Pari päivää sitten meitä kyydittiin Turun Saga-palvelutaloista iso joukko Kino Piispanristiin. Siellä nähtiin elokuva Touch. Yhtään kielteistä arviota nähdystä ei ole osunut korviini. Yksi tunnustus kyynelistä muistuu mieleeni. Leffa vangitsi meidät mukaan tarinaan, josta Episodi.fi-sivuilta löysin Jouni Vikmanin arvostelun. Kopioin siitä pääosan tähän:
Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákurin uutuuselokuva sijoittuu Islantiin, Lontooseen ja Japaniin, ja ajallisesti sen tapahtumat avautuvat niin 1960-luvun lopussa kuin 2020-luvun alussa. Elokuvan alussa Kristófer-niminen mies (Egill Ólafsson) on jäänyt leskeksi, ja yksinäisyys yhdistettynä lääkärin varoituksiin heikkenevästä terveydestä sekä erääseen tärkeään lauluun herättävät henkiin kipeitä muistoja.
Kristófer pistää lapun pyörittämänsä ravintolan luukulle ja matkustaa Lontooseen nuoruutensa maisemiin etsimään 50 vuotta aikaisemmin kohtaamiaan ihmisiä samalla kun koronaepidemia alkaa sulkea lentoyhteyksiä ja hotelleja. Etsintään lomittuvissa takaumissa kerrotaan, kuinka Lontoossa opiskeleva nuori ja idealistinen Kristófer (Palmi Kormákur) kääntää selkänsä koululle ja pestautuu pesemään astioita pieneen japanilaisravintolaan.
Nopeasti Kristófer sujahtaa osaksi ravintolan yhteisöä ja ryhtyy tutkimaan niin japanin kieltä kuin omia luovia puoliaan. Oppi-isänä hänellä on ravintolaa pyörittävä Takahashi (Masahiro Motoki), ja eri tavalla häntä motivoi tämän kaunis Miko-tytär (Kōki). Uusista ystävistä tulee Kristóferille yhä läheisempiä, mutta samalla pintaan nousee kipeitä salaisuuksia ja koettujen traumojen painolastia. Nykyajassa Kristófer hyödyntää uuden ajan mahdollisuuksia löytääkseen menneisyytensä vielä elossa olevia ihmisiä selvittääkseen häntä painamaan jääneen mysteerin ennen kuin on liian myöhäistä.
--
1960-luvun hiljalleen kehittyvät ja aukeavat ihmisten väliset yhteydet imevät katsojan mukaansa, varsinkin kun kehystarinasta voi päätellä niille tapahtuneen jotain omituista, joka painaa Kristóferia vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Niihin liittyy posttraumaattinen stressihäiriö tapahtumista, jotka ovat niin kammottavia, että pelkästään niitä todistaneet ihmiset saastuvat itsensä ja muiden silmissä jopa yli sukupolvien.
Kormákur kuljettaa kumpaakin tarinalinjaa hillitysti ne täydellisesti halliten ja tarjoilee aina välillä katsojalle yllätyksiä, jotka ilahduttavat ja koskettavat. Vaikka hän ei lupaa tulevaisuuden kantavan, hän antaa katkeransuloista toivoa tarinan jatkumisesta ja häpeän ketjun katkeamisesta.
Suurin yllätys tulee loppuvaiheessa, kun Lontoossa vuosikymmeniä aikaisemmin toisiinsa rakastuneet kohtaavat uudestaan. Ollaan Hiroshimassa. Vanha mies kuulee vihdoin, miksi Miko katosi tyystin aikoinaan Lontoossa. Selviää muutakin ihmeellistä. Elokuva päättyy kauniisti vanhan parin kävellessä hitaasti hiipuvaan iltaan.
Pertti Avola (HS 17.10.24) pitää elokuvan Hiroshima-teemaa erityisen painavana juuri nyt, kun Hiroshiman ja Nagasagin pommituksista hengissä selvinneiden Nihon Hidakyo -järjestölle myönnettiin vuoden 2024 Nobelin rauhanpalkinto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti