Salaman Juhannustanssit sensuroituna

 

Hannu Salama, Juhannustanssit. Romaani. Seitsemäs painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki 1966. Sivujen 139 - 142 poistot perustuvat Helsingin hovioikeuden 19.9.1966 antamaan päätökseen. Varastokappale Vaski-kirjaston kautta Lemusta pikaisesti välitettynä.

Sensuroimaton teos ilmestyi 1990. 

Kesäteatteriesitys 1960-luvun kohuromaanista pakotti tarttumaan kirjaan, sillä esitys herätti monia kysymyksiä: henkilöhahmot, tapahtumain kulku saati perimmäinen tarkoitus eivät kirkastuneet minulle teatteriksi sovitettuina. 

Netistä avuksi löytyi tämä blogijuttu. 

Teatteriversio Salaman monien hahmojen romaanista auttoi sekin lukijaa, kunnes pääsin tekstin imuun. Liikkeelle lähdetään autiolta torilta. 

Lehmukset seisoivat tomuisina rautarenkaissaan, rivin päässä olevasta oli auto repinyt kaarnan ja nilaa niin että kylki paistoi vaaleankeltaisena ja ruskeana, puunrunko näytti kinneriin ripustetulta teuraalta. Lähellä kirkon rappusia seisoi kirjava joukko jossa ei ollut montakaan yli kaksikymmenvuotiasta. (5)

Ollaan lähdössä Lassen kyydissä linja-autolla Rantapäähän juhannustansseihin. Kuski on valmiiksi väsynyt unen puutteesta.

Ensimmäiset havainnot linja-auton päästyä tanssipaikalle vihjaavat, mitä tuleman pitää:

Tieltä pöllysi pihaan asti autonrenkaitten jauhama kuiva savi. Pihaan tullessa oli kurapainanne, siinä oli lähde, ja jalkamiehet olivat kiertäneet kaksi polkua sen ympäri ja toiset kaksi polunhaamua. Painanteesta kalliolle oli littiin ajettuja roiskeita ja pyöränuria, painanteen molemmilta syrjiltä törröttivät harmaat neulasettomat kuusenoksat joista yhdessä värisi raapaisu nailonsukkaa. (17)

Korpun veljekset kaahaavat isänsä Buickilla tanssipaikalle. Orkesteri on tullut omalla kaarallaan.

Porukkaa kerääntyy paikalle paljon. Monet ovat jo kansakoulusta tuttuja keskenään, Lasse ja Paavo, Helsingistä asti kotipuoleen tullut Paavo Kenttäläinen mielessään velipuolensa vaimo Kirsti. He tanssivat toisiinsa likistyneinä kuin 18-vuotiaat. Paavo hekumoi naimisesta tanssiessa, mutta säikähtää kysymään, missä Pekka on.

Vahtimestari Helmelä myy lippuja luukusta seuraillen tapahtumia. Hän ei ole Paavon isä, vaikka on nainut tämän äitiä, mikä jurppii Paavoa. Hän jättää käymättä äitinsä luona. Helmelää risoo moni ihminen, ehtii kuitenkin naintipuuhiin. Kaikki juovat viinaa ja tupakoivat.

Humalaisten ihmisten velloessa ympäriinsä ja nujakoidessa koittaa se hetki, kun pitää lähteä rantaan. Yksi onneton tohelo sytyttää tukkipuille ladatun kokon liian aikaisin, mistä seuraa rantakoivun roihahdus ilmiliekkiin. Järjestysmiehet irrottavat palavan kokon rannasta seilaamaan järvelle. Siellä se palaa itsekseen loppuun. Koivu kaatuu veteen, viimeisetkin sammutusyritykset tyrehtyvät. Katastrofilta säästytään, toistaiseksi.

Puolivälissä muurari Hiltunen innostuu saarnaamaan ilman että olisin päässyt jyvälle hänen väkevästä julistuksestaan. Sensuroidut sivut pelastivat minut Hiltusen jumalattomuudelta. Mutta kas, sivut löytyvät Wikipediasta ja kuulin saarnan myös kesäteatterissa.

Hiltusen hellimän sorsan tappaa Ville. Paavo on se, joka raivostuu ja iskee Villeä turpaan. 

Tilanteet ja tunnelmat vaihtuvat tiuhaan. Yksi toisensa jälkeen paljastaa itsestään seikkoja, joista ei puhuisi ääneen. Paavo miettii paitsi omia myös alkujaan kaupunkilaisen äitinsä ratkaisuja. Sillä tavoin kirjan maailma avartuu paljon juhannusaattoa isommaksi.

 Orkesteri pitää pitkiä taukoja. Laulaja Raili on ollut orkesterin kapellimestarin nainen pitkään, mutta naimisiin asti ei edetty. Aamuyöstä käy selväksi, että heidän tarinansa on lopussa. Raili on innostuvinaan Onnista, kaupunginorkesterista potkut saaneesta basistista. mikä etoo pomoa, punaisia pillereitä napsivaa, väsynyttä alkoholistia. Hän uskoo lopettavansa soittohommat ja unelmoi raittiudesta ilman yletöntä tupakointia. Miehen nimeä en tarkallakaan etsimisellä löydä. Hän on uppoutunut sisäiseen puheeseensa yhden luvun verran.

Pikku hiljaa ollaan niin pitkällä, että on pakkauduttava autoihin paluumatkaa varten. Lassen linjuri tulee täpötäyteen. Matka kohti Tampereen oloista kaupunkia etenee, kunnes Korpun veljesten Buick, täydessä lastissa sekin, kiitää käännöksen tehtyään vastaan ja törmää vasempaan linjurinnokkaan, sinkoutuu suoraan pellolle ja leimahtaa. Hiltunen kuolee muiden mukana.

Linjuri hoippuu jonkin matkaa ja ryskii sitten kyljelleen ojan yli pellolle. Näin kulminoituu yksi juhannus Suomen suvessa: moni on kuollut, muutama sentään kykenee auttamaan loukkaantuneita Lasse etunenässä. Elävinä selvinneet painuvat kukin taholleen yrittämään nukkumista.

Romaanin viimeiset rivit tiivistävät alakuloon vaipuneen juhlinnan.

Paavo kuvitteli minkä näköinen tyttö oli ollut; asteeninen, liian pitkät hoikat sääret ja hiukan köyry selkä, klubitakki, vaaleankeltainen vekkihamepuku; rippipuku, Paavo älysi, ja valkoiset suurilta näyttävät kengät luisissa jalkaterissä, ohut vaalea tukka ja melkein olemattomat rinnannypykät, laihat käsivarret ja punottavat kädet joissa haavoja ja punelmia. Se makasi nurmikolla rikkinäisen ja aution linjurin vieressä auringon kärventämänä, kärpäsiä pilvenä ympärillä, kiertelemässä nenäonteloissa, imemässä silmämunia; tyttö oli siinä asennossa mihin oli Lassen käsistä pudonnut, kuin nelilehtistä etsimässä. (245) 

 Ymmärrän, miksi Juhannustanssit on liitetty suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Se on realistisen  moniulotteinen läpileikkaus aikansa Suomesta kaupungin tuntumassa. Mestariteos!