Otava on julkaissut 2024 Terhi Törmälehdon romaanin He ovat suolaa ja valoa, 349. Ostin kovakantisen kirjan ja luin sen eilen loppuun. Kirja on herättänyt huomiota ja siitä on tehty juttuja sekä Kulttuuriykköseen, lehtien palstoille että blogeihin. Kirja säpsähdyttää paneutumalla kristilliseen sionismiin suomalaisesta naisnäkökulmasta.
Israeliin matkustaa kolme naista samalla lentokoneella maaliskuun alussa 2024. Yksi on toimittaja, toinen lääkäri, kolmas saksan maikka Pohjois-Suomesta. Rakenne avautuu lukijalle päiväkirjamerkintöinä siten, että jokaiseen 11 päivästä sukelletaan lauseella Raamatusta. Lääkäri ja maikka rukoilevat usein, lääkäri jopa miehensä kanssa puhelimitse. Teksti vaihtelee lääkäri-Susannan ja opettaja-Anun kokemuksina, joita ryydittää pohdiskelu Jumalasta, hänen lähettämistään merkeistä ja ympäristön havainnoinnista. Varsinkin Anu etsii merkkejä, jotta voisi suunnistaa oikeaa polkua. Susanna puolestaan on varma valinnoistaan. Hän on lähtenyt tekemään töitä Länsirannalle juutalaissiirtokuntien laajentamiseksi. Toimittaja kerää aineistoa juttuunsa Lähi-Idästä ja näkyy vain satunnaisesti päiväkirjamerkinnöissä.
Anu on valmistautunut matkaan opiskelemalla Duolingon avulla hepreaa. Niinpä hän osaa sen verran kieltä, että pääsee jutun alkuun kauniin miehen kanssa bussissa tai ratikassa. Anu kaipaa kosketusta, mutta epäilee lukevansa merkkejä väärin. Ihmeeltä tuntuu, kun Anu ja mies päätyvät pian rakastelemaan. Anu ei pysty kertomaan suurenmoisesta kokemuksesta vakituiselle uskotulleen Emmalle saati pietareiksi mainituille uskonyhteisölle. Tekstiviestit singahtelevat. Mies asuu Tel Avivissa. Ei aikaakaan, kun Anu jo matkustaa Jerusalemista tunnin verran junalla merenrantakaupunkiin. Miehen asunnosta tulee parin lemmenpesä. Avara meri ja aurinkoinen ranta sävyttävät onnea, kunnes Anu alkaa uumoilla kaiken kuitenkin loppuvan.
Paljon ankaramman kuvan matkalla olosta lukija saa Susannalle luoduista kokemuksista. Hän paiskii töitä juutalaisten palestiinalaisten maille perustamalla viinitarhalla. Siellä oksitaan kasveja kasvukautta varten. Monesta maasta samaa työtä on tullut tekemään useita naisia. He asuvat yhdessä pienessä parakissa ja nukkuvat kerrossängyissä kuunnellen ja haistellen toistensa puhinoita. Yksi videoi juttujaan jollekin alustalle. Kaikki ovat varmoja oikealla asialla olemisestaan, kuten Raamatussa vakuutetaan.
Itsevarma Susanna joutuu puolustuskannalle, kun sekä liberaaliksi papiksi luonnehdittu aviomies että pariskunnan ainoa poika, Emppu, vaativat selityksiä, mitä äiti oikein tekee. Eihän hänen pitänyt mennä Länsirannalle. Romaanin loppupuolella käy ilmi, että Susanna on valmis jopa taistelemaan juutalaispoikien rinnalla, kun nämä hyökkäävät yöllä palestiinalaisten viljelyksille. Susanna heittelee kiviä siinä kuin pojat ja satuttaa pahasti palestiinalaistyttöä. Näissä vaiheissa tarinaan piirtyy jännitystä niin, etten enää voinut heretä lukemasta, vaan annoin mennä yhtä kyytiä loppuun asti.
Hienosti kirjailija jättää Susannan tilanteeseen, jossa hänelle selviää, että juutalaispoika on tullut kuvanneeksi äidin roiston hommissa tämän puhelimella, josta oli yhteys auki Suomeen Emppu-pojan puhelimeen. Korvissa kaikuu jotenkin tähän tapaan: Äiti, mitä sinä teet?
Havahtuuko Susanna tajuamaan omat sekä muiden kristittyjen ja juutalaisten teot rikoksiksi palestiinalaisia kohtaan? Joutuvatko pojat vastuuseen palestiinalaisten omaisuuden tuhoamisesta?
Ennen kuin näin pitkällä ollaan, Anu on tarvinnut apua lääkäri-Susannalta. Anu kutiaa hillittömästi alapäästään. Hän epäilee hiivalehahdusta, mutta pelkää sukupuolitautia. Susanna toteaa hiivan, lääkitsee ja sanoo suoraan, ettei Anun pidä kuvitella itseään synnyttämään lapsia juutalaiselle miehelle. Tämän on löydettävä itselleen juutalainen vaimo ja huolehdittava, että valittu kansa karttuu.
Anun rakkaus mieheen lopahtaa. Paluulento on edessä, arki koulussa samoin. Ei tullut Anu sen paremmin kuin Susanna temmatuksi taivaaseen, vaikka kumpikin oli valmistautunut maailmanloppuun ja tunsi kuuluvansa valittuihin.
Kaikkine Raamattuun viittaamisineen romaani tarjoilee minulle ennen kokemattomia pohdiskeluja ihmeellisten tapahtumien ohessa. Sävykäs kieli ja oivallinen rakenne kannattelevat kaikkea esiin tuotua. On kiehtovaa ajatella Törmälehtoa myös kollegana, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, sekä vieläpä opettajien kouluttajana. Oletan hänen työskentelevän lehtorina harjoittelukoulussa, koska hänen tiedoissaan ei mainita yliopiston opettajankoulutuslaitosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti