Kokoan sirpaleita Miki Liukkosen itsestään jättämistä jäljistä. Hänen kuolemastaan 4.7.2023 uutisoitiin heti. Hän ei ehtinyt täyttää 34 vuotta, kun taas 30-vuotissynttäreistään hän puhui irrotellen eräässä podcastissaan 2019 ja pohti, että pitäisi kai aikuistua. Podcasteja löytyy Areenasta alun kolmatta kautta nimellä Miki Liukkosen maailma. Samoja osia taisi tulla myös telkkariohjelmina, jotka nekin aikoinaan katsoin.
Kirjailijan kuolemasta järkytyin monien muiden tavoin, kunnes havahduin etsimään, mitä kaikkea Miki on kirjoittanut. Saman tien ostin hänen yli tuhatsivuisen teoksensa Elämä: Esipuhe (WSOY 2021) e-kirjana. Sen lukemista sävyttää korviin tarttunut Mikin ääni ja puhetapa. Meneillään on ensimmäinen kausi ja vuorossa sen kahdeksas osa Täysin raitis kirjailija on outo ja epäilyttävä.
Haikeana ja hämmentyneenä tartuin kirjaan. Teksti yllätti. Kieli veti minut utuisena häilyvään ympäristöön sattuvin sanoin.
Näin kirja alkaa:
KUNHAN TÄMÄ sumu tästä vähän hälvenee, saatamme hiljalleen erottaa kaiken hämärän seasta hahmoja, ääriviivoja, saatamme kuulla puhetta ja musiikkia. Kaikki on vielä etäistä ja epäselvää, mutta asiat kyllä selkeytyvät aikanaan ja kunhan se niille sopii. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä, puolisokeana, kohti ääniä ja ihmisiä, jotka kaikki katsovat kohti, kiinnostuneena, jokainen valmiina kertomaan oman tarinansa. Saatat jo tuntea, kuinka sinua tartutaan kädestä; joku on tarttunut sinua kädestä ja johdattaa sinua nyt sumun halki määrätietoisesti. Ja vaikka et ole varma minne olette matkalla, sinulle kerrotaan, että määränpää, vastaus, on ollut kaiken aikaa aivan silmiesi edessä.
Minun matkani tekstissä on edennyt sen verran alkua pidemmälle, että Kolme kuukautta myöhemmin -luvun juhlahumu on hiipunut. Uuden luvun otsikko Tämä hetki vie lukijan ties mihin. Käänteitä tulee riittämään, kunnes kaikki 1116 e-kirjan sivua on nielty.
Neuroverkkomaisia haarautumia tuntuu kuvaavan Jussi Karjalainen, joka on laatinut teoksen kannen kimppuineen vaaleansinisellä taivaalla (?). Kirjailija, teoksen nimi sen paremmin kuin kustantajakaan ei suuresti erotu taustasta.
Elisa Kirjan sivuilta löytyy mittava esittelyteksti. Sen otsikoksi on napattu kirjan ensimmäisen luvun lopusta löytyvä uninen havainto:
Eräänä iltana yötaivaalla luki ERROR.
Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan
"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."
Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.
Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.
Uudessa romaanissaan Elämä: esipuhe palkittu ja kansainvälistä mainetta niittänyt Miki Liukkonen tuo lukijan eteen todennäköisiä mahdottomuuksia ja pahaenteisiä todennäköisyyksiä. Liukkosen hengästyttävä ja omapäinen matka tähän romaaniin saakka on tuottanut kolme oikullista runokokoelmaa ja kolme moniaineksista romaania. Hänen romaaninsa O (2017) oli sekä Runeberg- että Finlandia-ehdokkaana, ja Le Monde kutsui sitä ”oppineeksi labyrintiksi ja magneettiseksi kirjahirviöksi”.
Toistaiseksi olen ymmälläni. Palaan asiaan, kunhan olen lukenut tämän Miki Liukkosen teoksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti