Sinua sinua...

 Otin tai "näppäsin" kuvan viimeksi lukemani kirjan kannesta, sillä itse näpätyt kuvat ovat myös osa teosta. Kyse on Petri Tammisen romaanista Sinua sinua (Otava 2025, kuvat Petri Tammisen arkisto, sivuja 143). Varmoin askelin painelin taannoin kirjakauppaan, sillä olin lukenut sekä Marissa Mehrin että Tommi Melenderin kiittävän arvostelun teoksesta. 

Takakansi lupaa romansseja:

Ensimmäiset pari sivua luonnostelevat yhden tilanteen: nuori mies ja kaksi naista, toinen alastomana sohvalla Pispalassa, toinen puhelimessa Turussa. Aamulla tavattaisiin juna-asemalla, mentäisiin Ruissaloon ja sovittaisiin matkasta Prahaan kesällä. Siellä mentäisiin kihloihin. Oltiin nuoria.

Kirjan nimi virittää kuulemaan Aulikki Oksasen runon Sinua sinua rakastan Kaj Chydeniuksen säveltämänä.   

Kesällä parikymppiset tosiaan reissaavat Prahaan, mutta kuinka ollakaan - kihlaus purkautuu jo paluumatkalla, sillä kertoja-Petrin näkökenttään oli ilmestynyt paikallinen neito, H. Enempää hänen nimestään ei paljastu. 

Linja-autossa Helsinki-Vantaalta Tampereelle, silloin Prahasta palattuamme, huomasin että jos hylkää toisen, jää yksin.

Päätin matkustaa pian takaisin Prahaan. Minulla ei ollut rahaa, mutta ainakin tiesin nyt, missä minun kuuluisi olla. Olen tiennyt sen elämässäni kaksi kertaa: siinä linja-autossa ja pari vuotta myöhemmin Kööpenhaminan Raatihuoneen torilla.

Alusta asti tajuan lukevani Petrin omiin muistoihin peilautuvaa pohdiskelua. Hän jää koukkuun toistamista vaativiin matkoihin Prahaan. Myöhemmin hän kuulostelee itseään nuorena, aikuisenakin. Hän on paitsi valokuvannut myös kirjannut muistiin häivähdyksiä havainnoistaan. Yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin oltuaan pitkään naimisissa Liisansa kanssa ja lasten lennettyä pesästä Prahan muistot vaativat penkomista. Kaikki aineisto löytyy tietystä laatikosta. Pitäisikö materiaali hävittää? Mitähän jälkeen jäävät tekisivät kuville, kirjeille ja muille papereille? Mitä lapset ajattelisivat isästään? Siinä kysymyksiä, joita moni pohtii itsekseen.

Kesken viimeistä Prahan-matkaa Petri palaa Suomeen:

Liisa oli minua vastassa.

Hän sanoi, että olin jotenkin muuttunut.

Liisa muistelee sitä minun Kööpenhaminasta paluutani edelleen. Hän sanoo, että näytin Intiasta saapuvalta gurulta, jonka ympärillä leijuu syvä rauha. Saattaa sitten olla, olin onnellinen, olin päässyt pinteestä. Se onkin ainoa mielenrauhan muoto, jonka tunnen: jonkin muutoksen aikaansaama pelastumisen tunne. Junan liikkeellelähdön.  Migreenikohtauksen hellittämisen. Joulunpyhien päättymisen.

Tähän blogijuttuun kerin kirjasta esiin vain punaisimman langan. Yksi lämmin säie johtaa muistoihin äidistä. Mainita kannattaa myös ilmapiiri Prahassa vuosien 1980-90 taitteessa, jolloin Itä-Eurooppa mullistui. Kaupunkikuva muistutti silloin vielä sota-ajasta. DDR:n sortuessa junista poistui itäsaksalainen tiukka rajavalvonta, mutta tapa vältellä puhumista vieraiden kanssa säilyi ainakin H:lla. Kuka tahansa näet saattoi olla kyttä.

Loppupuolella kirjaa tulee vastaan tiivis raportti perhe-elämästä. Vaimon hahmo piirtyy selväksi. Hän on ollut se, joka on joustanut. Hitaasti mies tajuaa, mitä on pakottanut vaimonsa kestämään. Ja saa sanotuksi: Minä rakastan sinua. 

Kirja käsissäni huokaan tyytyväisenä, että Petri on suodattanut kokemuksistaan tiiviin romaanin eikä ainakaan toistaiseksi hävittänyt aineistoaan. Havahtuminen omaan itsekeskeisyyteen nuorena ja vielä myöhemminkin tuntuu ihmeeltä. Siitä välähtää esiin kokemus sieltä, toinen täältä. Pitkään jatkunut pakko palata Prahaan hellittää oivallukseen: yksipuolinen rakkaus ei ole rakkautta lainkaan, ei edes yksipuolista. Olihan H kerran kuiskannut: En rakasta sinua.

Vähiin sivuihin Petri Tamminen mahduttaa runsasta sisältöä hykerryttävästi. En muista aikoihin lukeneeni yhtä sävykästä elämisen pohdiskelua miehen kokemana. 

Maaliskuisia päiviä

 

Otava on julkaissut 2024 Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa, 349. Ostin kovakantisen kirjan ja luin sen eilen loppuun. Kirja on herättänyt huomiota ja siitä on tehty juttuja sekä Kulttuuriykköseen, lehtien palstoille että blogeihin. Kirja säpsähdyttää paneutumalla kristilliseen sionismiin suomalaisesta naisnäkökulmasta. 

Israeliin matkustaa kolme naista samalla lentokoneella maaliskuun alussa 2024. Yksi on toimittaja, toinen lääkäri, kolmas saksan maikka Pohjois-Suomesta. Rakenne avautuu lukijalle päiväkirjamerkintöinä siten, että jokaiseen 11 päivästä sukelletaan lauseella Raamatusta. Lääkäri ja maikka rukoilevat usein, lääkäri jopa miehensä kanssa puhelimitse. Teksti vaihtelee lääkäri-Susannan ja opettaja-Anun kokemuksina, joita ryydittää pohdiskelu Jumalasta, hänen lähettämistään merkeistä ja ympäristön havainnoinnista. Varsinkin Anu etsii merkkejä, jotta voisi suunnistaa oikeaa polkua. Susanna puolestaan on varma valinnoistaan. Hän on lähtenyt tekemään töitä Länsirannalle juutalaissiirtokuntien laajentamiseksi. Toimittaja kerää aineistoa juttuunsa Lähi-Idästä ja näkyy vain satunnaisesti päiväkirjamerkinnöissä.

Anu on valmistautunut matkaan opiskelemalla Duolingon avulla hepreaa. Niinpä hän osaa sen verran kieltä, että pääsee jutun alkuun kauniin miehen kanssa bussissa tai ratikassa. Anu kaipaa kosketusta, mutta epäilee lukevansa merkkejä väärin. Ihmeeltä tuntuu, kun Anu ja mies päätyvät pian rakastelemaan. Anu ei pysty kertomaan suurenmoisesta kokemuksesta vakituiselle uskotulleen Emmalle saati pietareiksi mainituille uskonyhteisölle. Tekstiviestit singahtelevat. Mies asuu Tel Avivissa. Ei aikaakaan, kun Anu jo matkustaa Jerusalemista tunnin verran junalla merenrantakaupunkiin. Miehen asunnosta tulee parin lemmenpesä. Avara meri ja aurinkoinen ranta sävyttävät onnea, kunnes Anu alkaa uumoilla kaiken kuitenkin loppuvan.

Paljon ankaramman kuvan matkalla olosta lukija saa Susannalle luoduista kokemuksista. Hän paiskii töitä juutalaisten palestiinalaisten maille perustamalla viinitarhalla. Siellä oksitaan kasveja kasvukautta varten. Monesta maasta samaa työtä on tullut tekemään useita naisia. He asuvat yhdessä pienessä parakissa ja nukkuvat kerrossängyissä kuunnellen ja haistellen toistensa puhinoita. Yksi videoi juttujaan jollekin alustalle. Kaikki ovat varmoja oikealla asialla olemisestaan, kuten Raamatussa vakuutetaan.

Itsevarma Susanna joutuu puolustuskannalle, kun sekä liberaaliksi papiksi luonnehdittu aviomies että pariskunnan ainoa poika, Emppu, vaativat selityksiä, mitä äiti oikein tekee. Eihän hänen pitänyt mennä Länsirannalle. Romaanin loppupuolella käy ilmi, että Susanna on valmis jopa taistelemaan juutalaispoikien rinnalla, kun nämä hyökkäävät yöllä palestiinalaisten viljelyksille. Susanna heittelee kiviä siinä kuin pojat ja satuttaa pahasti palestiinalaistyttöä. Näissä vaiheissa tarinaan piirtyy jännitystä niin, etten enää voinut heretä lukemasta, vaan annoin mennä yhtä kyytiä loppuun asti. 

Hienosti kirjailija jättää Susannan tilanteeseen, jossa hänelle selviää, että juutalaispoika on tullut kuvanneeksi äidin roiston hommissa tämän puhelimella, josta oli yhteys auki Suomeen Emppu-pojan puhelimeen. Korvissa kaikuu jotenkin tähän tapaan: Äiti, mitä sinä teet?

Havahtuuko Susanna tajuamaan omat sekä muiden kristittyjen ja juutalaisten teot rikoksiksi palestiinalaisia kohtaan? Joutuvatko pojat vastuuseen palestiinalaisten omaisuuden tuhoamisesta?

Ennen kuin näin pitkällä ollaan, Anu on tarvinnut apua lääkäri-Susannalta. Anu kutiaa hillittömästi alapäästään. Hän epäilee hiivalehahdusta, mutta pelkää sukupuolitautia. Susanna toteaa hiivan, lääkitsee ja sanoo suoraan, ettei Anun pidä kuvitella itseään synnyttämään lapsia juutalaiselle miehelle. Tämän on löydettävä itselleen juutalainen vaimo ja huolehdittava, että valittu kansa karttuu. 

Anun rakkaus mieheen lopahtaa. Paluulento on edessä, arki koulussa samoin. Ei tullut Anu sen paremmin kuin Susanna temmatuksi taivaaseen, vaikka kumpikin oli valmistautunut maailmanloppuun ja tunsi kuuluvansa valittuihin.

Kaikkine Raamattuun viittaamisineen romaani tarjoilee minulle ennen kokemattomia pohdiskeluja ihmeellisten tapahtumien ohessa. Sävykäs kieli ja oivallinen rakenne kannattelevat kaikkea esiin tuotua. On kiehtovaa ajatella Törmälehtoa myös kollegana, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, sekä vieläpä opettajien kouluttajana. Oletan hänen työskentelevän lehtorina harjoittelukoulussa, koska hänen tiedoissaan ei mainita yliopiston opettajankoulutuslaitosta.

Kuoleman kolkutellessa ehtii vielä

 

Pari päivää sitten meitä kyydittiin Turun Saga-palvelutaloista iso joukko Kino Piispanristiin. Siellä nähtiin  elokuva Touch. Yhtään kielteistä arviota nähdystä ei ole osunut korviini. Yksi tunnustus kyynelistä muistuu mieleeni. Leffa vangitsi meidät mukaan tarinaan, josta Episodi.fi-sivuilta löysin Jouni Vikmanin arvostelun. Kopioin siitä pääosan tähän:

Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákurin uutuuselokuva sijoittuu Islantiin, Lontooseen ja Japaniin, ja ajallisesti sen tapahtumat avautuvat niin 1960-luvun lopussa kuin 2020-luvun alussa. Elokuvan alussa Kristófer-niminen mies (Egill Ólafsson) on jäänyt leskeksi, ja yksinäisyys yhdistettynä lääkärin varoituksiin heikkenevästä terveydestä sekä erääseen tärkeään lauluun herättävät henkiin kipeitä muistoja.

Kristófer pistää lapun pyörittämänsä ravintolan luukulle ja matkustaa Lontooseen nuoruutensa maisemiin etsimään 50 vuotta aikaisemmin kohtaamiaan ihmisiä samalla kun koronaepidemia alkaa sulkea lentoyhteyksiä ja hotelleja. Etsintään lomittuvissa takaumissa kerrotaan, kuinka Lontoossa opiskeleva nuori ja idealistinen Kristófer (Palmi Kormákur) kääntää selkänsä koululle ja pestautuu pesemään astioita pieneen japanilaisravintolaan.

Nopeasti Kristófer sujahtaa osaksi ravintolan yhteisöä ja ryhtyy tutkimaan niin japanin kieltä kuin omia luovia puoliaan. Oppi-isänä hänellä on ravintolaa pyörittävä Takahashi (Masahiro Motoki), ja eri tavalla häntä motivoi tämän kaunis Miko-tytär (Kōki). Uusista ystävistä tulee Kristóferille yhä läheisempiä, mutta samalla pintaan nousee kipeitä salaisuuksia ja koettujen traumojen painolastia. Nykyajassa Kristófer hyödyntää uuden ajan mahdollisuuksia löytääkseen menneisyytensä vielä elossa olevia ihmisiä selvittääkseen häntä painamaan jääneen mysteerin ennen kuin on liian myöhäistä.

--

1960-luvun hiljalleen kehittyvät ja aukeavat ihmisten väliset yhteydet imevät katsojan mukaansa, varsinkin kun kehystarinasta voi päätellä niille tapahtuneen jotain omituista, joka painaa Kristóferia vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Niihin liittyy posttraumaattinen stressihäiriö tapahtumista, jotka ovat niin kammottavia, että pelkästään niitä todistaneet ihmiset saastuvat itsensä ja muiden silmissä jopa yli sukupolvien.

Kormákur kuljettaa kumpaakin tarinalinjaa hillitysti ne täydellisesti halliten ja tarjoilee aina välillä katsojalle yllätyksiä, jotka ilahduttavat ja koskettavat. Vaikka hän ei lupaa tulevaisuuden kantavan, hän antaa katkeransuloista toivoa tarinan jatkumisesta ja häpeän ketjun katkeamisesta.

 Suurin yllätys tulee loppuvaiheessa, kun Lontoossa vuosikymmeniä aikaisemmin toisiinsa rakastuneet kohtaavat uudestaan. Ollaan Hiroshimassa. Vanha mies kuulee vihdoin, miksi Miko katosi tyystin aikoinaan Lontoossa. Selviää muutakin ihmeellistä. Elokuva päättyy kauniisti vanhan parin kävellessä hitaasti hiipuvaan iltaan. 

Pertti Avola (HS 17.10.24) pitää elokuvan Hiroshima-teemaa erityisen painavana juuri nyt, kun Hiroshiman ja Nagasagin pommituksista hengissä selvinneiden Nihon Hidakyo -järjestölle myönnettiin vuoden 2024 Nobelin rauhanpalkinto.

Elokuvalla on hetkensä

Pitkästä aikaa rauhoituin katsomaan leffaa. Tallensin eilen YLE Teemalta itävaltalaisen Michael Haneken ohjaaman elokuvan Rakkaus (Amour). Esittelyteksti luonnehtii sen mestariteokseksi, joka täsmällisin, rauhallisin viivoin piirtää vanhan pariskunnan tarinan. Se sai ihmeellistä lisäväriä siitä, että olen omassa suku-urakassani lähes perillä. Aistin kaiken aikaa, kuinka yksi sukupolvi on väistymässä, toinen astumassa tilalle. Elokuvan viimeinen kohtaus tarkoittaa minulle juuri tätä.

Esittelyteksti muistuttaa sanonnasta, että elämänpiiri kapenee vanhetessa. Kapeneeko se todella? Vai keskittyykö? Kaventaako se, että keskittää ja rajaa? Aika tihenee. Turha karsiutuu. Välttämätön jää.

Sukututkijallekin on käynyt ilmeiseksi, kuinka vähiin jäljet ihmisistä karsiutuvat. Ja sitten vielä tällainen jälkien tulkitsija yhä karsii painottaessaan joitakin seikkoja toisten kustannuksella. Elokuvan täysi vaikutus tuntunee vasta, kun olen nukkunut edes yhden yön yli.  Ehkä huomenissa täydennän tätä tekstiä.

Niinhän tässä kävi, että leffan kuvat ja tilanteet viipyvät ajatuksissa aamullakin. Aviomies on se, jonka kokemana avioparin myöhäisen vaiheen tilanteisiin katsoja otetaan mukaan. Vaimon sairastumisen yllättämän miehen mieleen pulpahtelee muistoja, joissa hän yhä näkee vaimonsa soittamassa flyygeliään yhtä lailla kuin tiskaamassa. Vaimon arkinen huolehtivaisuus jatkuu ajatuksissa, vaikka sairaus on vienyt vaimon lopulta makaamaan epätoivoisena sänkyynsä. Päivittäiset tilanteet kiertyvät yhä raskaammiksi. Tyttären yllätyskäynnit rasittavat, eivät helpota. Yöllä miestä riivaa painajainen.

Paljon elokuva saa sanotuksi paitsi pitkän, hyvän avioliiton loppuvaiheista myös vanhempien ja ainoan lapsen suhteesta. Isä ihmettelee, miksi tytär puhuttelee häntä kuin ymmärtämätöntä lasta. Tyttären ahdistus halvaantuneesta äidistä purkautuu syytöksinä isää kohtaan. Tytär ei tiedä sitä, minkä kaiken katsoja on nähnyt: isän hoivaamassa ja kaikin tavoin auttamassa rakasta vaimoaan, neuvottelemassa vaimonsa kanssa hoitajista ja palkkaamassa näitä. Palkatuista hoitajista koituu lisäriesa, kun ainakin yksi osoittautuu tylyksi. Kovakouraisesti pestäessä vaimo huutaa "Sattuu, sattuu!". Mies näkee ja kuulee, mitä tapahtuu, kutsuu hoitajan olohuoneeseen ja antaa tälle potkut. Tiivis kohtaus näyttää, kuinka eri maailmoissa hoitaja ja mies elävät.

Aviomies saa vaimonsa rauhoittumaan silittämällä kättä. Mutta kun olisi juotava, vaimo tekee tenän. Miehen viedessä juoma-astiaa vaimon huulille suu pysyy tiukasti kiinni. Mies huokaa ääneen: "Sinähän kuolet, ellet juo." Vaimon silmissä välkähtää, että perille meni. Kuolla hän haluaa, ei juoda. Ja lopulta miehen avulla tapahtuu, niin kuin vaimo tahtoo.

Tunnelma tarttuu. Pariskunnan avaran kodin aulan kautta siirtyillään tilasta ja tilanteesta toisiin. Nähdään, kuinka käy yritysten kuntouttaa vaimo jalkeille. Kuva toisiinsa tukeutuvasta pariskunnasta muistuttaa ajoista, jolloin rakastavaiset tanssivat lähekkäin. Seuraa myös innokas harjoittelu sähkökäyttöisellä pyörätuolilla, kunnes törmäily turhauttaa itkuun asti. Lopulta uudet tukokset aivoissa sortavat naisen puhumattomaksi vuodepotilaaksi. Mies on luvannut, ettei tätä viedä sairaalaan. Ja pitää lupauksensa.

Heti elokuvan alkajaisiksi aulan kautta kulkee porukkaa. Viittauksen tapaan katsoja saa tietää, nähdäkin, että huoneistosta on vietävä pois kukin koristeltu vainaja ja siivottava paikka hajuttomaksi. Ikkunoita avataan. Leffan mittaan aviomies on aika ajoin tavannut avoimesta ikkunasta sisälle aulaan pyrähtäneen kyyhkysen. Viimein hän pyydystää sen huopaan laskematta enää vapaaksi. Päätös kaiken lopusta kypsyy. Katsojan kuviteltavaksi jää se, mitä miehelle tapahtuu, kun hän aulan kautta siirtyy ulko-ovelle ja poistuu ikään kuin yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuvan alku liittyy sen loppuun. Mitään kiirettä ei enää ole. Siistityt huoneet alkavat kaikua askeleista. Katsoja huomaa mustiin pukeutuneen, tyynen tyttären. Hän silmäilee ympärilleen, kulkee huoneesta toiseen, kunnes asettuu isänsä tuttuun tuoliin. Tytär tulee jatkamaan elämäänsä kehyksenä kaikki se, millä vanhempien rakkaus ja koti ovat hänet ympäröineet.

Elokuva on kaunis, koskettava kuvajainen toisiaan rakastaneista ihmisistä. Yhdessä he kokivat myös elämän murenemisen. Tytär ja tämän perhe ovat seuraava lenkki ketjussa.

Toni Morrisonin Rakkaus - hitaasti luettu mestariteos

Hitaasti sujui lukeminen alkukesän ulkotöiden lomassa, vaikka Toni Morrisonin suppeahko romaani Rakkaus (Love 2003, suom. Seppo Loponen 2004) toki imaisee lukijan muutaman afroamerikkalaisen ihmisen verkostoon. Helposti kuviot eivät kirkastu, sillä aikatasot heilahtelevat henkilöiden ja heidän sisäisen puheensa sekä eri aikaisten tapahtumien myötä.

Ostin Elisa Kirjasta sähköisen e-version. Siinä näkyy sama kansi kuin painetussa kirjassa, mutta takakansi puuttuu. Se löytyy muun muassa nettikirjakauppojen myymien, alkujaan Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyneen teoksen esittelyteksteistä.

