Vuosi nuoruutta, kapinaa, suuria muutoksia

 

Toivottuna joululahjana sain Monika Fagerlundin romaanin Eristystila alaotsikkonaan Kapinoivia naisia (Teos 2025, 3. painos. Suomennos Hannamari Heinon. 395 sivua.) Tätä kirjoittaessani kyynel pyrkii silmään, sillä lahjan antaja vaipui kuolemaansa illalla 4. helmikuuta Kaskenlinnan sairaalassa. Paha sairaus vei hyvän miehen.

Jatkan tätä tekstiä useita päiviä myöhemmin. Tiedän jo siunaus- ja muistotilaisuuden ajankohdan: lauantai 7. maaliskuuta. Vainajan poika on ripeästi järjestänyt asioita, mistä lämpimät kiitokset.

Niinpä yritän saada otetta lukuelämykseksi kokemaani romaaniin. Melko pitkälle piti lukea, ennen kuin selvisi teoksen oudon tuntuinen nimi. Se liittyy romaanin ajankohdan 1976 tapahtumiin Saksassa ja Punaiseen armeijankuntaan, mistä kaikesta tietty nuorten ryhmä eteläisessä Suomessa ottaa mallia. On myös eräs tyttö, Alice, joka seuraa tapahtumia ja  kommentoi päiväkirjaansa, kunnes merkintöjen pohjalta alkaa hahmottua Alicen ensimmäinen romaani. Käytössä on myös toinen päiväkirja, kiireessä Alicen haltuun jäänyt.

Monika Fagerholmin trilogiaksi suunniteltu Kapinoiva naisia alkaa kiehtovasti kuvauksella Nukketalosta. Se on Alicen isän Maxin ja tämän perheen kaunis koti. Sinne 18-vuotias Alice ykskaks muuttaa äitinsä Fridan lähettyviltä Keski-Suomesta ja saa suopean vastaanoton. Hän päätyy asumaan rivitalon vihreään vierashuoneeseen, jonka seinällä on isä-Maxin ensimmäinen julkaistu valokuva: sieni metsässä.

Nautin leijuvasta tunnelmasta muistelijan koettaessa tavoittaa hetkeä, jolloin hän tuli taloon, tapasi Maxin vaimon Sirin ja velipuolensa Michaelin ja Jakobin, alias Prinssin, äitinsä lellikin. Hetken tuntuu auvoiselta. Alice aikoo jatkaa iltalukiossa kohti ylioppilaskirjoituksia. Vihjeitä tulevista katastrofeista alkaa tihkua, mikä herättää lukijassa intoa ottaa selvää, mistä on kyse. "Lukeva ja kirjoittava ihminen" on Alicen ääneen lausuma luonnehdinta itsestään päivällispöydässä. Vuoden kuluttua hän tietää sen olevan totta. Hänen romaaninsa työnimi on Tyttö historiassa. "Kapinoivia naisia".

Seuraa Osa 1 Kesä Honeckerin kanssa. Sitä kesää elettiin lähellä Fridaa, äitiä, ja puhuttiin merkittävästä kirjallisuudesta. Päästään jutellessa Saul Bellowin ja hänen vaimonsa mukana Pariisiin tietoisina juutalaisten kärsimyksistä ja päädytään pohtimaan täydellistä elämää. Ja elämään sellaista kuumana kesänä Alicen isoisän apuna mökkien rakentamiseksi lähisaareen. Honecker pyytää Alicea kutsumaan itseään Ismaeliksi. Sanoo olevansa TyttöIsmael. 

Alice kertoo jotakin menneisyydestään: luki ja näytteli harrastajateatterissa Bijoun, ystävän ja kanssakulkijan kanssa. He olivat yksi ja sama, kunnes erosivat.

Alice omistautui haaveilulle, soitteli isälleen Maxille lähelle Helsinkiä, auttoi äitiään tämän juustolassa, ei tullut juttuun nuoremman siskopuolensa Lilijan kanssa. Kokee murrosiän antoisana olotilana kuin peilitalona, jossa tulisi voida kasvaa. 

Ja tajusi, mitä hän oikeastaan peilissä, peileissä näki: omat typerät kasvonsa (ja niiden ympärillä hirveästi hölynpölyä ja unelmointia). Siinä kaikki.

