yksi havaitsee istuvansa kaukana hääparista, toinen tuntee muulla tavoin itsensä syrjityksi. Nurja havainnointi yltyy, kunnes tapellaan.

Ei aikaakaan, kun nuorenparin kaunis koti uudessa kerrostalossa osoittautuu ahdistavaksi. Lasta ei kuulu. Elena viettää kesää lastenvahtina Ischian saarella, jonne Lilakin päätyy, samoin Nino Sarratore. Muodostuu kolmiodraama, joka alkaa Ninon ja Lilan kiihkeällä suhteella. Kirjasarjan toisen osan alkajaisiksi Elena kertoo:
KEVÄÄLLÄ 1966 Lila uskoi haltuuni peltilaatikon, jossa oli kahdeksan muistivihkoa. Hän oli hyvin hermostunut ja sanoi, ettei voinut pitää niitä enää kotonaan, koska pelkäsi miehensä löytävän ne. Otin laatikon kommentoimatta mitään, letkautin vain jotain paksusta narukerroksesta sen ympärillä. Siihen aikaan välimme olivat erittäin huonot, mutta ilmeisesti vain minä ajattelin niin. Silloin harvoin kun tapasimme, Lila ei vaikuttanut lainkaan vaivautuneelta, päinvastoin hän suhtautui minuun aina hyvin lämpimästi eikä hänen huuliltaan päässyt epäystävällistä sanaa.
Tulisen rakkaussuhteen peittelyssä Elena on ollut välttämätön apu. Ninoa koulun alaluokilta asti hiljaisesti rakastanut Elena jää sivustakatsojaksi, jonka tehtäväksi muotoutuu paitsi opiskelu myös kirjoittaminen. Selvä se, että Elena luki kaiken, mitä laatikosta löytyi. Näin Lila tulee ruokkineeksi Elenaa kirjailijana.

Kun ostin  Hylkäämisen päivät, (2002/2017)  ei tullut mieleen tarkistaa, kuuluuko kirja Napoli-sarjaan. Eipä kuulunut. Sarjan kolmas osa on näet nimeltään Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (2018). En siis olekaan lukenut kolmatta osaa! Sen asemesta elin tovin hylätyn 38-vuotiaan Olgan mukana Torinossa. Aviomies häipyy nuoren ihastuksensa luo, jättää sakasanpaimenkoiransa ja lapsensa turhia selittelemättä vaimon hoteisiin. Tämä ajautuu kurimukseen, jonka käänteitä lukija seuraa tukka pystyssä. Tuntui kuin lukisi oopperan librettoa, johon aineksia on kertynyt tuhansien naisten kokemuksista.

Hurjat tunnekuohut ryöppyävät kuolemaa enteillen. Täyttä katastrofia ei kuitenkaan tule. Vain koira nääntyy inhasti kärsittyään. Olga siivoaa jäljet, mutta alakerran mies on se, joka auttaa viemään raadon pois. Intensiivinen teksti yltää vahvoin kuvin pohtimaan miehen varaan jättäytyneen naisen osaa. Lopulta hylätty vaimo tyyntyy, palaa hoitamaan huusholliaan ja kouluikäiset lapset saavat ruokansa. Olga alkaa nähdä ympärillään mahdollisuuksia: kirjoittaminen ja alakerran mies! Kärsimys kuorii naisesta selviytyjän. Näin tarina kiertyy komeana kaarena kehityskertomukseksi.

Napoli-sarjan viimeisen osan nimenä on Kadonneen lapsen tarina. Elena on palannut kahden tyttären kanssa Napoliin. Elenasta on tullut Ninon rakastettu, mutta hänen on tyydyttävä jakamaan mies tämän vihityn vaimon kanssa. Lila ei enää Ninosta innostu, vaan elää Enzon kanssa ottamatta avioeroa miehestään.