Intouneeksi villiintyvä mainosteksti lupaa lukijalle tällaista:
May, Christine, Heed, Junior, Vida, jopa L – kaikki nämä naiset ovat hulluna Bill Coseyhyn. Cosey on paljon muutakin kuin Coseyn Lomahotellin varakas omistaja, ja häneen suuntautuu heidän isän, aviomiehen, rakastajan, suojelijan ja ystävän kaipuunsa, joka hallitsee heidän elämäänsä pitkään Coseyn kuoleman jälkeenkin. Hän on sekä heidän tarinoidensa keskus että niistä puuttuva osa, mutta häntä itseään ohjaavat salaiset voimat: hämärä menneisyys ja lumoava nainen nimeltä Celestial.

Pikku hiljaa minulle selvisi, että kursivoidut jaksot ovat lähes nimettömän vanhan kokin L:n (Louise?) pohdintoja. Romaani jopa alkaa L:n sisäisellä, pitkällä puheella, joka tarjoaa johdannoksi - ilman mitään otsikkoa - olennaisia osviittoja siitä, mitä tuleman pitää. Käy selväksi, että tarinassa eletään Yhdysvaltain itärannikon leutojen säiden Sookerinlahdella. Siellä Coseyn Lomahotelli veti 1950-luvulla värillisen väen kermaa New Yorkista ja Michiganista asti, kunnes iski konkurssi.

L tarjoaa silmänsä lukijalle kertoessaan, miltä hylätty paikka näyttää. Kuvat hurmioituvat väkevän värikylläisiksi. Käy ilmi, että tuhoa ennustavaksi haitaksi koitui kalatehtaan haju, johon alueen asukkaat olivat tottuneet niin kuin kaikkiin muihin lemuihin. Mutta hotellivieraita ja yhtä lailla paikan omistajaa ne kiusasivat elettäessä 1960-lukua. Niinpä herra Cosey rakennutti ison talon hajujen ulottumattomiin Monarch Streetille. L kuitenkin ymmärtää, ettei lemu sinänsä mikään rappion syy ollut. Ihmiset näet rupesivat suuntaamaan lomillaan Bahamalle ja ties minne, eivät enää Sookerinlahdelle. Sen rannat herra Cosey myi gryndereille. Pikaisesti kyhätyt halpatalot hautautuivat mereen ensimmäisen kunnon taifuunin pyyhkäistessä yli rannikon.

Hotellin keittiöstä lähdettyään L elelee yksin ja pohtii, mitä Coseyn naisille mahtoikaan sittemmin tapahtua. Siitä romaanin yhdeksän lukua tarjoavat kutkuttavan kuvauksen. Kertasin luku luvulta, jotta voin palauttaa mieleen tapahtumain kulkua. Otsikot eivät lavertele, vaan ne iskevät yhdellä sanalla asiansa esille. Asiaksi kirkastuu se, että otsikot ja samalla kukin luku luovat kuvaa Bill Coseyn monista rooleista: 1 Muotokuva, 2 Ystävä, 3 Muukalainen, 4 Hyväntekijä, 5 Rakastaja, 6 Aviomies, 7 Holhooja, 8 Isä, 9 Aave.

Huomaan, että oli tarpeen lukea uudestaan e-kirjastani myös tuo otsikoimaton alkujakso. Siitä selviää moni olennainen seikka. Naisista tosin mainitaan johdannossa vain May, herra Coseyn miniä. Tällä nuorena leskeksi jääneellä naisella on tytär Christine, jonka paras kaveri on nimeltään Heed. Tyttöset leikkivät yhdessä. Ystävyys saa äkkilopun, kun Christinen isoisä, herra Cosey, nappaa 11-vuotiaan suloisen Heedin vaimokseen! Alkaa vuosikymmenien vihanpito ja ennen pitkää myös perintöriita, johon mausteita tarjoilee Christinen äiti, May, jo ennen kuin herra Cosey kuolla kupsahtaa.

Lisäjuonteita kuvioon kertyy herra Coseyn kalakaverista Sandlerista, tämän vaimosta Vidasta ja heidän tyttärenpojastaan, 14-vuotiaasta Romenista. Sandler toimittaa Romenin töihin Coseyn naisille, jotka ovat linnoittauneet ison talon eri kerroksiin. Yläkerrassa majaileva Heed palkkaa itselleen apulaisen, omalaatuisen Juniorin, 18-vuotiaan tytön, jolla on menneisyys. Mikä romanssi roihahtaakaan näiden kahden nuoren välille! Etenkin omituisen niminen Junior saa kertojalta mitä sävykkäimmän läpivalaisun. Tarkoiksi piirtyvät myös kuvat Heedistä ja Christinestä, samoin duunari-Sandlerista ja herra Coseysta. L hahmottuu olennaiseksi, mutta Coseyn naisten ulottuvilta poistuneeksi henkilöksi, joka tavan takaa saa tilaa omille, kursivoituina painetuille pohdinnoilleen.