Ilmeili peilikuvalleen rohkaisevasti. Kaikenlaisesta: kapinasta, vastarinnasta, niistä esimerkiksi.

Lainasi kirjoja ja lueskeli lehtiä kirjastossa.

Ja sitten yhtäkkiä tapahtui jotakin. (17)

Kirjastossa silmiin osuu lehtiotsikoita Ulrike Mainhofin kuolemasta. Honecker, nainen, pyytää lehteä. Genossin Ulrike. Genossin Honecker. Genossin Timothy (amerikkalainen, joka oli nähty kaupungilla). Alice ei tiennyt kaupunkisissiryhmästä juuri mitään. 

Mutta se tuntui ikään kuin aikakauden pohjavireenä ja kosketti, eritoten jos oli nuori.

Ja Alice lähtee liikkeelle, jättää tutun maiseman, äitinsä sekä juustolan, ja asettuu asumaan pääkaupunkiseudulle isänsä Maxin luo "Nukketaloon" huhti-kesäkuussa 1976.

Seuraa tarkkaa havainnointia murrosikänsä loppua elävän pitkän nuoren naisen itsetunnon häilähdyksistä. Se vie hetkeksi vielä takaisin torppaan pellon laidalle äidin katseen ulottuville, mihin ilmaantuu myös Honecker erotettuna sisäoppilaitoksesta Ruotsissa. Mukana tulee Timothy. Yhteisymmärrys syntyy oitis. Seuraa koikkelehtimista melko järkyttävin seurauksin, mutta myös yrityksiä rakentaa mökkejä saareen, kunnes on pakko poistua hakemaan apua nilkkavaivaan. 

Honeckerin kanssa ei muodosteta minkäänlaisia kuvia, aloitetaan vain, hypätään suoraan keskelle.

Ja niin se myös päättyy: kesken kaiken. (32)

Romaanin toinen osa vie nukketalon vihreille nurmikoille ja keltaisten aurinkovarjojen alle loppukesästä 1976.  

Isä-Max pääsee valokuvineen näyttämölle. Alice torjuu isänsä kuvaushyökkäyksen suojautumalla kirjan taakse. Doris Lessingin Väkivallan lapset on romaani, jota Alice on ollut lukemassa. Lessing on esillä monina mainintoina myös Kultaisesta muistikirjasta. Tuttu teos ja kirjailija minullekin takavuosilta.

Tiheät havainnot kodin sisustuksesta pianoineen johdattavat kohtaamaan Sirin ja hänen taustansa yläluokkaisessa kodissa kasvaneena perhetyttönä. Hän on 42-vuotias, kouluttautunut ja silti keskellä onnellista perhe-elämää lähellä syntymäkaupunkia. Urallaan Siri etenee yhä korkeampiin tehtäviin YK:ta myöten, mikä tietää pitkiä ulkomaanmatkoja. Pikku hiljaa käy selväksi, ettei Siri elä vanhaksi.

Sirin tiedostavista, liberaaleista naisystävistä erottuu sukulaisverkoston musta lammas Veronica Seger, joka kuitenkin on suvun kirkkain tähti teatterialalla. Maxia Sirin perhe ei hyväksynyt tyttären puolisoksi, mutta joutui myöntymään, kun yhteinen lapsi ilmoitti tulostaan. 

Siri palvoo nuorempaa poikaansa, jota hellittelee Prinssinä. Alice seurailee perhekuvioita ja merkitsee havaintojaan muistiin. Hän ei vielä tiedä kirjoittavansa pian esikoisromaaniaan, joka myös julkaistaan samaisen vuoden mittaan. Se on vuosi, joka tuo perheelle mukanaan suuria muutoksia katastrofeineen kuin jännityskirjallisuudessa.

Tiheä kerronta ujuttaa mukaansa kuin virta aineksia osallisten elämästä. On koulumaailmaa, on opettajia ohjaamassa teatterityöskentelyä uusin ottein, mistä lähtee liikkeelle sissitoiminta lähimetsän purkukuntoisessa rakennuksessa. On Prinssin valmistautumista tulkitsemaan Hamletia omalaatuisena sovituksena. On kaaokseksi äityviä bileitä, kodin tuhoutumista, aikuisten häviämistä näyttämöltä. On matkoja Tanskaan etsimään Prinssiä. On uuden elämän alkua Michaelin äkkiä solmitussa avioliitossa.

Mutta Alicen kirja kohoaa kuin Feniks-lintu tuhkasta ja näyttää, miten eletty elämä ja eri muistikirjoihin kertynyt aineisto ruokkii luovaa mieltä. Romaanina romaanissa lukija nauttii aimo paloja syntyvästä teoksesta. Ne osat erottuvat konekirjoitustekstin näköisinä.

Honecker ja Alice tapaavat vielä kerran. Alice potee tuskaa käytettyään haltuunsa jääneen Honeckerin muistikirjan aineksia omaan romaaniinsa. Saa synninpäästön, koska hän oli kirjoittanut oman versionsa Honeckerin vankilakokemuksista eristystiloineen Saksassa.

Romaani päättyy haikeaan käsien kosketukseen Honeckerin poistuessa Alicen ulottuvilta laivalla. Yhdessä oli koettu hieno kesä. 

Loppujen lopuksi Alice näkee edessään avautuvan tien risukkoon - valossa!

Satuin eilen kuulemaan radiosta tämän Anna Tuluston Monika Fagerholmin kanssa tekemän haastattelun sarjassa Luomiskertomus. Suosittelen. Niinpä jätän nyt kritiikit sikseen, sillä kaikki lukijat tietävät muutenkin, että Eristystila Kapinoiva naisia on otettu kiittäen vastaan. Ojennettiinhan Fagerholmille äskettäin sekä Finlandia- että Runeberg-palkinto.

Lisään komeaksi lopuksi kuitenkin vielä tämän Larissa Raudaksen laatiman kritiikin teoksesta.

Silvia Hosseini, äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja

 

O

Silloin tällöin tartun vinkkeihin vakituisesti seuraamistani blogeista. Tästä löytyy se, joka sytytti minut ostamaan Silvia Hosseinin esseekokoelman Tie, Totuus ja Kuolema (Gummerus 2021, 237 s.) e-kirjana. Linkistä avautuu Donna Mobilen teksti, josta saa käsityksen kokoelman sisällöstä. Myös rakenne pää- ja alaotsikoineen kirkastuu. 

Luettuani esseet olen sekä ällistynyt että hurmaantunut. Tekstit kertovat lukeneisuudesta, sivistyksestä, rohkeudesta, avoimuudesta, tunteikkuudesta, eloisuudesta. Tekstit hengittävät. Lukijana koin eläväni mukana muissa paitsi Tie-osion päättävässä Miesten tarinat -esseessä. Yhdysvaltain kirjallisuuden tuntemukseni on näet siinä määrin vajaa, etten pystynyt keskustelemaan tekstin kanssa.

Iranissa 1982 syntynyt Silvia on kasvanut ja käynyt koulunsa Suomessa,  puhuu äidinkielenään suomea ja sen verran isänsä kieltä persiaa, että tulee juttuun sukulaistensa kanssa Teheranissa käydessään. Lainaan yhtä hänen iranilaista kirjettään:

Kielitaitoni ei riitä kovin vivahteikkaisiin keskusteluihin, joten useimmiten tyydyn vain hymyilemään ihmisille, jotka puolestaan kohteliaasti ihmettelevät, kuinka erinomaista persiaa puhunkaan, mašallah!   

Tuo ilmaus, ”luojan tahdosta”, on muuten yksi isoäidin lempisanoista, jota hän käyttää luetellessaan ansioitani: mašallah sitä ja mašallah tätä. Siihen O toteaa aina kuivasti, että ei mašallah sitä tutkintoa suorittanut tai kirjaa kirjoittanut, vaan Silvia. Se naurattaa minua joka kerta.

Filosofian maisterin tutkinnon jatkoksi on tekeillä väitöstutkimus Leonard Cohenin laululyriikasta. Löysin netistä tiedon, että Silvia on työskennellyt äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana Sibelius-lukiossa, mutta on muuttanut Tampereelle. Täystoimisen koulutyön oheen on tarvittu vapaata aikaa ajattelemiseen ja kirjoittamiseen sekä kommentoijia avuksi. Näitä Silvia kiittää kirjansa päätteeksi. 