Syntyy kaksi aviotonta tyttölasta äiteinä sekä Elena että Lila. Ystävykset huolehtivat lapsista ja vertailevat niitä toisiinsa. Samoin he itse aikoinaan mittelivät keskenään. Lilasta on tullut monitaitoinen IT-yrittäjä, Elenan ura kirjailijana vahvistuu, vaikka ajoittain osoittaa hiipumisen merkkejä. Väkevä elämänmeno korttelissa kuohuu ja koettelee. Tietyt miehet rikastuvat rikollisin keinoin ja vetävät mukaan korttelin poikia. Huumeita myydään ja käytetään. Ihmisiä kuolee ampumisiin ja maanjäristykseen, taloja sortuu. Keskeiset henkilöt kuitenkin säästyvät, kunnes eräänä sunnuntaina tapahtuu hirvein mahdollinen tapaus: Lilan nelivuotias Tina-tytär katoaa kuin maan nielemänä.

Mikään ei palaa ennalleen. Italia yhteiskuntana on sekasortoisessa tilassa. Politiikan ilmiöitä sivutaan pikaisesti. Edes kotikorttelin ongelmiin ei löydy helpotusta. Rakennukset rapistuvat.  Surevan Lilan yritykset perehtyä Napolin vaiheisiin ei johda näkyviin tuloksiin. Vanhat ystävykset erkaantuvat toisistaan. Elena muuttaa takaisin Torinoon, yksin. Hänen kolme tytärtään ovat jo maailmalla. Myös Lila häipyy ainakin Elenan ulottumattomiin. Elena pinnistää vielä julkisuuteen kertomuksen "eräästä ystävyydestä", jossa Lila loistaa majakkana. Mutta kumpi kaksikosta lopulta on tuo usein mainittu "loistava ystävä"? Ihan tyynesti en nielaissut epilogiin kirjattua nukkearvoitusta: Mistä molemmat nuket homeelta haisten ilmaantuvat Elenan ulottuville? Kenen toimesta? Pitäisikö kumma tapahtuma tulkita symboliksi vai miksi?

Sen myönnän kakistelematta, että kirjasarja paneutuu napolilaiseen elämänmenoon naisten näkökulmasta. Tätä informaatikko minulle painotti suositellessaan Ferranten tekstejä. Ne ovat täynnä äitejä ja tyttäriä. Erityinen ystävyys kahden lahjakkaan tytön välillä kateuksineen kaikkineen kehkeytyy uskottavasti, vaikka kolmannen osan aikuisvaihe on minulta lukematta. Kumminkin selvisi, että kirjojen maailmassa koulutus tarjoaa väylän pois napolilaiskorttelista. Yksi naapurinpojista muuttaa Saksaan, armeija kutsuu muutamaa, kommunistinen aate vie mukanaan yhden porukasta. Naimisiin mennään naapurien kesken. Eroja ei hämmästellä, vaan siirrytään seuraavaan kumppaniin. Perhe on napa, jonka ympärille sukulaisuuksista syntyy risteileviä verkostoja. Pääpaino on tutuissa ihmisissä ja heidän elinoloissaan. Jako rikkaisiin ja köyhiin toteutuu kotikorttelissa kuin tähtiin kirjoitettuna.

Lukiessa rupesin muistelemaan, mitä  Ferranten sarjan tapaisia mittavia paikan ja perheen kuvauksia olen tullut lukeneeksi. Kun pirullisen ärhäkkä salmonella sulki minut 1970-luvun lopulla muutamaksi viikoksi sairaalaan, luin Lawrence Durrellin Alexandria-kvartetin. En enää muista, mistä kaikesta kirjoissa on puhe. Sen sijaan mieleen on painunut Junichiro Tanizakin Makiokan sisarukset -trilogia. Sen luin vuonna 2012 ja kirjoitin joka osasta blogijutun. Minun on yhä vaikea löytää Tanizakin luomuksen ylittäneitä romaaneja. Varmemmaksi vakuudeksi tarjoan tämän, tämän ja tämän linkin omiin juttuihini.

Silti on helppo yhtyä ystävieni Ferrante-suosituksiin. Sarja antaa naisten äänen kuulua miehiä sivuuttamatta.

PS Painotan vielä tässä, että minulle kävi hassusti kolmatta osaa ostaessani: hankin Ferranten varhaisen, jo vuonna 2002 ilmestyneen avioerokirjan, Hylkäämisen päivät. Se ilmestyi suomeksi 2017. Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät ilmestyi 2018. Vasta tönäistynä pääsin jyvälle kummallisesta haksahduksestani. Jääköön siis sarjan kolmas osa minulta lukematta.





keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Muistelemisen hankaluus

Maaliskuussa 2017 kuollut, Ruotsin akatemian jäsen Torgny Lindgren  ja hänen viimeinen teoksensa Taiteilja Klingsor (2014) antavat aiheen miettiä muistelemista. Ensinnäkin olen sen verran lukenut Lindgreniä, etten odottanut mitään asiaproosaa, vaan omalaatuista sanoin hahmottuvaa ihmiskohtaloa. Toiseksi näinä päivinä on ollut puhetta alistumisesta kohtaloonsa, luovuttamisesta, ideoiden hiipumisena, mikä saattaa ilmetä etenkin pitkän taiteilijanuran loppuvaiheessa. Lindgrenin luomus tarjoaakin hämmentävän kuvan taiteilijaelämästä, josta voi aavistella kirjailijan itsensä tuntemuksia.

 Liisa Ryömän suomentaman ja Tammen 2016 julkaiseman noin satasivuisen e-version luin parissa päivässä.  En referoi kirjaa, sillä Riitta Vaismaa on nähnyt vaivaa oman luku-urakkansa jälkeen siinä määrin, että nimeä klikkaamalla tarjoan linkin hänen kattavaan tekstiinsä kirjan sisällöstä.

Jukka Koskelainen puolestaan arvioi Taiteilija Klingsorin Helsingin Sanomissa 20.5.2017 ja pitää sitä rinnakkaisena Lindgrenin Muistissa-teokselle. Muistellessaan Lindgren totesi, ettei muistaminen noin vain onnistu, kun ei tiedä mikä on totta ja kuka on se minä, joka muistelee.



Lindgrenin läpimurtoteoksesta Ormens väg till Hälleberget innostuin kirjoittamaan pitkähkön blogijutun,  Ensimmäisessä teoksessa ollaan Västerbottenissa, samoin viimeisessä. Tarina Klingsorien neljästä sukupolvesta vie taiteilijanalun kirjeopiston kautta taideopintoihin Tukholmaan ja sieltä Pariisin asti, mutta kaikkialla taiteilija Klingsor pysyy juurevasti omalaatuisena syrjässä pysyttelijänä. Kirjeopiston ohjaaja Fanny jaksaa paneutua sitkeän piirtäjän iänikuisiin astiakuviin, joista olennaisin on metsästä kannon nokasta löytynyt vihreä, kulmikasjalkainen juomalasi. Se kasvaa niin ylitse kaikkien muiden aiheiden, että väistämättä kuulen Lindgrenin naureskelevan, kun lukijat yrittävät tulkita lasia symboliksi ties mille.

Heti alkuun lukija äimistelee, ketkä "me" tässä puhuvat. Pikku hiljaa selviää, että pari elämäkerturia yrittää raapia kokoon kirjaa Klingsorista. Tuntuu kuin Lindgren velmuilisi kätkeytyessään monikkoisen kertojan taakse. Hän tuntuu myös piilottaneen jotakin perin olennaista itsestään paluumuuton tehneeseen järkähtämättömään Klingsoriin. Tämähän ei hätkähdä edes autokolarissa, jossa Fanny ruhjoutuu kuoliaaksi.

Aiemmin lukemistani Lindgren-teksteistä muistan, että kirjailijalta ehdittiin moneen kertaan pyytää muistelmia ja että hän oli kiemurrellut päästäkseen irti moisesta hommasta. Lopulta hän kuitenkin taipui, kirjoitti ja luovutti kursaillen nipun liuskoja kustannustoimittajalle epäillen, ettei niistä mitään kirjaa tule. Tulihan niistä, ihan pieni. Lyhyt on myös Taiteilija Klingsor.

Kuvatessaan sinnikästä pitäytymistä vanhassa västerbottenilaisuudessa ruokineen kaikkineen Lindgren mielestäni jättää hyvästejä maailman turhuudelle. Lopussa vielä fiktiivisille elämäkertureille annetaan tilaa pohtia taiteiljan loppuvaiheita: 
Lopettiko Klingsor tosiaan maalaamisen? Oliko taiteilijantyö lopullisesti ohi? Oli. Hänen maalauksistaan on jäljellä vain kourallinen, röntgenkuvia lukuun ottamatta. On väitetty että hän poltti kaikki teoksensa, ihmiset jotka ajoivat bussilla isoa tietä olivat nähneet liuottimista ja öljymaaleista kohoavia monenkirjavia savupilviä, ja huhuttiin että Klingsor oli ostanut rautakaupasta tulenarkoja nesteitä, väki oli nähnyt tuon entisen taiteilijan istuvan katse tyhjänä kirkon takapenkissä. Ja väitettiin myös että hän oli etsiskellyt lehti-ilmoituksella yksinelävää naista jonka kanssa jakaa elämänsä.     
Mutta olemme vakuuttuneita että tiedämme paremmin. Se joka kerran on maalannut öljyväreillä ei voi koskaan lopettaa.     
Muoriklingsorin isoäiti oli syntyjään Lindblom, hän kuului Zachrisin sukuun. Hänellä oli veli nimeltä Olof. Tämä asettui asumaan Långträsketiin viettävään etelärinteeseen, rakensi talon ja navetan. Mutta hän ei löytänyt vettä. Kukaan ei tiedä kuinka monta kaivoa hän kaivoi ja täytti sitten umpeen. Muutaman vuoden kuluttua hän luovutti ja lähti siirtolaiseksi Chicagoon. Mutta viimeistä kaivoa ei koskaan täytetty. Se oli kolmekymmentä metriä syvä ja yksi sisämaan kuivimmista paikoista.   Siihen Klingsor upotti kaiken taiteensa, kaikki taulut jotka olimme nähneet hänen keittiönsä seinillä ja kaikki stillebenit jotka hän oli viimeisinä vuosina luonut. Hän pakkasi taiteen kangassäkkeihin jotka oli kyllästänyt pellavaöljyllä ja vahalla, kaiken piti säilyä jälkimaailmalle.     
Taide, toisaalta katoava, toisaalta katoamaton, ei saanut tuhoutua. Sehän ei ollut pelkkää materiaa, vaan myös henkeä, tai henkeä ja materiaa yhdistyneinä, jos niin tahtoo sanoa.
Jylhä ja sukunsa perinteiden mukainen on myös taiteilijan oma loppu. Sen lukija saa mietittäväkseen ikään kuin vaivoin kokoon kursitun, silti ihan selkeästi hahmottuvan tarinan päätteeksi.

Mutta enpä minäkään vähällä luovuta. Kirjastosta hain lainaksi Torgny Lindgrenin teoksen Muistissa. Sen parissa jatkan kappaleen matkaa omaa vanhenemistani.


torstai 2. marraskuuta 2017

Ansoja


Alkusyksystä Elisa Kirja oli virittänyt vastustamattoman ansan tarjoamalla melko uusiakin kirjoja hyvin edullisesti. Ostin kuusi. Kaikkien niiden yhteishinta jäi alle 30 euron. Pari olen jo lukenut.

Tuula-Liina Variksen romaanista Huvila (WSOY 2016) sain ensimmäiset ennakkotietoni vasta kirjan esittelytekstistä. Sen alkuosan kopioin tähän:
Kun turkulainen Raakel menee vuonna 1929 naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa ja muuttaa hänen merkilliseen hirsihuvilaansa, koko hänen turvallinen keskiluokkainen opiskelijan elämänsä mullistuu. Syntyy tytär, palkataan piika, ja äkkiä naiskolmikko on keskenään hirsilinnoituksessa, isäntä lähtenyt muille maille rakentamaan "uutta Eurooppaa". Miksi mies lähti? Millaiseksi kolmikon elämä muodostuu?
Lukiessa palasin muutaman kerran kirjan kanteen, jonka Martti Ruokonen on suunnittelut ja käyttänyt siinä Jarek Blaminskyn valokuvaa. Valokuvaajan yhteydessä on myös maininta Arcangel. Tarkoittaakohan se paikkaa, kustantamoa vai jotakin muuta?  Itse valokuvassa kolme kahvi- tai teekuppia kummollaan sisältää arvoituksen samalla, kun mielestäni viittaa tarinan kolmeen naiseen. Kuka särkyy ja jää pohjimmaiseksi? Yksi tuntuu säilyvän ehjänä korvineen kaikkineen. Entä ketä henkilöä keskimmäinen, puristuksiin jäävä kuppi kuvastaa?

