Elolliset–yksi laji ylitse muiden

 

Ida Turpeisen esikoiskirja Elolliset (S&S 2023) on ollut paljon esillä heti tuoreeltaan. Sille myös haetaan käännösoikeuksia useille kielille. Niinpä minäkin äkkäsin ostaa kirjan e-version, kun Elisa Kirja sitä tarjosi sopuhintaan. Silmät ymmyrkäisenä luin ihmeellistä tarinaa, joka alkaa vuodesta 1741. 

Turhaan eivät luurangot korista kirjan kantta, sillä varsinkin yhdestä harvinaisuudesta on kyse. Takakansitekstin lupaus vahvistuu, kun lukee kirjan:

Häikäisevä esikoisteos suuren eurooppalaisen romaanin ystäville. Vuonna 1741 luonnontieteilijä ja teologi Georg Wilhelm Steller seilaa kapteeni Vitus Beringin retkikunnan mukana suurelle pohjoiselle tutkimusretkelle, jonka tarkoituksena on etsiä meritie Aasiasta Amerikkaan. He eivät saavuta mannerta, mutta löytävät jotain muuta, joka vie Stellerin nimen historiankirjoihin: stellerinmerilehmän. Vuonna 1859 Hampus Furuhjelm, Venäjän Alaskan suomalainen kuvernööri, lähettää miehiä etsimään suuren, jo vuosisata sitten kadonneeksi huhutun merinisäkkään luurankoa, sillä sellainen halutaan keisarillisen yliopiston kokoelmiin.

Vuonna 1952 Helsingin luonnontieteellisen museon preparaattori John Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa harvinaisen, kokonaisena säilyneen stellerinmerilehmän luurangon. Elolliset on poikkeuksellisen vaikuttava esikoisromaani. Se on erään lajin muotokuva, hengästyttävä seikkailu läpi kolmen vuosisadan ja kertomus suurista inhimillisistä pyrkimyksistä: tieteestä, taiteesta ja halusta herättää uudelleen henkiin sellainen, minkä ihminen on tietämättömyydessään tuhonnut.

Airi Vilhunen pohtii ja arvottaa Elolliset-romaania Kirsin kirjaklubissa 7.11.2023 niin monipuolisesti, että jätän sisällön kuvauksen ja kehotan avaamaan linkin. Lisään jatkoksi vain muutamia omia tuntemuksiani.

Minua kiehtoi Iidan notkea tyyli ja rohkeus siirtyillä yksityiskohdista laajoihin näkymiin sekä ajasta toiseen. Näytteeksi valitsin sitaattikatkelman kohtauksesta, jossa haaksirikkoutuneet miehet lopulta onnistuvat pyydystämään yhden merilehmän. Tarkastelukeskus luovii saalistajista saaliiseen.

Meri pakenee merilehmän ympäriltä. Se tuntee tuulen nahkaansa vasten ja huutaa äänellä, joka saa lauman vauhkoontumaan. Se kääntelee päätään, kutsuu tovereitaan ja Steller kuuntelee sen valitusta. Ääni on oudon pieni, se voisi olla lähtöisin lapsesta tai linnusta, mutta on vaikea kuvitella sen kaikuvan merilehmän muhkeasta kehosta. Steller katsoo, kuinka merilehmän ruumis nousee merestä ja kiilautuu vasten kiviä. He ovat onnistuneet. He ovat kiskoneet merihirviön valtakunnastaan, ja miehet katsovat saalistaan ja kohottavat kasvonsa, ulvovat kuin onnelliset koirat. 

Tästä alkaa mässäily hyvänmakuisella lihalla. Kuolleet matkalaiset jäävät osattomiksi onnesta, mutta ruuan vahvistamat pelastuneet jaksavat kyhätä hajonneen laivansa jäänteistä purtilon, jossa he vihdoin päätyvät takaisin Kamtšatkan niemimaalle.

Kiehtovasti tarina kuljettaa mukanaan myös ihmisiä Suomen autonomisesta suuriruhtinaskunnasta asti, kuten Alaskan viimeiseksi kuvernööriksi osoittautuvan Hampus Furuhjelmin. Hän sinnittelee asemapaikassaan, jotta se alkaisi taas tuottaa entiseen tapaan, vaikka turkiseläimet merilehmien lailla oli saalistettu loppuun.

Merilehmän luurangon löytää kaksi aleuttia. Sen enempää emme heistä tiedä, sillä kenenkään mieleen ei tullut kirjata ylös heidän nimiään. Kuvernööri on lähettänyt miehiä etsimään kultaa ja kivihiiltä, ja käskee koluamaan arvokkaiden mineraalien toivossa läpi myös Aleuttien saaret. Nyt hylkeenpyytäjät voivat ansaita lisätuloja tuomalla mukanaan kivinäytteitä, ja miehet lähtevät matkaan. He melovat kohti saariketjun kaukaisinta kärkeä, ja rantautuvat samalle saarelle kuin Steller tovereineen yli vuosisata sitten. Heidän kielessään on ollut tuolle saarelle nimi jo kauan ennen kuin kukaan Venäjällä oli tullut ajatelleeksi Amerikan itäistä reunaa, mutta tuota nimeä ei löydy kartoista eikä historiankirjoista, joten kirjoitettakoon, että kaksi mineraalien etsijää saapuu Beringinsaarelle.

Kuvernöörin Anna-vaimo ja sisar Constance joutuvat hekin ponnistelemaan selviytyäkseen hankalissa olosuhteissa. Välähdykset perheestä lienevät niitä kerronnan osia, joissa lähteiden puutteen takia Iidan on paljolti ollut turvautuminen kuvitteluun. 

Romaanin lukeminen oli silkkaa nautintoa, sillä siitä sai paitsi tutkittua tietoa myös hätkähdyttävästi kuvatun heräämisen ihmisen kaikkivoipaisuuden rajoihin. Havainnollisinta ihmisestä petona olivat ne jaksot, joissa verkkaisia merilehmiä tapettiin ylen määrin ja suuri osa ruhoista jätettiin mereen hajoamaan.

Pikku hiljaa ihmiset huomaavat, kuinka laji toisensa perään katoaa. Opitaan puhumaan sukupuutosta. Ihminen lajina sen sijaan runsastuu runsastumistaan, oppii tehokkaasti viljelemään ja kasvattamaan sekä lihakarjaa että kaloja nälkäisiin suihin. Ympäristöt saastuvat. Näistä ilmiöistä Iida ei tiiviissä teoksessaan kirjoita, mutta minä virityin vääjäämättä jatkamaan tarinaa ihmislajin tuhovaikutuksiin.

 

 

Olli Jalosen Taivaanpallo, tarkkakatseisen pojan tarina

Kolmas toukokuuta Ylen Aamun kirjassa vieraili Olli Jalonen. Aiheena oli hänen uusin romaaninsa, Taivaanpallo (Otava 2018). Vaikka en olisi nähnyt tuota sympaattista 13-minuuttista ohjelmaa, olisin ennen pitkä hankkinut luettavaksi tämänkin Jalosen romaanin. Olen näet suorastaan Jalosen fani, lukenut lähes kaikki hänen kirjoittamansa kirjat ja parista laatinut Akanvirtaan bogitekstin, kuten tästä ja tästä linkistä voi tarkistaa.

Kiitollisena muistan, kuinka Olli Jalonen kesken kirjoituspuuhiaan joskus 1990-luvulla tuli Hämeenlinnassa luokanopettajaksi opiskelevien haastateltavaksi, kun tohdin hänet kutsua. Äidinkieleen erikoistuvien ryhmä oli lukenut Jalosen teoksia ja haastatteli tekijää. Kysymykset osuivat niin kohdalleen, että myös Jalosen vastaukset syvensivät kunkin teoksen aihepiiriä. Niinpä vielä ryhmän seuraavien viikkojen tapaamisissa moni muisti, kuinka viisaita sanoja olikaan kuultu.

Ei siis ihme, että ostin Taivaanpallon ihan oikeana kirjana ja luin sen 461 sivua viime viikonloppuna mökillä. 

Kustantajan sivulta löytyy opastavaa tekstiä teoksesta:

Tähtitieteilijän oppipojan tie vie Saint Helenan saarelta 1600-luvun Lontooseen. Loisteliaassa romaanissa tiede ja usko kamppailevat valistuksen sarastaessa.Angus tahtoo silmistään purjeneulanterävät, ja kehittää näköään merkitsemällä öisin tähtien asentoja. Hän haaveilee Lontoosta ja pääsystä saarella käyneen Edmond Halleyn oppipojaksi. Lamaannuttava väkivallanteko kohdistuu pojan perheeseen, ja epävarmuuden ja levottomuuden ajat alkavat. Salakatolilaiset vehkeilevät ja itsevaltias kuvernööri pelaa omaan pussiinsa. Viesti saarelta on saatava emämaa Englantiin, ja Angus soudetaan jänikseksi purjelaivaan. Hänen uusi elämänsä alkaa märssykorin korkeuksissa, ja kaikki entinen jää taakse.

Vangitseva tarina kuvaa ihmisen kasvamista, ihanteiden etsimistä, omia valintoja ja sitoutumista. "MINÄ-JOKA-ON KUOLLEENPUUN-ANGUS" on kuusivuotias, kun hän on jo saanut ohjausta tieteellisten havaintojen tekoon. Edmond Halley on työskennellyt Saint Helenan saarella, asunut Anguksen kotona, purjehtinut takaisin Englantiin, mutta jättänyt jälkeensä kaksi lähes yhtaikaa syntyvää poikavauvaa, Adamin ja Thomaksen. Adamin Catherine-äiti on myös Anguksen äiti ja vauva on Anguksen veli, mutta Thomas syntyy Anguksen siskolle, jolle Angus siis on eno. Erityisiä perhesuhteita Angus pohtii yhä uudestaan ja muistaa, että oma isä on kuollut tapaturmaisesti.

Tähtien tutkija Halley on ohjannut pojan tuntemaan numerot ja siten antanut suuntaa pojan havainnointitoimiin, joihin tämä täysin sitoutuu. Halleyn lähdettyä saaren pastori opettaa äidin pyynnöstä Anguksen lukemaan ja kirjoittamaan, mikä avaa pojalle yhä uusia näkymiä. Poika joutuu puolestaan auttamaan pastoria lukemalla sivuja pastorin tulevasta kirjasesta, jossa hän todistelee lähes tuhoutuneen paratiisin paikaksi juuri Saint Helenaa. Raamatun uskomukset ovat pastorin pohdiskelujen ja opetuksen keskeisintä sisältöä tavoitteena nöyrä, turhia kyselemätön toiminta. Halleyn ja pastorin opetusten ristiriita kasvaa pojan varttuessa sellaiseksi, että hän lopulta pystyy ratkaisemaan oman suuntautumisensa.

Leskirouva vetää miehiä puoleensa kuin mesi kimalaisia. Herra pastorin kiinnostus yltää niin pitkälle, että hän saa Catherinen lapsineen muuttamaan pastorin lähinaapuriin solmimatta kuitenkaan tämän kanssa avioliittoa. Paikkakuntalaiset alkavat karsastaa leskeä, Angusta kiusataan. Hyökkäykset yltyvät väkivaltaisiksi. Pahimmin uhreiksi joutuvat pikkupojat, ja Thomas katoaa.

Aikuiset päättävät lähettää salaa Anguksen Lontooseen. Huimia ratkaisuja tarvitaan, jotta hänet saadaan laivaan piiloon. Mukana seuraa hätähuutokirje hallitsijalle visusti pojan vaatteisiin suojattuna, mutta myös hyväpäisen pojan muistiin pakattuna. Ihmeellisiä ovat ne vaiheet, kun Angus lymyilee märssykorissa ja tiirailee taivaalle. Pakkotilanteissa on keksittävä ratkaisuja, joita ei muuten tarvitsisikaan. Myrskyn jälkimainingeissa jänis paljastuu ja päätyy kannelle. Loppumatkan hän tekee töitä. Paljon kiinnostavaa käy ilmi miehistön eri jäsenten toimintatavoista ja siitä, miten Angus on harjaantunut sekä rääkkäystä kestäväksi että äärimmäisen tarkkasilmäiseksi. Suunsa hän osaa useimmiten pitää supussa, mutta ajatusten juoksua ympäristö ei pysty jarruttamaan.

Lontooseen saavuttaessa kukaan ei estä poikaa kävelemästä maihin. Lantin lanttia hänelle ei makseta kaikesta tehdystä työstä, muttei myöskään karhuta matkakustannuksia. Jokseenkin rahattomana ja nälkäisenä neuvokas Angus kyselee tietä Islingtoniin, Halleyn kotiin. Erinäisten vaiheiden jälkeen paikka löytyy. Vaikeudet eivät vielä pääty, muttei poikaa sentään sysätä yksin kadulle. Hänestä tulee kuin tuleekin Halleyn oppipoika ja apulainen. Tällöin hän on jo 13-vuotias. Äidiltä on saapunut kirje, johon herra Halley kehottaa vastaamaan. Tulevaisuus näyttää selkeältä. Angus aikoo jatkaa herra Halleyn viitoittamalla tiellä ja toimia muutenkin kuten esikuvansa. Lukija jää pohtimaan, millä keinoin äiti-Catherine pääsee pois Sain Helenalta vai pääseekö lainkaan, kun apua ei ole luvassa ainakaan herra Halleylta.

Asia jää avoimeksi. Komeasti romaani kuitenkin auttaa eläytymään pojan varttumiseen hänestä kiinnostuneiden aikuisten ohjaamana. Pohjaksi lapsi saa aimo annoksen oppia tarkkojen havaintojen kirjaamista numeroiden ja sovittujen merkkien avulla. Hän omaksuu tieteellisen työskentelyn alkeet vastaan hangoittelematta. Näin koulittu mieli ei enää ole mikään tyhjä taulu, johon pastori voisi kirjoittaa mitä tahansa pelkkää uskomista vaativaa. Poika huomaa epäillä ja kysellä, mistä hän saa moitteita, joskus myös kipeitä iskuja. Kun elämä Saint Helenan saarella jää taakse, alkavat myös monet siellä omaksut hurjat pelot kammottavista henkiolennoista menettää tehoaan.

Kertomuksen vaiheet on jäsennelty selkeästi. Kukin luku alkaa ingressin tapaiselle niin, että lukija tietää, mihin ollaan menossa. Alaluvuilla on omat, tiiviit otsikkonsa. Omaperäinen kertomistapa pitää kutinsa siten, että enimmäkseen lukija on kuulevinaan Anguksen äänen. Poika näkee tarkasti paitsi tähtiin ja lintujen liikkeisiin myös lähipiirinsä ihmisten puuhiin. Kaikkia aikuisten toimia hän ei välittäisi seurata, saati ymmärtää, muttei voi olla kuuntelematta, kun tilaisuuksia tarjoutuu. Varteenotettavia päätelmiä pahasti pelästyneen lapsen hoivaamisesta on tehtävissä siitä, miten Angus toimii mykistyneen Adam-veljensä kanssa.

Kirjan voi lukea yhtä lailla seikkailukertomuksena tai jonkinlaisena robinsonadina, kasvatusfilosofiaa peilaavana nuortenkirjana kuin 1600-luvun brittihistoriaa valottavana teoksena. Kuuluipa sitten katolisiin tai anglikaanisiin kummankin uskonsuunnan vastapooliksi oli kehkeytymässä tarkkoihin havantoihin ja mittauksiin nojautuva luonnontiede yhä tarkentuvine maailmanselityksineen. Sillä tiellä länsimaissa on jatkettu jo pitkään.

Taivaanpallosta löytyy useita blogitekstejä. Tässä linkki yhteen. Se on koottu lukupiiriläisten kommenttien pohjalta. Kirjasta on nautittu suuresti. Minäkin tunsin, kuinka lukeminen tarjosi ajattelemisen aiheita ja kohotti mielialaa. Niinpä voin suositella Jalosen viisasta kirjaa lämpimästi kaikille pitkän proosan ystäville.

Lisäys: Ennen Akanvirtaa-blogia kirjoittelin lähes päivittäin pikku juttuja Näin jokirannassa -blogiin. Sieltä löytyi maininta Jalosen romaanista 14 solmua Greenwichiin. Huomaan nyt myös, että Taivaanpallossa ja Poikakirjassa on tiettyä yhtäläisyyttä. Kummassakin on keskeisenä henkilönä valpas poika, joka pohtii lähellään olevien miesten kautta välittyviä vaikutteita.