Taiteilija ja hänen viimeisin teoksensa

Norjan läntisissä vuonomaisemissa liikutaan tässä ja tässä Jon Fossen romaanissa, samoin vastikään lukemassani Minä on toinen -teoksessa. Se kattaa Septologian osat III—V.  Suom. Katriina Huttunen. WSOY. 377 s. Maisemakuvan kopioin verkosta.

Vesa Rantama pohtii Hesarissa 21.2.2026 seitsenosaisten teossarjojen suosiota. Fossesta ja Knausgårdista hän mainitsee muun muassa:

Fosse toimi nuoren Knausgårdin kirjoittamisenopettajana Bergenissä 1980-luvulla. Seikka on merkittävä, ei niinkään kirjailijoiden yhtäläisyyksien vaan heidän erojensa vuoksi.

Fosse opetti Knausgårdille menetelmän olla ajattelematta tekniikkaa tai muuta kirjoittamiselle ulkoista kirjoittaessa. Hän huomasi myös, että Karl Ove ei ollut runoilija vaan prosaisti.

Tämä tarkoittaa, että hän lähestyy kirjoittamista aihelähtöisesti, tapahtumien ja ajatusten kuvauksena, siinä missä Fossen kirjoitus on itse tapahtuma ja maailman liike.

Knausgårdia en ole lukenut, mutta Fossea niin paljon, että tunnistan hänen tekstinsä. Se myös askarruttaa ja asettuu mieleen jonkinlaisena tilana. Tipoittain näyttämölle ilmaantuu henkilöitä. Keskeisenä hahmona on Asle, lapsesta asti hyvä piirtäjä. Hän tutkii itseään, hankkii kokemuksia eikä väistä sellaista, mistä äiti on varoittanut. Itsenäisyyttä ja itsepäisyyttä poika osoittaa antamalla tukkansa kasvaa pitkäksi. Edes vanhana miehenä hän ei leikkauta hiuksiaan, vaan sitoo harmaat hapset kuminauhalla niskaansa.

Septologian III osa alkaa viluisella kohtauksella kotioloissa. Kertoja näkee itsensä katsomassa kuvaa, jonka keskellä on kaksi viivaa, ruskea ja liila.

-- on varmaankin aikainen aamu, vai onkohan ehkä vielä yö? minä ajattelen ja olohuoneessa oli niin kylmä etten minä halunnut nousta, minä ajattelen ja silitän Bragen selkää ja katson pimeään ja näen Aslen istuvan keinussa kotitalonsa pihamaalla mutta hän ei keinu, hän vain istuu siinä ja hän ajattelee että mitä tekemistä hän keksisi? ja hän keinuu varovasti ja hitaasti edestakaisin ja sitten kuistille tulee Äiti ja Äiti on vihainen eikä Asle ymmärrä miksi Äiti on vihainen

Tule tänne, Äiti sanoo

Mikä hätänä, Asle sanoo

Tule nyt, Äiti sanoo

Hyvä on, Asle sanoo

ja hän laskeutuu alas keinusta ja hän menee Äidin luo kuistille ja Äiti katsoo häntä silmiin ja Asle nousee portaat ylös

No mitä, Asle sanoo

Siinähän sinä olet, Äiti sanoo

ja Asle ihmettelee miksi Äiti kuulostaa niin vihaiselta, mikä Äitiä vaivaa? mitä Asle on nyt tehnyt kun äiti on hänelle noin vihainen? Asle ajattelee

Katso, Äiti sanoo

ja hän avaa toisen kätensä ja Asle näkee äidin kämmenellä kolme kruunun kolikkoa --

Pitkä sitaatti näyttää, kuinka Fosse siirtyy esitetystä nykyisyydestä muistoihin. Niissä Asle elää ja niihin hän luiskahtaa jostakin arkisesta tilanteesta tai sanasta. Tuntuu kuin kohtaus äidin kanssa kertautuisi tuoreena vuosikymmeniä myöhemmin. Kolikoiden piti olla varmassa tallessa, yhtä piilossa kuin suostuminen kaljupäämiehen kosketeltavaksi. Kuinka äiti oli löytänyt kolikot? Se ja muut tapaukset ihmisten kanssa kaihertavat ja vaativat etsimään tulkintoja maalaamalla. Viimeisin Andreaksen ristin muotoon maalattu ruskea ja violetti palkki tuntuu kokoavan kaiken koetun. Erityisesti paksusti öljyllä  maalatut palkit ja niiden värejä valuttava risteys miellyttää Aslen silmää. Silti jää yhä epäselväksi, onko maalaus valmis.

Tämä huojunta maalausten äärellä on osa tekstin jännitettä. Samoin se, minkä isohkon työn naapurin Åsleik valitsee siskolleen jouluna vietäväksi. Asle ounastelee, että Åsleik haluaisi Andreaksen ristin. Asle haluaa pitää työn itsellään, muttei pysty sanomaan sitä ääneen. Åsleik osoittaa herkkävaistoisuutta ja valitseekin yksinäistä venettä esittävän työn. Olisiko sekin työ ollut parasta pitää itsellä?

Merkillistä, miten hissuksiin ajatuksissa käyty kamppailu voi kiehtoa lukijaa. Ratkaisutta toistaiseksi jää, lähteekö Asle mukaan joulun viettoon siskon luo, vaikka osittain on tullut luvanneeksi. Septologian VI ja VII osaan jää muutakin keskeneräistä: Onko sisko tosiaan Aslen muualla tapaama Guro? Mistä Aslen muistikatkot johtuvat? Miten päättyy raskaasti alkoholisoituneen Kaima-Aslen tarina? Ales-vaimostakin tullee lisää kerrotuksi, samoin siitä, miksi ja miten Taidekoulu jäi Aslelta kesken lukion tavoin. Entä jättääkö Asle tyystin maalaamisen? Onko elämää ilman vuosittaisia taidenäyttelyitä?

Ironisia pilkahduksia kerrontaan ilmaantuu vähitellen paljastuvista taiteilijahahmon yksityiskohdista. On pitkää tukkaa, mustaa samettitakkia, villapuseroa, kaulahuivia, ruskeaa nahkaista olkalaukkua. Mutta myös koulupojan esiintymiskauhua ja muuta ahdistusta, johon helpotusta on saanut niin tupakasta kuin oluesta. Ja myös maalaamisesta, jossa valkoisella värillä on olennainen osuutensa.

Kristilliset pohdiskelut ja rukousnauhat sekä kunkin osan loppuun liitetyt pitkät latinankieliset rukoukset ja Isä meidän jätän tarkastelematta.

Odotan Fossen Septologian kahden viimeisen osan ilmestymistä, jotta pääsisin jatkamaan lukemista. Ihmeellinen kokemus jo viiden osan perusteella!

 

Omalaatuinen lukukokemus

 

Kuvassa Jon Fossen pään ympärillä sädehtii. Silmät suuntautuvat vakavina kameran kautta katsojaan. Liina kaulassa viestinee taiteilijuutta, kuten jäljempänä perustelen. Sen sanon jo nyt, että olen vaikuttunut luettuani vastikään loppuun Fossen seitsenosaisen Septologian kaksi ensimmäistä osaa. Ne ovat ilmestyneet Katriina Huttusen suomennoksena ja yhteisniteenä otsikolla Toinen nimi (WSOY 2025).

Ennen sisältöön paneutumista kerron siitä, miltä tuntui lukea 475-sivuisen kovakantisen opuksen e-versio uudelta Kobo Readerilta. Sehän sujui, vaikka suurehkoksi valitsemani fonttikoon takia sivuja kertyi yli 1200. Lopuksi tarjolle ilmaantui mahdollisuus antaa luetulle tähtiä yhdestä viiteen. En tarttunut täkyyn. Olen vasta pohtimassa, mitä tuumaan ihmeellisestä teoksesta.

Näkyville tuli myös tarjous seuraavasta Fossen kirjasta, tilastotietoja lukemiseen käyttämästäni ajasta sekä nopeudesta, mutta en löydä moisia tietoja enää, kun katkaisin virran Readerista. Läppärillä tiedot ovat tallessa. 

Romaani alkaa taiteilija-Aslen pohdiskelulla, onko viimeisin maalaus valmis vai ei:

JA MINÄ NÄEN ITSENI jonka keskellä ne kaksi viivaa, liila ja ruskea, risteävät keskenään, suorakaiteen muotoista kuvaa, jonka minä näen että minä olen maalannut viivat hitaasti ja paksulla öljyvärillä, ja että se öljyväri on valunut, ja maali sekoittuu kauniisti ja maali valuu alaspäin siinä kohtaa missä ruskea ja liila viiva risteävät keskenään ja minä ajattelen ettei kuva ole valmis, mutta toisaalta kuva on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, minä ajattelen ja minun on pantava kuva pois, minä en halua että se on enää maalaustelineessä

Kopioin näytteen kirjain kirjaimelta, sillä Kobo ei tunnu sallivan tuttua copy-paste-toimintoa. Tuntui tärkeältä tehdä muistiinpano omaan nettipäiväkirjaan Fossen tyylistä. Teksti on arkisen yksinkertaista, helppolukuista ilman pisteitä tai kappaleisiin jakamista ainakaan e-versiossa. Pilkut sekä kysymysmerkit ovat käytössä. 

