Silvia Hosseini, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

 

O

Silloin tällöin tartun vinkkeihin vakituisesti seuraamistani blogeista. Tästä löytyy se, joka sytytti minut ostamaan Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, Totuus ja Kuolema (Gummerus 2021, 237 s.) e-kirjana. Linkistä avautuu Donna Mobilen teksti, josta saa käsityksen kokoelman sisällöstä. Myös rakenne pää- ja alaotsikoineen kirkastuu. 

Luettuani esseet olen sekä ällistynyt että hurmaantunut. Tekstit kertovat lukeneisuudesta, sivistyksestä, rohkeudesta, avoimuudesta, tunteikkuudesta, eloisuudesta. Tekstit hengittävät. Lukijana koin eläväni mukana muissa paitsi Tie-osion päättävässä Miesten tarinat -esseessä. Yhdysvaltain kirjallisuuden tuntemukseni on näet siinä määrin vajaa, etten pystynyt keskustelemaan tekstin kanssa.

Iranissa 1982 syntynyt Silvia on kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa,  puhuu äidinkielenään suomea ja sen verran isänsä kieltä persiaa, että tulee juttuun sukulaistensa kanssa Teheranissa käydessään. Lainaan yhtä hänen iranilaista kirjettään:

Kielitaitoni ei riitä kovin vivahteikkaisiin keskusteluihin, joten useimmiten tyydyn vain hymyilemään ihmisille, jotka puolestaan kohteliaasti ihmettelevät, kuinka erinomaista persiaa puhunkaan, mašallah!   

Tuo ilmaus, ”luojan tahdosta”, on muuten yksi isoäidin lempisanoista, jota hän käyttää luetellessaan ansioitani: mašallah sitä ja mašallah tätä. Siihen O toteaa aina kuivasti, että ei mašallah sitä tutkintoa suorittanut tai kirjaa kirjoittanut, vaan Silvia. Se naurattaa minua joka kerta.

Filosofian maisterin tutkinnon jatkoksi on tekeillä väitöstutkimus Leonard Cohenin laululyriikasta. Löysin netistä tiedon, että Silvia on työskennellyt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Sibelius-lukiossa, mutta on muuttanut Tampereelle. Täystoimisen koulutyön oheen on tarvittu vapaata aikaa ajattelemiseen ja kirjoittamiseen sekä kommentoijia avuksi. Näitä Silvia kiittää kirjansa päätteeksi. 

Lainaan viisi vuotta sitten Opettaja-lehdessä 5.4.2019 ilmestynyttä Tiiamari Pennasen juttua opettamisesta lukiossa ja ylhäältä satelevista vaatimuksista. Otsikko tiivistää sisällön näin:

Ajattelun provokaattori – Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Onko ihme, että minua ihastuttavat Silviassa paitsi hänen loisteliaat tekstinsä myös hänen ammattinsa? Olemme kollegoita. Yli 20 vuotta sitten eläköityneenä koen tosin tipahtaneeni syrjään koulukeskusteluista. Mutta kokemuksissa riittää muistelemista etenkin opettajavuosilta 1971–85. Silloin  hankin olennaisia kokemuksia äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta, paljosta muustakin. Olin mukana peruskoulun uudistamisessa alusta asti. Perheen ruuhkavuosiin osunut opetusharjoittelu Tampereen normaalikoulussa parin innostavan sijaisvuoden jälkeen Kangasalan kokeiluperuskoulussa tuotti kuitenkin toistuvia migreenejä, koska oppikoulun ja peruskoulun filosofiat erosivat toisistaan järkyttävästi. Siksi toiseksi tein kaksinkertaisen määrän harjoittelua suorittamalla myös historian ja yhteiskuntaopin lehtorin kelpoisuuteen vaadittavat opinnot. Olihan pääaineeni maisterintutkinnossa yleinen historia, sittemmin kotimainen kirjallisuus lisensiaatin ja tohtorin tutkinnossa.

Silvian tavoin tosiaan jatkoin työn ohessa opintojani, kunnes nippa nappa 50-vuotiaana väittelin 1991. Silloin olin toiminut jo viitisen vuotta Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tp. didaktiikan lehtorina. Homma jatkui vakituisena äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorina luokanopettajakoulutuksessa eläkkeelle siirtymiseen asti. 

Mainittakoon vielä, että Silvian kirjallisuuskritiikkejä luen aina, kun niitä kohdalle sattuu. Erityisesti mieleen on jäänyt tämä Suomen Kuvalehdesssä 2.12.2023 julkaistu arvio Miki Liukkosen Vierastila-teoksesta. En nimittäin saanut otetta Liukkosen ylistetystä romaanista Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Puolivälissä lähes 1000-sivuista teosta jätin kaoottisen tarinan kesken. Suren Mikin kohtaloa. Mutta en tunne vetoa hänen viimeisen teoksensa lukemiseen.