Kirjailija on poiminut avaukseksi sitaatin eräästä Anton Tshehovin kirjeestä, jossa tämä pohtii ihmisen vajavaisuutta arvioida itseään saati ymmärtää sen paremmin tätä päivää kuin aavistella tulevaisuutta. Niinpä lukija osaa valmistautua jonkinlaisiin katastrofeihin.

Romaanin käännekohta paljastetaan heti alkuun. Eletään syyskuuta 1935 huvilassa. Tyynen saunaillan jälkeen aviomies, huvilan omistaja ja tunnettu taiteilija Aksel Korkeakorpi, poistuu kertomatta, milloin palaa. Vaimo Raakel ja piika Selma katselevat metsärajaan häipyvää miestä. Kotiin jää myös viisivuotias Leea-tytär tietämättä, ettei enää ikinä näkisi isäänsä.

Tarina kiertyy takaisin vuoteen 1929, jolloin vapun alla turkulaisen porvarisperheen ainokainen Raakel-tytär  saa serkultaan Juhanilta kutsun taidenäyttelyn avajaisiin.
Juhani kiitää salin poikki, hän haluaa suorittaa esittelyn. Korkeakorvella on hämmentävän kauniit kasvot, ja sysimusta, suippo parta kuin Mefistolla. Hän suutelee äitiä kädelle, Raakelin kättä vain puristaa kevyesti ja sanoo: Mademoiselle. Syvän siniset silmät, kiinteä katse, hypnoottisen kiinteä, ei ihme, että kiehtoo naisia, ne kuulemma suorastaan tyrkyttäytyvät hänelle, naisia jokaisessa Euroopan kaupungissa, Juhani sanoo, taitaa liioitella, Raakel on noissa silmissä pikkutyttö, hän näkee sen kyllä, pinnistää hymyn naamalleen ja onnittelee vaikuttavan näyttelyn johdosta. Taiteilijalla on pitkät, kapeat sormet kuin pianistilla ja lämmin käsi, ääni on syvä ja sointuisa, hänen katseensa tähtää jo seuraaviin tervehdittäviin, hän kumartaa, kääntyy, on poissa.
 Näin serkkupoika tulee virittäneeksi ansan, johon yliopisto-opintojensa alussa oleva Raakel melko pian lankeaa. Vaara väreilee ilmassa, kun näyttelyn jälkeen taiteilija haluaa tavata Raakelin kahdestaan. Varjeltu neito herää miehen suudelmalla kuin prinsessa Ruusunen. Kuluu kuitenkin  kaipauksen täyteisiä kuukausia, ennen kuin pari uudestaan tapaa.

Eletään suuren pörssiromahduksen aikoja. Rakelin pankinjohtajaisä on kuitenkin osannut olla sijoittamatta varojaan riskialttiisti, joten perheen turkulaiselämä jatkuu vakaana. Aikuinen tytär pysyy yhä äitinsä valvonnassa myös kesän täysihoitolassa, vaikka haluaisi nauttia vapaudesta Turussa. Sovinnaisuus  sitoo. Niinpä kun kuulu taiteilija uudestaan ilmestyy Raakelin ulottuville ja kosii, epäilyille ei jää sijaa, vaikkei miehen sukutaustoista ole mitään tietoa. Avioliiton myöstä Raakel pääsee irti kodin kahleista ja hylkää vähin erin myös opintonsa. Turku on menneisyyttä, tulevaisuuttaan kaukana kaikesta hän ei osaa aavistella.

Kun näin pitkälle olin lukenut, jatkoin lähes yhtä kyytiä loppuun asti. Sivujahan on vain 147. Koska taiteilijalla on muhkea hirsihuvila metsän keskellä jossakin noin sadan kilometrin päässä Turusta, avioparin asuinpaikka on kuin itsestään selvä. Onnen aikoja riittää vielä senkin jälkeen, kun syntyy tytär Leea. Raakelille palkataan avuksi piika, Selma. Taiteilijalla häipyy usein kaupunkireissuilleen. Palattuaan hän kertoilee kummallisia juttuja Vihtori Kosolasta ja muista lapualaisista, eikä Raakel pukahda Akselille epäilyistään. Tämä on langennut lapualaisten ja sittemmin IKLn virittämiin aatteellisiin ansoihin! Niistä miehen matka jatkuu Berliiniin natsi-Saksan palvelukseen.

Tässä loikkaan kriitikoiden matkaan. Anni Valkonen kirjoittaa Hesarissa 6.12.1916  kuin minun lukukokemuksestani:
-- tämä lukukokemus on nautinnollinen jo tekstiin sidotun rytminsä ansiosta. Poljennosta lähtee kaikki: se vie lukijan toiseen, verkkaisempaan ajankulkuun, sellaiseen, jossa mieli saa virrata rauhassa – jossa ajatusta ei jatkuvilla pisteillä katkota.
Omina aatoksinani sanon vielä, että suppeaan sivumäärään sisältyy tarkkaa ajankuvaa ja että henkilöhahmoista etenkin naiset kasvavat täyteläisiksi. Aksel heijastuu varjona ja kuukausirahana naisten elämään. Kansikuvan kuppeja pohdiskellessa tuntuu kuin pohjimmainen särkynyt kuppi kuvastaisi Raakelia, joka luopui omista unelmistaan ja suostui aviovaimoksi kauas kaupunkilaisista vanhemmistaan. Ystäviä hänellä ei tuntunut olevan edes nuorena. Niinpä Selma, joka aina oli saatavilla hirsihuvilassa, voisi olla keskimmäinen kuppi muiden katveessa. Selmakin oli jäänyt ansaan, kun suostui nuorena tyttönä tulemaan avuksi taiteilijan perheeseen eikä tuntunut hevin vapautuvan pestistä. Selma unelmoi omasta, lukittavasta huoneesta jonkun kaupunkilaisperheen apulaisena luona. Sellaisissa oloissa voisi vapaa-aikoinaan käydä vaikka elokuvissa. Ylimmäinen ja ehjä kuppi olisi näin ollen Leea, jolle kirjan mittaan aukenivat mahdollisuudet asettua vauraana perijänä Turkuun ja ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. Itsenäisen, hyvin koulutetun virkanaisen ura kangasteli tyttärelle niin kuin aikoinaan hänen äidilleen. Raakel, alistuneen äitinsä sovinnaistapoihin sitoma tytär, hylkäsi unelmansa ja maksoi ratkaisusta kovan hinnan. Kuvittelen, että Raakelin tytär ei tekisi samaa.

Lisään vielä yhden linkin kritiikkiin, joka on ilmestynyt Keskisuomalaisessa 2.10.2016. Eija Komu otsikoi arvionsa näillä sanoin: Tuula-LiinaVaris: Huvila - Aatteiden varjossa, elämän puolella. Itse tekstissä Komu kiittelee teosta. Niin teen minäkin ja osoitan samalla kiitokseni myös suoraan kirjailijalle, josta Komun jutussa on esillä myös eriomainen kuva.

PS Blogijutun jälkitunnelmissa katsoin omista tallennuksista elokuvan Piiat (The Help 2011), joka perustuu Kathryn Stockettin menestysromaaniin. Elokuva kiinnosti, vaikka Mississipin 1960-luvun vaihteen mustien palkollisten ja Variksen Huvila-romaanin Selma-piian olosuhteiden välillä on valtaisa ero. Kuvattujen tapahtumien välillä ei ole kuin pari-kolmekymmentä vuotta. Yhdistäviäksi tekijöiksi sanoisin juuttumisen isäntäväen huusholliin ja sen, että niin suomalainen piika kuin amerikkalaispiiat ovat  monitaitoisia ammattilaisia, joita ilman emännät eivät tule toimeen. Emännät eivät näet osaa taloustöitä. Selma ei sentään ollut missään mielessä orja niin kuin Piiat-leffan monet emäntiensä mielivallasta kärsivät mustat kotiapulaiset. Eikä Selmaa potkittu äkkipikaistuksissa pois kuten mustia apulaisia. Selma irtosi huvilasta vasta emännän kuoltua.

Leffa nostatti moraalista närkästystä mustien puolesta. Variksen historiallinen romaani puolestaan ohjasi ymmärtämään 1930-luvun taitteen jälkeisiä Suomen olosuhteita sekä henkilöhahmojen kohtaloiden että poliittisten suuntausten vinkkelistä. Variksen asiantuntevan tarkka ja hiotun tiivis kuvaus tuntuu nyt leffan jälkeen entistäkin ansiokkaammalta.