Miki Liukkosen puheen ja tekstin äärellä

 

Kokoan sirpaleita Miki Liukkosen itsestään jättämistä jäljistä. Hänen kuolemastaan 4.7.2023 uutisoitiin heti. Hän ei ehtinyt täyttää 34 vuotta, kun taas 30-vuotissynttäreistään hän puhui irrotellen eräässä podcastissaan 2019 ja pohti, että pitäisi kai aikuistua. Podcasteja löytyy Areenasta alun kolmatta kautta nimellä Miki Liukkosen maailma. Samoja osia taisi tulla myös telkkariohjelmina, jotka nekin aikoinaan katsoin.

Kirjailijan kuolemasta järkytyin monien muiden tavoin, kunnes havahduin etsimään, mitä kaikkea Miki on kirjoittanut. Saman tien ostin hänen yli tuhatsivuisen teoksensa Elämä: Esipuhe (WSOY 2021) e-kirjana. Sen lukemista sävyttää korviin tarttunut Mikin ääni ja puhetapa. Meneillään on ensimmäinen kausi ja vuorossa sen kahdeksas osa Täysin raitis kirjailija on outo ja epäilyttävä.

Haikeana ja hämmentyneenä tartuin kirjaan. Teksti yllätti. Kieli veti minut utuisena häilyvään ympäristöön sattuvin sanoin.

Näin kirja alkaa:

KUNHAN TÄMÄ sumu tästä vähän hälvenee, saatamme hiljalleen erottaa kaiken hämärän seasta hahmoja, ääriviivoja, saatamme kuulla puhetta ja musiikkia. Kaikki on vielä etäistä ja epäselvää, mutta asiat kyllä selkeytyvät aikanaan ja kunhan se niille sopii. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin edetä, puolisokeana, kohti ääniä ja ihmisiä, jotka kaikki katsovat kohti, kiinnostuneena, jokainen valmiina kertomaan oman tarinansa. Saatat jo tuntea, kuinka sinua tartutaan kädestä; joku on tarttunut sinua kädestä ja johdattaa sinua nyt sumun halki määrätietoisesti. Ja vaikka et ole varma minne olette matkalla, sinulle kerrotaan, että määränpää, vastaus, on ollut kaiken aikaa aivan silmiesi edessä.

Minun matkani tekstissä on edennyt sen verran alkua pidemmälle, että Kolme kuukautta myöhemmin -luvun juhlahumu on hiipunut. Uuden luvun otsikko Tämä hetki vie lukijan ties mihin. Käänteitä tulee riittämään, kunnes kaikki 1116 e-kirjan sivua on nielty. 

Neuroverkkomaisia haarautumia tuntuu kuvaavan Jussi Karjalainen, joka on laatinut teoksen kannen kimppuineen vaaleansinisellä taivaalla (?). Kirjailija, teoksen nimi sen paremmin kuin kustantajakaan ei suuresti erotu taustasta.

 Elisa Kirjan sivuilta löytyy mittava esittelyteksti. Sen otsikoksi on napattu kirjan ensimmäisen luvun lopusta löytyvä uninen havainto:

Eräänä iltana yötaivaalla luki ERROR.

Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan

"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."

Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.

Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.

Uudessa romaanissaan Elämä: esipuhe palkittu ja kansainvälistä mainetta niittänyt Miki Liukkonen tuo lukijan eteen todennäköisiä mahdottomuuksia ja pahaenteisiä todennäköisyyksiä. Liukkosen hengästyttävä ja omapäinen matka tähän romaaniin saakka on tuottanut kolme oikullista runokokoelmaa ja kolme moniaineksista romaania. Hänen romaaninsa O (2017) oli sekä Runeberg- että Finlandia-ehdokkaana, ja Le Monde kutsui sitä ”oppineeksi labyrintiksi ja magneettiseksi kirjahirviöksi”.

 Toistaiseksi olen ymmälläni. Palaan asiaan, kunhan olen lukenut tämän Miki Liukkosen teoksen.