Missä määrin ja millaisesta rakkaudesta tarinassa on kyse?  Ainakaan yksioikoista vastausta romaani ei aiheesta tarjoile, sillä niin monia säikeitä syvistä tunteista, intohimosta ja keskinäisistä riippuvuuksista teos punoo rikkaaksi ja sovinnaisuuksia kaihtavaksi kuvioksi. Tarkoin pistoin piirtyy joitakin ohimeneviä kuvia valkoisten amerikkalaisten tökeryydestä näiden pojitellessa jopa akateemisesti koulutettuja mustia. Mehevimmillään tarina tarjoilee seikkaperäisiä selvityksiä, kuinka koulukodin ja katujen koulima Junior on hionut havaintokykynsä ja älynsä säihkyväksi. Yksinäisenä saapastelijana hänelta puuttuu jotakin olennaista, sillä hän hylkää työnantajansa pahaan pulaan.

Romen näkee Juniorin läpi, eikä tämä enää pysty hallitsemaan Romenia. Poika ei ole mikään yksinäinen susi. Hänellä on huolehtivat isovanhemmat ja omatkin vanhemmat tosin kaukana töissään. Tiukan paikan tullen oma isoisä opastaa viisaasti poikaa irrottautumaan kohtalokkaasta naisesta. Niinpä poika osaa toimia ja lähtee etsimään Christinea ja Heediä. He löytyvät hotellinrähjästä. Koskettava on lopun kohtaus, jossa vuosikymmenten vihanpidon jälkeen lapsuudessa toisilleen rakkaat ystävykset vihdoin murtavat jään väliltään. Omalla tavallaan toteutuu se, kuinka vasta kuolema erottaa ihmiset toisistaan.

Suurenmoinen teos olisi ansainnut sitoutuneemman lukijan kuin tämmöisen puutarhamyyrän. Sadepäivinä ehkä otan lukeakseni jonkin kirjoista, joita olen halvalla ostanut ja ladannut Sony Readeriin. Kesäisiä poutapäiviä tuskin kulutan lukemiseen, vaikka käsillä olisi mestariteos. Syksyllä taas kaikki on toisin: enemmän kirjoja, vähemmän puutarhaa.

Munroa tuplasti

Alice Munron novellien parissa on tullut vietetyksi tovi jos toinenkin. Vastikään jopa kävi niin, että kun tyytyväisenä luin kirjastosta hakemaani Viha, ystävyys, rakkaus -kokoelmaa (2001, suom. 2002), viimeinen tarina, Karhu tuli vuorten takaa, tuntui kumman tutulta. Kas vain, minultahan löytyi omasta hyllystä sama kokoelma! Kerrassaan outoa, ettei opus jo kannen perusteella vihjannut tuttuudesta.

Päätösnovelli kuljettaa lukijan elämään mukana avioliitossa, jossa vaimo Fiona etenee yhä syvemmälle Alzheimerin tautiin. Aviomies Grant suree raskaasti ja seuraa hämmentyneenä sivusta, kuinka Fiona hoitolaitoksessa kiinnittyy toisen miehen, Aubreyn, vierelle. Kun miehen vaimo ottaa tämän takaisin kotiin, Fiona vajoaa lohduttomuuteen. Ratkaisuksi Grant pyytää Aubreyn vaimoa viemään miehensä takaisin hoitolaitokseen ja Fionan luo. Sitä ennen Grant on suostunut Marianin kutsuun lähteä tämän kanssa illallistanssiaisiin.Viriää omalaatuinen parinvaihtokuvio.

Kun ollaan niin pitkällä, että Aubrey palautetaan hoitolaitokseen, Grant löytääkin lohduttomuudesta toipuneen Fionan huoneestaan lukemassa. Novelli päättyy häkellyttävään kohtaukseen:
"Hauska nähdä sinua", Fiona sanoi ja kiskoi hänen korvalehtiään.
"Sinähän olisit voinut ajaa matkoihisi", hän sanoi. "Mennä menojasi mistään piittaamatta ja jättää minut. Hylätä. Hyljätä."
Grant painoi kasvonsa vasten hänen valkeaa tukkaansa, hänen vaaleanpunaista päänahkaansa, hänen suloisenmuotoista kalloaan. Hän sanoi: Mahdotonta.

Fionan oven takana Marian ja Aubrey odottavat, että Grant kutsuu heidät sisään! Huh-huh... Lukija jää  pohtimaan, mitä kohta voisi tapahtua. Entä missä tilanteessa novellin ihmiset olisivat vaikkapa  vuoden kuluttua kuvatusta tilanteesta?

Jälkitunnelmina huomaan murehtivani Grantin menetystä. Lapseton pariskunta oli löytänyt eläkevuosina tyynen yhteisen onnen. Mutta salaviisaasti Munro ujuttaa Fionan sairaiden aivojen uumenista pilkahduksia pettymyksistä, joita vaimo koki Grantin professorivuosina. Jokunen viettelevä opiskelijaneitonen säilyi nimenäkin mielessä niin, että asiaa voi taas tovin pöyhiä. Jopa loppuratkaisu saattaa olla kuin Fionan vieno kosto: hän palaa ratkaisevalla hetkellä omaksi hurmaavaksi itsekseen ja torjuu siten Grantin uuden suhteen. Toiveikas Grant lumoutuu virvatulesta ja ehkä unohtaa sen, mitä hoitaja on kertonut: kirkkaasti ajattelevalta vaikuttava Alzheimer-potilas ei kauaa  säily tajuavana ja normaalisti kontaktikykyisenä. Fiona onkin nyt se, joka pettää Grantin.

Sattuipa eilen niinkin, että löysin omista tallenteistani elokuvan Kaukana poissa (Away from Her, Kanada 2006) O: Sarah Polley. N: Gordon Pinsent, Julie Christie, Olympia Dukakis  (http://teema.yle.fi/ohjelmat/juttuarkisto/kaukana-poissa-7) ja katsoin sen saman tien. Leffa pohjautuu mainittuun Munron novelliin. Pikkuisen on rakennetta rikottu viemällä Grant Marianin ja Aubreyn oven taakse paljon novellin tapahtumia aikaisemmassa vaiheessa.

Elokuva muistuttaa dokumenttia, kun se luontevasti tarjoilee tietoja Alzheimerin taudista ja hoitolaitoksen toimintatavoista. Myös sairastuneen omaisen tilanne tulee valotetuksi niin, että heidän surunsa ja ratkaisunsa kokee jotenkin omakseen. Merkittävä teksti on saanut tulkikseen oivalliset näyttelijät tarkassa ohjauksessa.

 Luin äskettäin toisenkin Munron kokoelman,  Julkisia salaisuuksia (1994, suom. 1995). Siitäkään en muista juuri mitään. Ettei omalla kohdalla tarvitsisi epäillä alkavaa Alzheimerin tautia, uskottelen, että Munron tapa tarkastella ihmisiä arkitilanteissaan tuottaa lukiessa oivalluksia ja jättää sitten rauhaan. Monen novellin keskushenkilö kokee yllättäen jotakin, jota pohtii itsekseen kertomatta tapahtumasta kenellekään. Tapahtuma voi säilyä elävänä vuosikymmeniä ja pulpahtaa esiin vaikkapa lehtikuvan näkemisestä. Munro tuntuu sanovan yhä uudestaan, ettemme voi täysin tuntea kaikkein läheisimpiämmekään.

Omilla sivuillaan Munron suomalainen kustantaja, Tammi, hehkuttaa kirjailijan erinomaisuutta näin:

Kanadalainen Alice Munro (s. 1931) on tämän hetken ehdottomasti arvostetuimpia novellikirjailijoita, ja hänen tuotantonsa on vuosien mittaan kerännyt yhä laajemman uskollisen ja ihastuneen lukijapiirin. Munro kirjoittaa eleettömiä, oivaltavia kertomuksia tavallisten ihmisten elämässä sattuvista tapauksista, jotka panevat jotakin liikkeelle, loksauttavat palapelin osaset paikoilleen tai kääntävät tulevaisuuden suuntaa. Hänen tuotantonsa käsittää yksitoista novellikokoelmaa ja yhden romaanin, ja hänelle on myönnetty lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. Kanadan kenraalikuvernöörin palkinto kolmesti, yhdysvaltalainen National Book Critics Circle Award ja novellikirjailijoiden palkinto Rea Award. (http://www.tammi.fi/kirjailijat1/-/author/name/AliceMunro)