Ennen vuosia kestävää remonttia Wäinö Aaltosen museossa (WAM) voi vielä nähdä Iiu Susirajan valokuvia ja muita teoksia otsikkonaan Ei mikään helppo nakki (2.2.–12.5.2024). Eilen minäkin näin sen, mitä esille oli hienosti aseteltu.
Taiteilija kertoo videolla auliisti siitä, mitä ja miten hän tekee. Seitsenminuuttinen esitys on hyvä katsoa johdannoksi. Penkiltä noustuani sille istahti pian muita. Nappasin hartaan näkymän talteen ja siirryin seuraaviin saleihin.
Nakeista kruunun päähänsä sitaissut Iiu olkoon tässä näyttelyn tunnuskuva. Se on vuodelta 2011 tai 2012, samoin selfie, jossa mukana kahvikuppi.
Enimmäkseen Iiu kuvaa itseään koti-oloissa. Myös hotellihuoneissa otettuja asetelmia on esillä. Hän haistattaa lemmenpesille ja miesten hingulle. Kuvan hahmo ei kaipaa miehen ihailua saati kosketusta.
Mitä oikein näen Iin kuvissa? Ne ovat kuuluisia, saaneet mainetta ja suosiota New Yorkin nykytaiteen museossakin, mutta herättäneet pahennusta muun muassa Oslossa, kun koululapsia oli viety Iiun näyttelyyn kertomatta vanhemmille.
Myönnän, että tuntuu vaikealta katsoa Iiun yhä paisuvaa kehoa. Yhdessä videossa hän vetää käteensä kirkkaanpunaisen kumihanskan, josta nyrhii saksilla irti keskisormen yläosan. Sitten hän näyttää minulle ja muille katsojille tuimasti päätöntä, punaista keskisormea. Luen viestistä, että älkää tulko mulle saarnaamaan liikalihavuudesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Elän ja repäisen niin kuin osaan ja haluan. Sovinnaisuudesta viis!
Iiun vakaa katse jäi vaivaamaan. Vuosia sitten kävi samoin Miika Vaskolan maalauksia katsoessa. Silloin jotkut henkilöhahmot tuntuivat puhkaisevan katseensa läpi katsojan.
Hilpeys tarttuu monista kuvista. Alan ymmärtää, kuinka Iiu luo ihan oman maailmansa. Kaikkea on ylen määrin. Hänen pulska kroppansa tuntuu toimivan vastalauseena nykymenolle.
Kontrastia näyttelyn hahmoihin antaa Wäinö Aaltosen klassista kauneusihannetta toistava, kookas Suomen neito museon aulassa.
Yle noteerasi Susirajan näyttelyn jo ennen avajaisia.
7 kommenttia:
Minä kävin katsomassa Liun näyttelyä Kiasmassa vuosia sitten, mukana oli pieni poika Dansku, joka katseli ihmeissään kuvia. Selitä siinä nyt kaverille, miksi Liulla on reisien välissä luuta/vessaharja/porkkana jne .Kuvat olivat hävyttömiä ja en kyllä tajua miksi niitä ihaillaan ellei sitten juuri syystä, että ne ovat niin räävittömiä, ei lihavuuden vuoksi, senkin olisi voinut kuvata kauniisti, mutta silkonen rumuus on kumma suuntaus. Ollaanpa ainakin kuuluisia ja katson etukäteen, kun vien jonkun suomalaisiin näyttelyihin. Tulipa nähtyä, voi sanoa mielipiteensä. Muuten ei voi.
Hämmästyttää, miksi Iiu uhraa itsensä ja terveytensä ja tekee hommasta performanssin.
Meidän tutut Hgistä eivät halunneet näyttelyä nähdä, jonkin muun kyllä. - En usko, että taiteilija "uhraa terveytensä", hän vain on nyt tämän näköinen taiteilija eikä halua sitä hävetä vaan tehdä siitä taidetta. Minusta näyttely on sekä kekseliäs, luova että provosoiva. Susiraja on selvästi taiteilija, semmoista luovuutta, tarkasti valittuja esineitä uusissa asetelmissa, kaikki sommitelmat mietittyjä ei ilman sitä omaperäistä näkemistä synny. Taiteen pitää herätellä, saada ajattelemaan. Sitä tämäkin näyttely tekee.
Niinpä niin, Iiu koulutettuna ja itsenäisenä taiteilijana pystyy paljoon. Mutta kauhistumatta en pysty hänen hahmoaan katsomaan ihan terveyssyistä, vaikka sellaista huolestumista vastaan hän tuntuu toimivan, ainakin osittain. Ehkä hänen ilmiasunsa on suurta provokaatiota sekin. Eipä hänen näköisiään useinkaan näe kuvissa. Äskettäin tosin näin Oiva Lohtanderin esittämässä hulluksi tullutta psykiatria yli 10 vuotta sitten tehdyssä elokuvassa Putoavia enkeleitä. Ei kaihtanut edes täysin nakuna esiintymistä.
Meille tulee Turun reissu niin, että ehdin juuri vielä nähdä tämän.
En tohdi vielä sanoa oikein mitään. Olen nähnyt kuvissa monenlaisia, hauskojakin, mutta myös yhden todella epämiellyttävän olon herättävän kuvan, jota en nyt löydä mistään. Se sai minut ymmärtämään myös noita oslolaisia vanhempia, jotka hätääntyivät siitä, että lapset vietiiin näyttelyyn heille ilmoittamatta.
Tuskin Iiun kuvat olisivat suuremmin kohahduttaneet ilman hänen omaa, vähitellen yhä lihavampaa olemustaan, joka olennainen osa niin valokuvissa kuin videoissa. Katsoja joutuu silmäkkäin oman kauhistuksensa kanssa. On pakko kestää myös Iun vaativa katse. En osaa ilmaista kokemustani tarkasti, mutta se häiritsee yhä.
Luin mielelläni kirjoituksesi Iiu Susirajan näyttelystä. Ja kolmen ihmiset erilaiset kommentit aiheeseen. Mieleenjäävä ja monenlaisia ajatuksia herättäviä kuvia - todella. Terveisiä lumisesta Salosta :)
Lähetä kommentti