Kohtalona mehiläiset

 

Norjalaista kirjallisuutta tulee luetuksi perin harvoin. Kun Maja Lunden Mehiläisten historia ilmestyi suomeksi 2016 Katriina Huttusen kääntämänä, ostin sen e-versiona jo 2017 nippa nappa neljällä eurolla. Ihmeekseni lukeminen tökkäsi heti alkuun. Lukulaitteella opus kuitenkin säilyi ja aika ajoin muistutti itsestään, kun selasin, mitkä tekstit voisi poistaa. Lopulta piti tarkistaa, miksi jätin lukematta tarinan mehiläisistä.

Kirja alkaa luvulla Tao, Piirikunta 242, Shirong, Sichuan, 2098. 
Eletään siis aikaa 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan loppua Kiinassa. Ympäristö ja työntekijät ovat äärimmäisen säänneltyjä. Nuorehko nainen Tao raataa hedelmäpuiden pölyttäjänä, koska mehiläisiä tai muitakaan hyönteisiä ei enää ole kuin muutama.  Ajatuksissaan hän kaihoaa toisenlaista elämää edes 3-vuotiaalle pojalleen Wei-Wenille, jonka kanssa ehtii viettää vain tunnin päivässä. Sekin aika menee vastahakoisen lapsen pakonomaiseen opettamiseen. Myös aviomies Kuan raataa pölyttäjänä. Kumpikin tavoittelee rahan säästämistä, jotta pari voisi hakea lupaa toiseen lapseen. Kerronta etenee niukoin sanoin, karuin lausein kuin sisäisenä puheena. 
Huh, huh: kaikkinainen ankeus nitisti minulta lukuhalut, joita takakannen mainos oli virittänyt:

Lumoava romaani mehiläisten katoamisesta, sukupolvien välisestä jännitteestä ja maailman tulevaisuudesta. 

Vuosi 1857. Suurperheen isä William etsii elämälleen tarkoitusta. Kauan sitten haudattu kunnianhimo herää uudelleen, kun hän löytää mehiläisten kasvatuksen. 

Vuonna 2007 mehiläisfarmari George ymmärtää, että työlle ei löydy jatkajaa. Samaan aikaan mehiläiskuolemien aalto pyyhkii yli maailman ja yksityinen muuttuu yleiseksi: millainen on maailma ilman mehiläisiä?

Vuonna 2098 se on totta ja kiinalaiset pölyttävät puita käsin. Tao toivoo pojalleen parempaa, mutta poika sairastuu ja katoaa. Kuka on vienyt hänet, ja miksi? Arvoitus kiertyy spiraalina takaisin kohti mehiläisopasta kirjoittavaa Williamia.

Maja Lunde (s. 1975) on norjalainen kirjailija ja käsikirjoittaja, joka on aiemmin julkaissut lastenkirjoja. Mehiläisten historia on hänen ensimmäinen aikuistenromaaninsa. Kirja voitti norjalaisten kirjakauppiaiden palkinnon vuonna 2015 ja Fabelprisenin 2016.

Toisella yrittämällä kolmessa aikatasossa nytkähtelevä tarina alkoi pikku hiljaa vetää. Piti sinnitellä kärryillä ykskaks vaihtuvissa aikatasoissa. Kaksi isää ja yksi äiti runsaan vuosisadan päässä toisistaan pyrkii kukin varmistamaan esikoisensa tulevaisuutta. Miehiä yhdistää vankkumaton usko ja itsepäisyys tehdä pojasta toisinto itsestä, mikä tarkoittaa, ettei pojan sovi innostua edes koulunkäynnistä, vaan jatkaa isänsä mehiläistarhan hoitajana. Omista unelmista ja koulutuksesta olisi pelkkää haittaa mehiläistarhurille. Vasta Taon aikalaisille koulutus voisi tarjota vapautuksen orjatyöstä tuhoutuneessa ympäristössä, jossa ylin valta on naisilla tai ainakin yhdellä naisella. Niinpä Tao yrittää väkisin opettaa pientä poikaansa, että tällä olisi vanhempiaan parempi tulevaisuus. Tuhoon tuomittu sekin yritys. Sen vie yksi mehiläisenpisto. 

Mielessä kaihertaa yhä kaikkien kolmen vanhemman pääkköys. Kukaan heistä ei kuuntele esikoistaan, William ei huomaa yhden tyttärensä keskittymistä isänsä mehiläisiin. George ei anna arvoa poikansa ammatinvalinnalle toimittajana eikä saa aikuiseen lapseen luonnikasta yhteyttä, kun tämä kuitenkin auttaa isäänsä mehiläishommissa.

Jonkinlaisen armahduksen henkilöhahmot saavat loppujen lopuksi, kun tiukkojen isien pesissä taas pörrää mehiläisiä ja Tao saa luottotehtävän kulkea kertomassa hyönteisten olennaisesta osasta luonnossa. Tiukkoihin riveihin istutettujen päärynäpuurivistöjen tilalle leviää kukkaketo. Elämä virkoaa, Taon ja Kuanin avioliitto herää sekin eloon. Onnelliseksi vääntynyt loppu ei kuitenkaan vakuuttanut lukijaa, sillä tarinan ihmisten toiminta pysyi raiteillaan. Tuho etenee. Siitä kirjailija tuntuu kantavan painostavaa huolta. Ja minä otin liian tosissani fiktion, koska ärsyynnyin.

Jokaisessa tarinassa tihkuu kuitenkin kiehtovaa tietoa mehiläispesien hyörinästä ja kuningattaren keskeisyydestä pesän olemassa ololle. Tuli väistämättä mieleen oma isäni, joka joskus 1960-luvun lopulla innostui mehiläistarhauksesta. Hän hankki muutaman pesän puutarhaansa Turun Ispoisissa. Ostipa isä uusia kuningattaria Yhdysvalloista asti kaiketi tarhurien yhdistyksen kautta. Vaati tarkkaa ajoitusta ja näppäryyttä siirtää kuningatar tulevaan valtakuntaansa. 

Mehiläisten uurastuksen tuloksena vadelma- ja omenasadot paisuivat. Samoin kävi serkkuni apilaviljelyksille Rymättylän Poikossa, jonne isän innostamana Lahja-serkkuni hankki muutaman pesän. Isä niitäkin kävi aika ajoin hoitamassa mopolla matkaa taittaen. Olin hyvissä ajoin ommellut pistoksen pitävät haalarit sekä isälle että äidille. Harsohatut he taisivat ostaa. 

Hunajasato otettiin talteen linkoamalla saunassa kunnon välineillä. Kaikkea hunajaa ei mehiläisiltä viety, vain sellainen osa, joka sitten korvattiin silkalla sokerilla. Aikamoista touhua hunajan suoramyynteineen! 

Pettymyksiäkin tuli. Voikukkien helottaessa keltaisenaan joku naapuri myrkytti pihaansa niin, että mehiläisiä kuoli paljon. Tietääkseni ohi kävelleet tai pyöräilleet ihmiset välttyivät mehiläisten pistoksilta, samoin kaksi meidän perheen lasta, jotka usein olivat mamman ja papan hoivissa. Mutta kerran puutarhan laidalla yksi vartija suuntasi suoraan korvalehteeni ja tuikkasi kipeästi. Sitä en unohda!

Maja Lunden romaanin nimeä Mehiläisten historia vierastan. Vai pitäisikö uskoa mehiläisten kohta olevan pelkkää historiaa? Ei kai mikään ihme, etten ole tarttunut hänen nyt jo neliosaiseksi täydentyneeseen ilmastosarjaansa.