Takatalvi ja Haahtelan Lumipäiväkirja

 

Lukunälän pystyy taltuttamaan äkkiä ostamalla e-kirja. Sellainen ei paljoa maksa, kun on kyse 2008 Otavalta ilmestyneestä Joel Haahtelan Lumipäiväkirjasta. Kannen on suunnitellut Päivi Puustinen.

Olen sen verran lukenut Haahtelaa, että tiesin saavani laadukasta tekstiä suppeassa koossa. Sivuja löytyi tällä kertaa 133, lukulaitteeseen ladattuna vain 103. Takatalven tuiskuissa valinta osui nappiin. Upposin tarinaan, kun uloskaan ei tehnyt mieli.

Eletään torstaita joulukuun 15. päivän aamua Helsingissä. Kertoja, oikeustieteen professori, on toipumassa sairaudesta, lähdössä pitkästä aikaa työpaikalle. Vaimon jäljiltä pöydällä näkyy leivänmuruja sekä lehti siististi taiteltuna. Miehen huomio kiinnittyy ulkomaanosaston artikkeliin:

Katselin artikkelin yhteydessä olevaa naisen kuvaa, hänen tarkkaa ja samalla välinpitämätöntä katsettaan. Naisella oli puolipitkät vaaleat hiukset, jotka kehystivät kasvoja, kaartuivat kaulalle. Se oli nuoruuden kuva, nainen oli korkeintaan kolmenkymmenen. Vaikka kuvassa oli tuttua, siinä oli myös jotain vierasta.

Muisti alkaa toimia. Kyse on Punaiseen armeijakuntaan kuuluneesta Sigrid Eisenbergista, joka oli vapautunut 25 vuoden vankeusajan jälkeen. 

Mies syö kylmää greippiä ja miettii, meneekö vaimo illalla suoraan juhlaan vai mennäänkö sinne yhdessä. Vaimon kotiin unohtaman puhelimen näytölle ilmestyy viesti 

klo 13?

Saman tien se katoaa. Mies lähtee työhönsä, mutta pyörtää ullakolle. Perimmäisestä nurkasta löytyy laukku sisältönään vanhoja lehtileikkeitä ja kirjeitä. Sigrid oli ollut miehen nuoruudenystävä ja rakastettu Heidelbergin opiskeluvuosina, mutta mies irrottautui naisesta ja palasi Suomeen. Vuosikymmenten takaisista kohtaamisista on tallella lukuisia merkkejä. Samoin omasta vaimosta, Erikasta, joka häilyy tarinan alkuvaiheissa olematta läsnä. Illalla aviomies ajaa yksin juhlapaikalle menemättä muiden joukkoon:

Katsoin lasin läpi juhlaväkeä, yritin etsiä Erikaa heidän joukostaan, mutta en nähnyt häntä. Lunta satoi nyt hiljalleen, taivas oli valkea, polkua peitti ohut kerros. Erika ei ollut talossa, mutta hän oli kaikkialla. Löysin merkkejä hänestä sieltä täältä, taskussani oli pieni kirjelappunen, kauppalista, hänen takistaan pudonnut nappi. Ja toisaalta; hänen toinen elämänsä, josta en nähnyt muuta kuin satunnaisia vihjeitä, merkinnän kalenterissa, viestin puhelimen näytöllä, pöydälle unohtuneen kirjan.

Henkilöistä erottuu vielä pariskunnan yliopistossa opiskeleva ja masentunut Laura-tytär. Kvartetti muodostaa jännitekentän, jossa kukin on kokenut ahdistusta ja setvinyt olemisiaan. Kertoja on palaamassa ihmisten ilmoille, muistelee Erikan häipyneen perheestä pariksi kuukaudeksi ja Lauran rankaisseen äitiään mykkäkoululla. Rakastetun palattua Suomeen nuori Sigfrid päätyi 1980 osaksi terroristiryhmää, murhia ja lopulta vankilaan. 

Romaanin II osassa tarina kiertyy takaisin nuoruusvuosiin ja Heidelbergiin asti. Professori lähtee kongressimatkalle Kööpenhaminaan, mutta vaihtaa suuntaa ja painuu Saksaan. Muutaman päivän kuluessa hän jäljittää Sigfridiä, turhaan. Lopulta hän eksyy punaisten lyhtyjen seutuville ja heittäytyy sivuun tutuilta reiteiltään kuin rangaistuksena. 

Viimeisessä, III osassa, tilanne vaitonaisessa keittiössä avautuu, kun Erika tulee kotiin ja aviopari juttelee toisilleen. Heillä on yhteistä menoa illan tullen, sillä tytär on kutsunut vanhempansa merenrantaan. Siellä kirjaimellisesti tapahtuu valaistuminen. 

Kauniiksi lopuksi tunnustan, että aika ajoin luen mielelläni Haahtelan hillittyjä, taiten rakennettuja, kieleltään hiottuja tarinoita. Kuulostaa yllättävältä, että Lumiomenan mukaan Haahtela herättää sekä ihailua että inhoa blogistien keskuudessa, kuten tästä postauksesta käy ilmi. Suosittelen,