 

Iltasatuja aikuiselle

Vuosikymmeniä sitten kuvittelin lukevani maailmankirjallisuudesta vaikka mitä, jopa Marcel Proustin erikoislaatuisen romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Se ilmestyi suomeksi 1968 Pirkko Peltosen ja Helvi Nurmisen kääntämänä. Kolmas painos, pehmeäkantinen Delfiinikirja, on vuodelta 1975. Ihmeekseni se löytyy yhä kirjahyllystä. Muut osat puuttuvat, joten ne ovat jääneet ostamatta.

Kymmenosaisen teossarjan ensimmäisen osan Swannin tie, Combray, olen alkulehdellä kirjannut nimiini 1982. Tiedä sitten, milloin olen ruvennut lukemaan. Homma ei näytä innostaneen riittävästi, koska lukeminen on pysähtynyt sivulle 78, merkkinä sivun taitettu kulma. Kesken jättäminen on vaivannut. Ilmankos panin merkille, että jättiteos on ollut tarjolla ääneen luettuna Yleisradiossa jo koko viime vuoden. Itse hyppäsin kyytiin vasta tänä syksynä, kun muutenkin innostuin podcasteista ja YLE Areenan tarjonnasta.

Radio 1:n vakituinen kuuntelija olen ollut jo pitkään. Siltä kanavalta Proust on ollut kuultavissa noin kahdeksanminuuttisina katkelmina määräaikoihin. Areena ja podcastit ovat vapauttaneet kuuntelemaan juuri silloin, kun itselle parhaiten sopii. Minulle se hetki on omassa sängyssä iltapuhteella. Ja ah, mitä herkkuja olenkaan saanut nauttia tabletti korvan lähettyvillä!

Erja Manto, Radioteatterista tuttu, on minulle olennainen osa Proustin tekstiä. Ihmeeltä tuntuu, kuinka ääninäyttelijä onnistuu taikomaan pitkistä, etten sanoisi luikertelevista virkkeistä nautittavan aistimusvoimaisia kuvia kuuntelijan tajuntaan. Olisiko peräti niin, että vasta Manton tavalla ääneen tarjoiltuna Proustin tekstin kaikki nyanssit voivat siirtyä ihmiseltä toiselle? En niinkään seuraa, mistä on puhe, vaan sitä, miten asia ilmaistaan. Tarkkuus osoittautuu suorastaan kielen juhlaksi.

Menossa on toinen osa, jossa aiheena on Swannin rakkaus. Swannin tien olen jo kuunnellut, suurimmaksi osaksi. Usein näet nukahdan toviksi kesken kuuntelemisen. Silti jatkan sessioita Erja Manton ja Marcel Proustin seurassa iltaisin enkä suuremmin varmistele, että pysyisin hereillä. Joskus kertaan muutaman pätkän, jos huomaan sen tarpeelliseksi itse tarinan kannalta. Katkelmasta toiseen siirryttäessä erottuu vähäinen tauko, mikä ei haittaa kuuntelua lainkaan. Keskeyttäminenkin käy helposti, samoin jatkaminen.

Linkki vie Raimo Honkasen kuviin ja kattavaan selvitykseen Proustin romaanista kirjasarjana. Tässä vielä toinen linkki Radion lukupiiriin, aiheena siinäkin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaani.

Minulle riittää Proustissa Manton lukemia "iltasatuja" näillä näkymin koko talveksi. Tällä kertaa en sovinnolla jätä hommaa kesken.

Paavi, joka iskee silmää

Loppukesällä löysin podcastit. Niitä on tullut kuunnelluksi illalla sängyssä ja usein nukahdetuksi kesken ohjelman. Kertakaikkinen löytö on ollut J. P. Pulkkisen Television tiiliskivet. Niitä kuulee tai kuuli kesällä myös päivisin Radio 1:stä. Vakituinen lähetysaika on ollut maanantain alkuiltapäivä. Podcast pelastaa, jos on ollut päivällä radion ulottumattomissa.

Kun Yle Teema lähetti keskikesällä uusintana The Young Pope -sarjan, en tarttunut tilaisuuteen. Kuvittelin, ettei se ole alkuunkaan minun juttuni. Vasta Pulkkisen ja Kaarina Hazardin keskustelu kymmenenä osana tarjotusta elokuvasta, ei siis TV-sarjasta, herätti minut. Liian myöhään! Leffa oli jo poistumassa Areenasta, mutta löysin sen muualta. Kympillä lunastin kuukaudeksi katseluoikeuden ja sitten istua jäpitin telkkarin äärellä edelliset kaksi ehtoopuolta. Kukin pätkä kestää noin 50 minuuttia. Paolo Sorrentinon käsikirjoittama ja ohjaama The young pope, Piru vai pyhimys on totta vieköön minun juttuni!

Pulkkisen ohjelmasta selvisi, että elokuvan fiktiivisen paavin, nimeltään Pius XIII, esikuva lienee vatsavaivoja potenut, hoikka ja vetäytyvä Pius XII. Kristinopin tulkitsemisessa hän oli jyrkkä konservatiivi. Samanlaiseksi elokuvassa osoittautuu katseilta piiloutuva "nuori" Pius XIII. Hän on melkein 50-vuotias, yli 70-vuotiaiden kardinaalien joukossa poikanen. Savukkeita polttamalla hän toteuttaa omapäisesti ensimmäisen muutoksen Vatikaanin toimintatavoissa. Janne Kaakko pohdiskelee, olisiko HBO-sarjan fiktiivisen Pius XIII:n kaltainen pahatapainen ja joustamaton jenkkipaavi täysin mahdoton ajatus. Rebecca Nicholson ei mieti, voisiko katolinen kirkko saada elokuvassa kuvatun tapaisen paavin. Hän kiittää, että roolissa Jude Law on erinomainen, kun tämä velloo   between vindictive authoritarian and wounded man-child with surprising charm.

 

Jo avauskohtaus hätkähdyttää. Vasta tehtäviinsä tarttunut paavi näkee itsensä ryömimässä vauvalauman päällä ja seassa, kunnes hän putkahtaa esiin täydessä paavin asussa. Uni jatkuu ensimmäisellä puheella Pietarin kirkon aukiolle kokoontuneelle ihmispaljoudelle. Mitä hän päästääkään suustaan? Ulos tulee kaikki se kauheus, mihin katolinen kirkko on syyllistynyt vuosisatojen mittaan. Katsoja ei ole uskoa silmiään eikä korviaan. No, "tositilanne" on jotain aivan muuta. Tämä paavi ei rupea modernisoimaan kirkkoa, vaan lujittamaan sen ikiaikaisia rakenteita Raamattuun vedoten. Niinpä paavi ilmaisee torjuvansa ehdottomasti niin abortit kuin homoseksuaalisuuden. Lasten hyväksi käyttöä ei käy salaaminen. Tietyn arkkipiispan puuhat New Yorkissa toimivat esimerkkitapauksena. Saatuaan todisteet paavi tuomitsee syyllisen yksinvaltiaan ottein. Tämä nöyrtyy ja alistuu kuin Jumalan edessä.

Mikä minua kiehtoi elokuvassa? Ensinnäkin tarinan outous pohjoismaalaisesta vinkkelistä katsottuna. Paavin hahmo säilyttää mystisyytensä loppuun asti. Ikälopuilta näyttävien kardinaalien ohjailtavaksi Pius XIII ei solahda. Ei edes hänen mentorinsa, kardinaali Spencer, kykene enää päihittämään oppilastaan, kun tämä meni ja voitti paaviuden vaalissa. Häikäisevä sananvaihto aiheesta kertoo karua kieltä Vatikaanin valtapeleistä. Niistä tulee muitakin havainnollisia ja hirtehisiä näytöksiä. Ihmeellisen tyynesti paavi tuntuu leijuvan kaiken kähminnän seassa. Hän hehkuu ja hohtaa valkoisessa asussaan.

Paavi yllättää Vatikaanin ylimmät virkamiehet kutsumalla henkilökohtaiseksi sihteerikseen sisar Maryn, jonka turviin Lenny Beldardon hippivanhemmat kauan sitten jättivät poikansa ja häipyivät omille teilleen.  Orpous on mittava aihelma leffassa. Käy  ilmi, että myös sisar Mary on orpo, minkä paavi väittää tienneensä, kun lähettää sisaren uusiin tehtäviin afrikkalaislasten pariin. Suotta valtiosihteeri Voiello alkuun epäilee sisarta. Liikuttavasti nämä kaksi paavin läheistä avustajaa tuntevat vetoa toisiinsa. Lisää tietoja henkilöistä löytyy tästä.

Loistelias kuvaus tarjoilee näkymiä Vatikaanin muotopuutrhaan ja sisätilojen harkittuun sokkeloisuuteen. Niiden vastakohtana paavin työhuone on avara. Huoneen nurkassa valtaisia maapallo muistuttaa katolisen kirkon kaikkialle ulottuvasta vallasta. Kuinka kirkon vallan käy, jos paavi jatkaa tiukkaa vallankumoustaan? Tulot alkavat ehtyä, talous romahtaa. Valtiosihteeri maalailee uhkakuvia taideaarteiden myymisestä.

Vatikaanissa työskennellään upean taiteen ympäröimänä. Kaiken huippuna on Sikstuksen kappeli. Sen ylenpalttisen runsas kuva-aarteisto kehystää paavin seremoniallista saapumista pitämään kauan odotettua puhetta kardinaaleille. Uskomaton näytös on jo se, kuinka paavi sonnustautuu täyteen juhla-asuunsa, jonka tiara kruunaa. Koko komeus kannetaan tuolilla kappeliin korokkeelle. Kardinaalitkin tuijottavat näkyä kuin jumalallista ilmestystä. Näin kirkko on lumonnut ja kaiketi yhä lumoaa jäseniään. Seremonioissa on voimaa! Pohjolan asukas haukkoo henkeään ja miettii, mitä kaikkea näillä menoilla tosielämässä peitellään.

Kirkon uhkeat taideaarteet ovat nekin näyttö mahdista. Vaikka ihmisten seksuaalisuutta suitsitaan, taideteoksissa siekailematon seksuaalisuus kukoistaa. Muhkein aarre on muinainen hedelmällisyyden jumalatar, äärimmäisen arvokas veistos, jonka äärellä kardinaali Voiellokin käy huokailemassa.

Tarina muistuttaa paikoin satua. Sivuutan lukuisat kohtaukset, musiikin sanoituksineen  ja symbolit, joista kaikista riittäisi jutun juurta yhteisen katsomiskokemuksen jälkeen. Kehotan katsomaan itse, mitä kaikkea Sorrentino on mahduttanut leffaansa. Minun silmissäni vilistää yhä kunkin osan alkajaiksi näytetty häkellyttävän kauniin paavin verkkainen kävely pitkin galleriaa ohi suurenmoisten maalausten. Aina paavi lopulta vilkaisee sivulleen kuin suoraan minuun, katsojaansa - ja iskee silmää! Hän tuntuu sanovan, että älä ota ihan tosissasi kaikkea, mitä näet. Vai onko sanoja sitten Sorrentino? Kummin päin tahansa, osallistuin mielelläni leikkiin. Jos tarinaan tulee jatko, seuraan silmät suurina sitäkin.

Jälkikuva: Minulta kysyttiin äsken, mistä leffassa on kyse. Ja kas, mieleen tunkevat ne jaksot, joissa paimen avaralla laitumella halailee yhtä lammasta kuin Jumalan karitsaa julistaa sen parantajaksi. Sairaita ja rampoja on kokoontunut odottamaan ihmettä. Sana leviää, paimen uhkaa perustaa oman kirkon, kaikessa loistossaan paavi avustajineen ryhtyy vastaiskuun. Huijarin toimet loppuvat, kun paimen häviää tietymättömiin. Jää epäselväksi, mitä tälle tapahtui. Vaivalloisia kysymyksiä esitetään - siinä kaikki.

Olisiko peräti niin, että Sorrentino on luonut freskonsa näyttämään, kuinka katolinen kirkko monopolina hallitsee mahtikeinot ihmisten huijaamiseen ihmeineen kaikkineen?