Elolliset–yksi laji ylitse muiden

 

Ida Turpeisen esikoiskirja Elolliset (S&S 2023) on ollut paljon esillä heti tuoreeltaan. Sille myös haetaan käännösoikeuksia useille kielille. Niinpä minäkin äkkäsin ostaa kirjan e-version, kun Elisa Kirja sitä tarjosi sopuhintaan. Silmät ymmyrkäisenä luin ihmeellistä tarinaa, joka alkaa vuodesta 1741. 

Turhaan eivät luurangot korista kirjan kantta, sillä varsinkin yhdestä harvinaisuudesta on kyse. Takakansitekstin lupaus vahvistuu, kun lukee kirjan:

Häikäisevä esikoisteos suuren eurooppalaisen romaanin ystäville. Vuonna 1741 luonnontieteilijä ja teologi Georg Wilhelm Steller seilaa kapteeni Vitus Beringin retkikunnan mukana suurelle pohjoiselle tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. He eivät saavuta mannerta, mutta löytävät jotain muuta, joka vie Stellerin nimen historiankirjoihin: stellerinmerilehmän. Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, lähettää miehiä etsimään suuren, jo vuosisata sitten kadonneeksi huhutun merinisäkkään luurankoa, sillä sellainen halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin.

Vuonna 1952 Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa harvinaisen, kokonaisena säilyneen stellerinmerilehmän luurangon. Elolliset on poikkeuksellisen vaikuttava esikoisromaani. Se on erään lajin muotokuva, hengästyttävä seikkailu läpi kolmen vuosisadan ja kertomus suurista inhimillisistä pyrkimyksistä: tieteestä, taiteesta ja halusta herättää uudelleen henkiin sellainen, minkä ihminen on tietämättömyydessään tuhonnut.

Airi Vilhunen pohtii ja arvottaa Elolliset-romaania Kirsin kirjaklubissa 7.11.2023 niin monipuolisesti, että jätän sisällön kuvauksen ja kehotan avaamaan linkin. Lisään jatkoksi vain muutamia omia tuntemuksiani.

Minua kiehtoi Iidan notkea tyyli ja rohkeus siirtyillä yksityiskohdista laajoihin näkymiin sekä ajasta toiseen. Näytteeksi valitsin sitaattikatkelman kohtauksesta, jossa haaksirikkoutuneet miehet lopulta onnistuvat pyydystämään yhden merilehmän. Tarkastelukeskus luovii saalistajista saaliiseen.

Meri pakenee merilehmän ympäriltä. Se tuntee tuulen nahkaansa vasten ja huutaa äänellä, joka saa lauman vauhkoontumaan. Se kääntelee päätään, kutsuu tovereitaan ja Steller kuuntelee sen valitusta. Ääni on oudon pieni, se voisi olla lähtöisin lapsesta tai linnusta, mutta on vaikea kuvitella sen kaikuvan merilehmän muhkeasta kehosta. Steller katsoo, kuinka merilehmän ruumis nousee merestä ja kiilautuu vasten kiviä. He ovat onnistuneet. He ovat kiskoneet merihirviön valtakunnastaan, ja miehet katsovat saalistaan ja kohottavat kasvonsa, ulvovat kuin onnelliset koirat. 

Tästä alkaa mässäily hyvänmakuisella lihalla. Kuolleet matkalaiset jäävät osattomiksi onnesta, mutta ruuan vahvistamat pelastuneet jaksavat kyhätä hajonneen laivansa jäänteistä purtilon, jossa he vihdoin päätyvät takaisin Kamtšatkan niemimaalle.

Kiehtovasti tarina kuljettaa mukanaan myös ihmisiä Suomen autonomisesta suuriruhtinaskunnasta asti, kuten Alaskan viimeiseksi kuvernööriksi osoittautuvan Hampus Furuhjelmin. Hän sinnittelee asemapaikassaan, jotta se alkaisi taas tuottaa entiseen tapaan, vaikka turkiseläimet merilehmien lailla oli saalistettu loppuun.

Merilehmän luurangon löytää kaksi aleuttia. Sen enempää emme heistä tiedä, sillä kenenkään mieleen ei tullut kirjata ylös heidän nimiään. Kuvernööri on lähettänyt miehiä etsimään kultaa ja kivihiiltä, ja käskee koluamaan arvokkaiden mineraalien toivossa läpi myös Aleuttien saaret. Nyt hylkeenpyytäjät voivat ansaita lisätuloja tuomalla mukanaan kivinäytteitä, ja miehet lähtevät matkaan. He melovat kohti saariketjun kaukaisinta kärkeä, ja rantautuvat samalle saarelle kuin Steller tovereineen yli vuosisata sitten. Heidän kielessään on ollut tuolle saarelle nimi jo kauan ennen kuin kukaan Venäjällä oli tullut ajatelleeksi Amerikan itäistä reunaa, mutta tuota nimeä ei löydy kartoista eikä historiankirjoista, joten kirjoitettakoon, että kaksi mineraalien etsijää saapuu Beringinsaarelle.

Kuvernöörin Anna-vaimo ja sisar Constance joutuvat hekin ponnistelemaan selviytyäkseen hankalissa olosuhteissa. Välähdykset perheestä lienevät niitä kerronnan osia, joissa lähteiden puutteen takia Iidan on paljolti ollut turvautuminen kuvitteluun. 

Romaanin lukeminen oli silkkaa nautintoa, sillä siitä sai paitsi tutkittua tietoa myös hätkähdyttävästi kuvatun heräämisen ihmisen kaikkivoipaisuuden rajoihin. Havainnollisinta ihmisestä petona olivat ne jaksot, joissa verkkaisia merilehmiä tapettiin ylen määrin ja suuri osa ruhoista jätettiin mereen hajoamaan.

Pikku hiljaa ihmiset huomaavat, kuinka laji toisensa perään katoaa. Opitaan puhumaan sukupuutosta. Ihminen lajina sen sijaan runsastuu runsastumistaan, oppii tehokkaasti viljelemään ja kasvattamaan sekä lihakarjaa että kaloja nälkäisiin suihin. Ympäristöt saastuvat. Näistä ilmiöistä Iida ei tiiviissä teoksessaan kirjoita, mutta minä virityin vääjäämättä jatkamaan tarinaa ihmislajin tuhovaikutuksiin.