Voltaire, Candide – ylettömän optimismin naurettavuus

 

Turun kaupunginkirjastosta lainasin lähes puhki luetun Voltairen kuuluisimmaksi mainitun romaanin Candide (1759). Kustannusyhtiö Tammi julkaisi sen J. A. Hollon suomennoksena1953. Kansitekstin mukaan teos edustaa elävää maailmankirjallisuutta. Alkulehdeltä ilmenee, että Candiden lisäksi samaan sarjaan kuuluvat Swiftin Gulliverin retket ja Goldsmithin Wakefieldin kirkkoherra. Kas kummaa, ettei edes Voltairen satiirinen helmi ole osunut kohdalle sen paremmin koulu- kuin opiskeluvuosina.

Vasta sitten kun Ville-Juhani Sutinen herätti minut Hajonneen maailman käyttöohje -esseillään ja viittaisi niissä myös Voltaireen, otin asiakseni tilata klassikon kirjastosta. Sain opuksen sutjakasti hyppysiini kirjastoautosta, joka parillisina viikkoina pysähtyy puoleksi tunniksi asuintaloni pääoven edustalle.

Voltaire irvistelee filosofien ja kirkonmiesten katteettomalle uskolle, kuinka olemassaoleva on paras mahdollinen. Candide on nauttinut filosofi Panglossin opetuksia ja omaksunut häneltä optimistisen elämänasenteen. Mitkään tapahtumat eivät ohjaa sen paremmin Candidea kuin filosofia luopumaan uskostaan. Filosofi pysyy kannassaan, sillä

Leibniz ei voi olla väärässä, ja onhan ennalta määrätty sopusointu maailman kaunein asia samoin kuin täyteys ja monadit.(s. 148)

Järkkymätön optimismi kilpenään rakastunut Candide sysätään pois ihanan Kunigunde-neidon kotilinnasta Westfalenissa. Nuori mies päätyy toinen toistaan huimempiin seikkailuihin eri puolilla Eurooppaa, Amerikkaa ja Turkkia. Kumppaneiksi ja apureiksi liittyvät Cacambo ja Martin, samoin eräs vanha nainen. Kaikki kohtaavat sodan kauhuja, luonnonmullistuksia, polttorovioita, rosvousta, raiskauksia, kidutuksia, mestauksia ja ynnä muuta pahaa, vaikka niidenkin pitäisi Leibnitzin mukaan sopia yleisen sopusoinnun suureen kehään. 

Lukemista jouduttaa nopea seikkailusta toiseen siirtyminen. Ollaan milloin maalla, milloin merellä. Aina kuin ihmeen kaupalla Candide selviää, jopa rikastuu ylenmäärin, mutta naiviuttaan menettää pian suurimman osan aarteistaan. Menetetty kaunis Kunigunde kangastelee yhä lupausten kasvattamina pilvenhattaroina, kunnes lopulta toive täyttyy. Kunigunde löytyy, mutta on silloin jo tietämättään ruma.

Seikkailuihin Candidella ei ole enää tarvetta, kun työnteko alkaa maistua ja tuottaa tuloksia. Kaikkein parasta on oman puutarhan viljeleminen. Siinäpä oppi, jonka mukaisesti itsekin uurastin kymmenen vuotta kesämökkiläisenä ulkotöistä nauttien. Puuhia ja satoa jakamassa oli oiva kumppani. Näin tunnustaudun voltairelaiseksi. Samoja seikkoja Sutinen painottaa. Hän tuli haastaneeksi minut ihan itse lukemaan, mitä kaikkea Candide Voltairen kirjassa reissuillaan kokee ja mitä niistä oppii. Ei pessimismiä eikä rajatonta optimismia, vaan työnteon autuutta! 

Luterilaisen moraalin läpitunkemassa yhteiskunnassa kasvaneena minun on ollut oppiminen työntekoon lapsesta asti. Mikäs minun on pullistellessa yli 260 vuotta myöhemmän ajan työteliäisyydellä. Voltairen aikalaiset enimmäkseen tyrmistyivät Candiden tarjoamasta kuvasta ja siitä, kuinka kammottavilta ihmisten toimet näyttivät. Peiliä virnuillen tyrkyttänyt Voltaire häädettiin etsimään yhä uusia turvapaikkoja, mutta vaikenemaan häntä ei saatu.

Palaan vielä Sutisen esseekokoelmaan, josta kirjoitin tämän blogijutun. 

Tuhoja aiheuttaneen, sopeutumiskykyisen ihmisen varassa on ratkaistavissa elämän turvaaminen maapallolla. Sutisen mielestä ihmisellä on siihen yhä mahdollisuuksia:

Tässä todellisuudessa, tässä hetkessä, meidän pitää kyetä kunnioittamaan eläimiä, kasveja ja maata, mutta ennen kaikkea meidän on osattava olla ihmisiksi. Siis ihmisiä, jotka eivät kiellä ihmisyyttään vaan tunnistavat ja tunnustavat sen hyvät ja huonot puolet, ja sovittavat ne maailmaan niin, ettei se hajoa enää enempää.

Ekokriisi on apokalypsi. Sen ei kuitenkaan tarvitse tuhota maailmaa, vaan se voi kertoa, millainen maailma on. Parhaassa tapauksessa se myös paljastaa, miten meidän tulisi siinä maailmassa elää. (s. 310)

 Optimismia tämäkin.