torstai 4. heinäkuuta 2024

Hiljaisuus tarttuu

 

Victor Ericen ohjaama El sur (Etelä 1983) on Areenan kautta elokuun loppuun tarjolla oleva elokuva. Varmistuin vasta toisella katsomiskerralla, kuinka hiljaisiin näkymiin sisältyy avaimia henkilöiden syviin tuntemuksiin. Varttuva Estrella-tytär alkaa havaita rakkaan isänsä ahdistuksen, muttei ymmärrä syytä siihen.

Perhe on muuttanut usein lääkäri-isän etsiessä työtä. Francon Espanjassa hän on ollut merkitty mies, tasavaltalainen, mutta selvinnyt hengissä. Sisällissota kauhuineen kummittelee hänen päässään. Lopulta Pohjois-Espanjasta löytyy sairaala, johon isä palkataan. Vuokra-asunnoksi saadaan Lokki-niminen talo muurein ympäröidyn kaupungin ulkopuolelta. Hämärän rauhalliset maisemat verhoutuvat talveksi lumeen.

Talon sivuitse kulkee tie, jota pitkin tullaan ja mennään, Augustin-isä moottoripyörällä, Estrella ennen pitkää polkupyörällä. Ensin pyörä on hehkeän vaaleanpunainen, sitten se vaihtaa väriä. Pikkutytön saama koiranpentu jää haukkumaan tämän perään, mutta juoksee yhtäkkiä isokokoisena tiellä vastaan tyttöä. Aika ajoin isä ammuskelee läheisillä rinteillä.


Opettajaäitiä ei ole kelpuutettu koulutyöhön sodan jälkeen. Niinpä Julia keskittyy tyttären pukemiseen ja opettamiseen kotona vastaamatta kuitenkaan kiperiin kysymyksiin. Vaikeneminen kulkee tarinassa punaisena lankana.


Augustin pystyy näkemään sellaista, mitä muut eivät. Apuna toimii taianomainen punnus, jota myös tytär saa pidellä. Naapureiden tarpeisiin isä etsii varpukonstilla kaivolle paikan ja määrittelee sille tarpeellisen syvyyden punnuksellaan. Tytär latelee lantteja isän kämmenelle, kunnes punnus lakkaa pyörimästä. Kahdeksan lanttia tarkoittaa kahdeksan metrin syvyyttä.




Estrellaa odottaa muiden tyttöjen tapaan valmistautuminen ensimmäiselle ehtoolliselle. Silloin etelästä saapuu sekä isoäiti että isää lapsena hoitanut Milagros. Yhteisvoimin lapsi sonnustetaan morsiameksi.


Pyhässä toimituksessa vaikuttaa pitkään siltä, ettei isä ole paikalla. Hän on vetäytynyt pimentoon kirkon perällä kuin merkkinä kirkonvastaisuudesta, mutta näyttäytyy lopulta. 


Puhelias Milagros nukkuu samassa huoneessa Estrellan kanssa ja kertoo elämästä etelässä. Auguston isä edusti poliittisen kentän äärimmäistä oikeaa, poika aivan toista laitaa. Riidat kärjistyivät, kunnes poika lähti kotoa. Sisällissota kumisee yhä perheessä.


Ehtoollisjuhla kotona huipentuu paso dobleen isän kanssa. Tilanne muistuu mieleen paljon myöhemmin isän tarjotessa tyttärelle aterian ravintolassa. Toisessa huoneessa vietetään häitä, siellä paso doblea tanssii hääpari. Isä muistuttaa tytärtä, kuinka he kerran olivat tanssineet yhdessä. Mutta isä väistää kysymyksen, miksi hän oli kirjoittanut yhä uudestaan Irene Riosin nimen paperille ja myös kirjeen tälle, kuten tytär oli nähnyt varjostaessaan isäänsä elokuvateatterista kahvilaan. Mainoksissa väikkyi Irene Rios.

 
Isän ajatuspuheesta ja avioparin riidoista katsoja tietää, että Irene Rios on salanimi, jota tietty Laura käytti näytellessään muutamassa elokuvassa. Laura liittyy kipeisiin sotamuistoihin, joista Julia ei halua tietää. Estrella poistuu ravintolasta takaisin kouluun ranskan tunnille tajuamatta puhuneensa viimeistä kertaa isälleen. Aamulla koira hakkuu vimmatusti, Julia huutaa huutamasta päästyään Augustoa, turhaan.

Tytär löytää isän itsensä ampuneena lähimaastosta. Tätä siis ajoittain toistuneet ammuskelut ennustivat. Estrella sairastuu ja joutuu vuodelepoon. Tyynyn alta hän oli löytänyt punnuksen rasiassaan. Se oli isän viesti tyttärelle.


Isoäiti ja Pelagrios kutsuvat Estrellan etelään toipumaan. Hänelle tulee selviämään lisää siitä, mikä kaikki varjosti isää. Matkavalmisteluissa ollaan pitkällä elokuvan loppuhetkillä: laukussa päällimmäisiksi on pakattu punnusrasia sekä päiväkirja välissään isältä löytynyt outo puhelinnumero. Siihen Estrella soittaisi saadakseen lopulta vastauksia polttaviin kysymyksiin. 

Loppukuvissa taksi odottaa jo matkalaista. Kohta Estrella nousisi junaan ja sitä tietä päätyisi etelän lämpöön.


Olisinpa mielelläni katsonut, mitä Victor Erice oli koonnut käsikirjoituksensa viimeiseen osaan. Sen toteuttamiseen hän ei kuitenkaan saanut rahoitusta, joten mestariluomukseksi arvioitu elokuva nähdään aiottua vaillinaisempana. Netistä löytyy runsaasti elokuvaan liittyviä kuvia, joten vietin vielä muutaman hetken muistelemalla, mitä suurenmoista näinkään. Varmemmaksi vakuudeksi liitän vielä mukaan yhden oivallisen kritiikin. Linkki aukeaa tästä.


4 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Katsoin tänmän jokin aika sitten. Todella vaikuttava elokuva.

Nyt kun luen tätä sinun kirjoitustasi, niin mieleeni nousee tämän rinnalle toinen elokuva, jossa on hiljaisuutta ja puhumattomia asioita, Irlannin maseudulle sijoittuva Hiljainen tyttö.
Molemmissa elokuvissa on tyttö, joka tarkkailee ja kärsiviä aikuisia.

Kunpa ohjaaja olisi voinut tehdä elokuvan loppuun kuten halusi ja Estrella olisi päässyt etelään. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä niitäkin maisemia ja miten elämä etelässä erosi karusta pohjoisesta. Ihmeen hyvä kokonaisuus kuitenkin näinkin.

Lissu kirjoitti...

Kunpa myös tuo Hiljainen tyttö -elokuva löytyisi Areenasta. Katsoisin sen mielelläni.

vanski kirjoitti...

Tuntuu, että elokuvat tarjosivat vain surua, iloa ei ollenkaan. Alan olla allerginen pelkälle murheelle, vaikkakin kaunista kuvaa katson mielelläni.

Lissu kirjoitti...

Mitä muita espanjalaisen kesän leffoja katsoit? Kokemus pelkästä ilottomuudesta kuulostaa kurjalta.