Lainaan viisi vuotta sitten Opettaja-lehdessä 5.4.2019 ilmestynyttä Tiiamari Pennasen juttua opettamisesta lukiossa ja ylhäältä satelevista vaatimuksista. Otsikko tiivistää sisällön näin:

Ajattelun provokaattori - Silvia Hosseini ei kaipaa ketään sanomaan, että nyt pitää uudistaa

Onko ihme, että minua ihastuttavat Silviassa paitsi hänen loisteliaat tekstinsä myös hänen ammattinsa? Olemme kollegoita. Yli 20 vuotta sitten eläköityneenä koen tosin tipahtaneeni syrjään koulukeskusteluista. Mutta kokemuksissa riittää muistelemista etenkin opettajavuosilta 1971 - 85. Silloin  hankin olennaisia kokemuksia äidinkielen ja kirjallisuuden opettamisesta, paljosta muustakin. Olin mukana peruskoulun uudistamisessa alusta asti. Perheen ruuhkavuosiin osunut opetusharjoittelu Tampereen normaalikoulussa parin innostavan sijaisvuoden jälkeen Kangasalan kokeiluperuskoulussa tuotti kuitenkin toistuvia migreenejä, koska oppikoulun ja peruskoulun filosofiat erosivat toisistaan järkyttävästi. Siksi toiseksi tein kaksinkertaisen määrän harjoittelua suorittamalla myös historian ja yhteiskuntaopin lehtorin kelpoisuuteen vaadittavat opinnot. Olihan pääaineeni maisterintutkinnossa yleinen historia, sittemmin kotimainen kirjallisuus lisensiaatin ja tohtorin tutkinnossa.

Silvian tavoin tosiaan jatkoin työn ohessa opintojani, kunnes nippa nappa 50-vuotiaana väittelin 1991. Silloin olin toiminut jo viitisen vuotta Tampereen yliopiston opettajankoulutuslaitoksella tp. didaktiikan lehtorina. Homma jatkui vakituisena äidinkielen ja kirjallisuuden didaktiikan lehtorina luokanopettajakoulutuksessa eläkkeelle siirtymiseen asti. 

Mainittakoon vielä, että Silvian kirjallisuuskritiikkejä luen aina, kun niitä kohdalle sattuu. Erityisesti mieleen on jäänyt tämä Suomen Kuvalehdesssä 2.12.2023 julkaistu arvio Miki Liukkosen Vierastila-teoksesta. En nimittäin saanut otetta Liukkosen ylistetystä romaanista Elämä: Esipuhe (WSOY 2021). Puolivälissä lähes 1000-sivuista teosta jätin kaoottisen tarinan kesken. Suren Mikin kohtaloa. Mutta en tunne vetoa hänen viimeisen teoksensa lukemiseen.

Tommi Melenderin esseitä luetusta elämästä

Tommi Melenderin Antiaikalainen-blogi kuuluu niihin, joita seuraan. Kovin usein sinne ei ilmesty uusia tekstejä, sillä viimeisin teksti tuli puoli vuotta sitten.

Monet toimittaja-kirjailijan pohdiskelut ovat saaneet minutkin tarttumaan esillä olleisiin teoksiin. Samoin huomaan tehneeni, kun Elisa Kirja tarjoaa Melenderin itsensä kirjoittamia kirjoja. Niissä jo hänen täsmälliseksi hiomansa kieli palkitsee lukemisen. Pikku hiljaa on valottunut sekin, kuinka Melenderistä on kehkeytynyt kielen ja kirjojen mies. Erityisesti hän tuntee vetoa amerikkalaisiin ja ranskalaisiin teoksiin.

Yhden hengen orgiat (WSOY 2013) on saanut alaotsikokseen esseitä luetusta elämästä ja motokseen  DAVID SHIELDS -katkelman:

Halusin kirjallisuuden

lievittävän inhimillistä yksinäisyyttä,

mutta mikään ei voi lievittää

inhimillistä yksinäisyyttä.

Kirjallisuus ei uskottele muuta

– ja juuri sen vuoksi se on tärkeää.

Esseet on ryhmitelty neljään osastoon. I osasto alkaa kirjan nimiesseellä Yhden hengen orgiat. Siinä Melender peilaa omaa kirjoittamistaan nimekkäisiin ja hänelle tärkeisiin eri aikojen kirjailijoihin. Loppusivuilta löytyvät tarkat kirjallisuusviitteet.

Hurja teksti ottaa vauhtia George Orwellin listaamista kirjoittamisen syistä. Yhtä syvältä Melender ei pohdi oman kirjoittamisensa motiiveja, koska kysymys "Miksi luen?" kiinnostaa enemmän. Vastauksessa Gustave Flaubert tarjoutuu oppaaksi. Myöhemmin Melender tunnustaa olevansa Flaubertin tapaan niin pakkomielteinen lukija, ettei tule toimeen ilman kirjoja.

Seuraa kiinnostavaa kommentointia vai sanoisinko historiikkia luetuista kirjoista. Ja kuinka esseiden kirjoittamisesta sukeutui luonteva tapa tutkia omia ajatuksiaan. Niistä sitten kaltaisenikin sivullinen  pääsee osalliseksi - lukemalla!

Törmäsin tekstissä itselleni tuntemattomiin E. M. Cioraniin, David Foster Wallaceen ja omalaatuiseen Michel Houllebecqiin. Tuskin jatkan heidän kirjoituksiinsa. Minulle taitaa riittää Melenderin tarjoama välähdys.

I osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Nokkelat ja skeptiset. Siinä paneudutaan esseen olemukseen eri aikoina. Yrjö Hirnin ja Georg Henrik von Wrightin kaltaisista viisaista miehistä edetään kirjailijoihin, jotka eivät ole mestariajattelijoiden tapaan omaperäisiä, vaan heijastelevat vallitsevaa kirjallista kulttuuria. Suomessa esseistiikka on yhä marginaalista. Hannu Salaman ja Erno Paasilinnan mukaan esseet ovat olleet kirjailijoiden hätäpaskoja tai väsähtäneitä välitöitä romaanien ollessa päätyö.

II osasto alkaa Silmänkääntäjä Caprilla -kirjoituksella. Lukijana saan tietää, että Melenderille Caprin tärkein kirjallinen asukki on Curzio Malaparte. Hänen erikoislaatuinen talonsa Casa Malaparte olisi näkemisen väärtti siksikin, että arkkitehtoninen luomus on näyttämönä Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave -elokuvaklassikossa. Teksti jatkuu kiehtovina tarinoina talosta ja sen vieraista.

Osaston toinen kokonaisuus on saanut otsikokseen Misantropian sinfonikko. Luku alkaa näillä sanoin:

Lukion päästötodistuksessa minulla oli englannissa kymppi ja saksassa seiska. Saksan opettajani ihmetteli, kuinka voin olla pitkässä englannissa priimus mutta lyhyessä saksassa nahjus: »En keksi muuta selitystä kuin että olet laiska.»

Laiska Melender myöntää olleensa kouluaikoina, mutta suhde saksaan sai värinsä natsien huudosta »Juden raus!»  Mitkään hehkuttelut Goethen tai Schillerin erinomaisuudesta eivät taivuttaneet enempään kuin korkeintaan silmäilemään kuuluisia teoksia. Vasta Thomas Mannin ja Alfred Döblinin tuotanto päästivät saksankieliset teokset pannasta. Thomas Bernhardin kirjat mursivat jään lopullisesti:       

Ensikosketukseni Bernhardin sain 2007, kun Hakkuu ilmestyi suomeksi. Sen jälkeen olen hankkinut kaiken mitä Bernhardilta on julkaistu suomeksi tai englanniksi.

Taas huomaan, etten lainkaan tunne Bernhardia! Siinä minulle tehtävää, että vielä elämäni myöhäisinä vuosina ehdin selvittää, mitä hän minullekin antaisi. Kirja löytyy ainakin nettikaupoista, niin että sen kyllä saa käsiinsä. Hakkuu-nimestä tuli mieleen kauan sitten lukemani suomenruotsalaisen kirjallisuuden moniottelijan Thomas Warburtonin kertomus Hakkuut (1977) / Fällas eller falla (1975). Suomennos syntyi Warburtonilta itseltään. Siinä edes laiha yhteys Bernhardiin.

Antti Nylénin Vihan ja katkeruuden esseistä Melender muistelee useita tekstikohtia kuten tätä:

Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Kirjoittaminen on aggressiivista. Jos kirjoittamisen kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta vaan journalismia tai muistovärssyjä.

Jatkoksi seuraa pohdiskelua, johon liittyy mainintoja useista kirjoittajista. Kuljetaan kuin virran pyörteissä. Ne kaappaavat mukaansa yhä uusia aineksia ja tarjoavat lukijalle täkyjä väittelyyn. Ensin kuitenkin olisi luettava Bernhardia!

III osasto alkaa luvulla Ironian tuolle puolen.  David Foster Wallace on se kirjailija, jonka avulla Melender tutkii omaa narsismiaan. Syntyy mehevää tekstiä viihteen ja kulutuksen läpäisemästä elämästä, jossa itseymmärrystämme määrittää latteuksia vilisevä terapiapuhe ja jossa filosofiasta on tullut pelkkä lingvistiikan sivuhaara.

Wallacen olennaisia kysymyksiä ovat

Kuinka olla tietoinen itsestään ja maailmasta, kun vallitseva elämänmeno ruokkii mukautuvaa passiivisuutta? Kuinka erottaa asioiden todellinen arvo, kun kaikella on hintansa? Kuinka olla vastuullinen kansalainen, kun jokainen kuvittelee olevansa ongelmiinsa syytön lapsiuhri? Kuinka löytää todellisuudesta kiinteyttä ja mieltä, kun todellisuus on hajonnut pelkäksi kielipeliksi?»

Melender muotoilee jatkoksi vielä yhden kysymyksen:

Kuinka olla avoin ja vilpitön ironisuuden ja kyynisyyden kyllästämässä nykykulttuurissa, jossa kaikki janoavat ihailua ja hyväksyntää?

 Seuraa monta sivua vastausten etsintää sekä Wallacen teoksista että muualta.

III osastosta löytyy myös Lukemista kaikille -essee. Siinä Melender arvottaa muutamia tunnettuja kirjailijoita alakanttiin. En sano asiasta enempää. Kannattaa itse arvioida suhteensa esimerkiksi Hannu Raittilan teoksiin.

IV osaston ensimmäisen jutun otsikkona on Ruotsalainen kostofantasia. Nyt ollaan sellaisten teosten parissa, joista osan minäkin tunnen, vaikken ole viihdelukemistojen suurkuluttaja. Melender antaa ajattelemisen aihetta myös minulle lukijana:

Paavo Haavikko tuumii Yrityksessä omaksikuvaksi: »Maailmassa on niin paljon todella suurta kirjallisuutta, että osaan kyllä hävetä, kun jokainen itse tehty kirjoitus vie omaa ja muitten huomiota pois siitä suuresta.» Toistelen noita sanoja mielessäni usein. Kirjoittamisen vaikeimpina hetkinä on lohdullista myöntää, etten kykene koskaan tekemään Kadonneiden illuusioiden, Rouva Bovaryn, Taikavuoren, Painovoiman sateenkaaren tai Alkeishiukkasten veroista mestariteosta.       

Voidakseen vaatia itseltään paljon vaatimatta liikaa kirjailijan tulee muistaa kuolevaisuutensa. Hyvät kirjat opettavat sitä, huonot kirjat eivät.

Tarkasteltavana on erityisesti Stieg Larssonin Millenium-trilogia. Kirjoja en ole lukenut, vaan katsonut niistä tehtyjä TV-dramatisointeja. Myönnän, että henkeä pidätellen seurasin kammottavia tapahtumia ja Lisbeth Salanderin rääkkäämistä. Jokin osa taisi harmikseni jäädä näkemättä. Melenderin pohdintojen jälkeen en enää haikaile sarjan perään. Painava osa Melenderin tekstiä käsittelee Larssonin elämänvaiheita ja niistä kumpuvia kirjallisia impulsseja.

Toinen juttu, Vapaan rakkauden harhat, ampuu rikki myytin 1960-luvun seksuaalisesta vallankumouksesta. Kirjallisuus todistaa, ettei ilmiö ollut silloin mikään uusi ilmiö, vaan vanhastaan tuttu jopa erinäisiltä hyvinkin puritaanisiksi luonnehdittuilta historian kausilta. Ihmisillä on ollut alttius perversioihin ja niiden kätkemisiin kaikkein kirkollisimmissakin yhteisöissä. Eikä mikään ole pysynyt tyystin salassa, kuten kirjoista on voitu lukea.

Hauska oli lukea myös vertailuja, joissa suomalaiskirjailijoita ristivalotetaan amerikkalaisten miesprosaistien kanssa. Voin antaa väärän todistuksen, kun sanon, että esseiden kirjoittaminen näyttää olevan melkoisen miehistä puuhaa.