Jon Fossen nimi pulahti isosti esille tiedotusvälineissä 2023 hänelle myönnetyn kirjallisuuden Nobel-palkinnon myötä. Niinpä minäkin kuulin ja luin arvioita hänen teoksistaan. Tämän ja tämän olen katsonut Yle Areenasta, mutta vasta Tommi Melenderin kirja-arvio (SK 21.11.2024) tuuppasi tilaamaan kirjastosta Fossen proosateoksen Aamu ja ilta (2000) Katariina Huttusen suomennoksena (WSOY 2024).
Jutun otsikko puhukoon puolestaan:
Kirjailija, joka kukisti kuolemanpelon
Aamu ja ilta on lohdullinen kirja – ja koukuttavampi kuin luulisi, Tommi Melender kirjoittaa.
Kirjan 120 sivua luin tekstiin uppoutuneena nopeasti. Jälkikuvia pohdin yhä.
Ensimmäinen osa, vajaat parikymmentä sivua, keskittyy syntymään. Isä Olai odottaa tuskaillen, selviääkö Marta-vaimo synnyttämisen piinasta. Isä odottaa poikaa kantamaan nimeä Johannes oman isoisänsä mukaan. Kalastajaksi pitäisi pojankin ryhtyä.
Näin myös tapahtuu. Aamun ja illan toinen osa kuvaa Johanneksen pitkän elämän pilkahtelevina muistoina. Johannes harhailee unen kaltaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa.
Fosse on nimittänyt tyyliään mystiseksi realismiksi. Hänen teoksissaan todellisuus on todellisuuden näköinen, mutta siihen sekoittuu realismin ylittäviä aineksia.
Vanha Johannes herää normaalin tuntuiseen aamuun, mutta olo on oudon kevyt ja arkiset tavarat heittävät ympärilleen kummallista kultaista kajoa.
Lukijana pääsen Johanneksen mukana tapaamaan hänen vanhaa kaveriaan Peteriä, jonka tietää kuolleeksi. Tuntuu kuin lähdettäisiin tuttuun tapaan vesille, otettaisiin suuntaa, koetaan rapumerrat ja päädytään kaupungin laituriin runsas rapusaalis veneen pohjalla rapisemassa.
Muistoja viriää nuoruuden tapahtumista laiturilla. Johannes on kävellyt hetken käsikoukkua Anna Pettersenin kanssa, mutta huomannut Annan raskauden. Yksi Annalle lähetty kirje kaihertaa mieltä, kunnes haipuu mielestä niin kuin Anna laiturilta. Nuoria kalastajia kohtaa onni, kun kaksi neitosta kävelee heitä vastaan. Kumpikin saa omansa pitkän elämän kumppaniksi ja lasten äidiksi. Taianomaista...
Ihmeellisesti miehet palaavat kotipoukamaan. Johannes miettii kotiin menoa, mikä tuntuu ikävältä. Siellä on tyhjä tuoli sillä puolen pöytää, jossa aina istui Erna, kuolleeksi tiedetty. Nuorin tytär Signe asuu lähellä. Jospa hän tulisi käymään.
Johannes häälyy kaipauksessa ja huomaa Signen olevan tulossa. Isä lähtee vastaan, huhuilee tyttären kuulematta. Ja huomaa kävelevänsä tämän läpi.
Tytär aavistaa, mitä hän löytää vanhempiensa talosta, kun astuu sisälle. Siellähän isä makaa rauhallisesti sängyssään. Kylmä iho puistattaa. Silti tytär ymmärtää soittaa sekä miehelleen, Johanneksen vävylle – ei langolle niin kuin teksti mainitsee – sekä lääkärille. Todetaan tapahtunut tosiasia.
Kaunis loppu palauttaa Peterin haipuvan hahmon Johanneksen oppaaksi matkalle toisiin ulottuvuuksiin. Hautajaisissa Signe
-- nostaa katseensa ja hän näkee taivaalla valkoisia pilviä ja hän näkee meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä
Harvinaiseksi luonnehtisin lukukokemusta Fossen romaanin parissa.
Tuntuu hyvältä tarjota linkki Marjatta Mentulan blogiin monine sitaatteineen. Tekstin pystyy avaamaan toisin kuin Melenderin arvion maksumuurin takaa.
1 kommentti:
Jon Fossen ja Abdulrazak Gurnahin kirjoja lukiessani olen ajatellut, että kirjallisuuden Nobelit ovat todellakin menneet oikeille henkilöille.
Nobel-palkinnon saajia ei onneksi valita kokeellisuuden perusteella vaan pitkän ja ansioituneen kirjallisen uran tehneille.
Jonotan nyt kirjastosta toista Fosselta suomennettua teosta Toinen nimi.
Kiitos noista linkeistä Areenan ohjelmiin!
Lähetä kommentti