Lukeminen sujuu kuin uiskentelisi sanoiksi puettujen muistojen virrassa. Milloin vain voin pitää tauon, sammuttaa Readerin ja vaikka vaipua uneen. Otinkin tavakseni lukea Fossea illalla viimeksi rauhoittuakseni nukkumiseen. Mitään ylen järisyttävää teksti ei vyörytä esiin, ellei sellaisena pidä toisen taiteilija-Aslen ilmaantumista kuvioon.

Dylgjassa asuvalla Aslella on avulias naapuri Åsleik, joka ilmaantuu ovelle kyselemään, lähtisikö Asle tänä vuonna siskon luo joulun viettoon. Åsleik on saanut vuosittain valita pienen maalauksen vietäväksi siskolle lahjaksi. Asle on pysynyt kotonaan. Jokin päänsisäinen kateuden ja kiusaantumisen tunne väreilee miesten välillä puhuttaessa Andreaksen rististä uusimmassa isohkossa maalauksessa. Vasta kirjan II osassa siskon nimeksi mainitaan Guro. Sen nimisen naisen Asle muistaa tavanneensa lähikapupungissa Bjørgvinissa. Sinne on asiaa aika ajoin ostoksille ja myös Galleria Beyeriin, jossa aina ennen joulua on taiten ripustettuna Aslen maalausten näyttely.

Kaupunkiin samana päivänä kahdesti ajaessaan Asle on näkevinään nuoren miehen ja nuoren naisen milloin kävelemässä tien laitaa kohti rinteessä näkyvää ruskeaa taloa, milloin puiden siimeksessä tai lumessa. Mies muistuttaa pitkässä mustassa takissaan ja kaulaliinassaan (!) ruskea nahkalaukku olkapäällä Aslea itseään nuorena. Nainen on Ales, vaimo, edesmennyt kaipauksen kohde. Nimet Asle ja Ales mietityttävät.

Kaupungissa herkästi eksyvä Asle osuu kapealla kadulla numero viiden kohdalla lumessa makaavaan mieheen kuin itseensä, sillä kyseessä on se toinen Asle, joka on pahasti alkoholisoitunut. Taksilla umpikänninen tulee toimitetuksi sairaalaan. Pitäisi myös pelastaa miehen koira, joka on jäänyt yksin asuntoon. Monta kiemuraa, osin hellyttäviä, kehkeytyy pelastusoperaatiosta, kunnes pieni Brage päätyy tolpillaan olevan Aslen kainaloon ja taluttimen päässä pyörimään lumihangessa. Myös Guro-nimisen naisen apu on tarpeen. Tarjolle ilmaantuu haalea näkymä Aslen ja Guron aiemmista tapaamisista jopa samassa vuoteessa.

II osa johdattaa Aslen lapsuuteen vuonon rannoilla. Koti sijaitsee valkoisessa talossa rinteellä. Pihapiirissä on toinenkin valkoinen talo, jossa aikoinaan asuivat isovanhemmat. Aslea vetää puoleensa se, mistä äiti on varoittanut: laituri, ranta, venevaja, vene, kaljupäisen miehen autokyyti.

Pikkusisko mukanaan poika kulkee yhä pidemmälle "omaa" polkuaan loitommas äidistä. Pikkusisko haraa vastaan, mutta seuraa kuitenkin, kun veli talloo nokkoset mataliksi. Uhka leijuu ilmassa. 

Kerran yksin maidon hakuun lähetettynä Asle kohtaa kaljupäisen miehen ja suostuu tämän ajelutettavaksi. Käy selväksi, miksi mies haluaa pikkupojan seuraa. Asle saa kolme kruunua ja kutsun tulla miehen taloon. Siellä olisi - myös - tarjolla jäätelöä ja karamelleja.

Omalaatuinen, syvällinen lukukokemus, vaikka en jaa kirjailijan harrasta uskonnollisuutta pitkine rukouksineen. Paljon tulee kerrotuksi olemisen pohdiskeluna omasta itsestä ja tutuista ihmisistä. Odotan lisää piirteitä toisesta Aslesta ja hänen ryyppäämisistään. Myös Guro on yhä arvoitus, samoin galleristi sekä pikkusisko Alide.

Åsleik, kalastaja (!), edustaa tavallista uutteraa maallikkoa ilman kummempia ääneen pohdiskeluja. Åsleik ei tunnustaudu kristityksi. Aavistelen hänet kommunistiksi. Onhan Asle pannut merkille, että naapuri näkee maalauksissa muutakin kuin pinnan. Jää epäselväksi, minkä maalauksen mies valitsee siskolleen Gurolle vietäväksi. Tällä kertaa se olisi jokin iso. 

Asle itse tunnistaa maalauksen valmiiksi, kun se hohtaa valoa. Pimeässä taiteilija tarkistaa, mitä hän näkee - ja näkee teoksensa hohtavana. Siksi Asle aikoo pitää uusimman maalauksen itsellään. Se on määrä viedä talteen vintille heti aamusta. Lukija uumoilee, että juuri sen Åsleik olisi halunnut antaa siskolleen, vaikkei saanut sanotuksi illalla ratkaisuaan. Kumpi ehtii ensin? 

Jatkan Septologian parissa, kunnes kaikki sen osat on luettu. Seuraava osa on jo ilmestynyt suomeksi.

Tästä pääsee lukemaan edellisen postaukseni ja linkin kautta tiettyyn merkittävään arvosteluun Fossen teoksesta.

Uutta, outoa, ihmeellistä

 

Hesarissa ilmestyi tämä Tommi Melenderin arvostelu Jon Fossen Septologian osista I-II nimellä Toinen nimi. Olin jo jyvällä Fossen erityisestä laadusta pienoisromaanin Aamu ja ilta perusteella, kuten blogijuttu vahvistaa. Niinpä Melenderin meditatiiviseksi arvioima teos piti saada saman tien luettavaksi. Paneudun teokseen myöhemmin lukukokemuksena. Nyt on aika kirjoittaa teknisistä välineistä.

Ostin yli 400-sivuisen Toinen nimi -teoksen e-versiona, joka lennossa latautui uuteen Kobo Readeriini. Se mokoma on yhteydessä Internetiin. Onhan minulla myös Kobo-sovellus tietokoneessa. En siis enää tarvitse piuhoja kirjan lataamiseen, kuten vanhaan, kuluneeseen Sony Readeriin. Se jouti matkakumppaniksi naapurille sisällään muutama hyvä kirja. Uusi läppäri näet vaati Readeriltakin sellaisia teknisiä ominaisuuksia, joita vanhassa ei ollut. Kobo Readerilla niitä on.

Kolme kuvaa näyttävät pienen ihmeen päältä, sisältä ja suojakuoren peittämältä takakannelta. Kuvien säätely on sitä sun tätä, sillä myös ilmainen kuvankäsittelyohjelma on uusi. Kaipaan entistä, mutta sekään ei enää toiminut nykyisessä Think Bookissa. Edes kuvien pienentäminen blogikäyttöön ei ota onnistuakseen, rajaukset sentään jotenkuten.

Luen mieluimmin melko isokokoisia kirjaimia. Niinpä sivulle mahtuu kerrallaan niukanlaisesti tekstiä. Fonttikokoa pienentämällä tilanne muuttuisi. Homma käy helposti, samoin sivun kääntö kevyesti napauttamalla oikeasta alalaidasta.

Kovakantisiakin opuksia kotoani löytyy, jopa ihan tuoreita. Mutta pulmana on niiden säilytys. Isosta kodista kirjakaappeineen lähdin kolme vuotta sitten jaettuani sadat kirjat minkä minnekin, ks. linkki. Nykyisessä palvelutalon vuokrakodissa on käytössä vain yksi kapoinen hylly kirjoille, kuten kuvasta näkyy:

Jakelen romaaneja kavereille, kun tarvitsen väljyyttä alahyllylle. Ehkä voisin tyystin poistaa myös kolme osaa sanakirjoja. Niitä en ikinä selaa, kun on käytössä tämä läppäri ja sen seitsemän hakumahdollisuutta.

Huomaa myös oikealla pilkottava keppi. Se on tuiki tarpeen niska-hartiajumpassa.

Uutta, outoa ja ihmeellistä on myös se, etten julkaise tätä juttua FB:ssa. Poistuin siitä sekä Instagramista jokunen päivä sitten lopen kyllästyneenä toistuviin sotkuihin.

Jon Fosse: Aamu ja ilta

 

Jon Fossen nimi pullahti  isosti esille tiedotusvälineissä 2023 hänelle myönnetyn kirjallisuuden Nobel-palkinnon myötä. Niinpä minäkin kuulin ja luin arvioita hänen teoksistaan. Tämän ja tämän olen katsonut Yle Areenasta, mutta vasta Tommi Melenderin kirja-arvio (SK 21.11.2024) tuuppasi tilaamaan kirjastosta Fossen proosateoksen Aamu ja ilta (2000) Katariina Huttusen suomennoksena (WSOY 2024).

Jutun otsikko puhukoon puolestaan:

Kirjailija, joka kukisti kuolemanpelon

Aamu ja ilta on lohdullinen kirja – ja koukuttavampi kuin luulisi, Tommi Melender kirjoittaa.

Kirjan 120 sivua luin tekstiin uppoutuneena nopeasti. Jälkikuvia pohdin yhä. 

Ensimmäinen osa, vajaat parikymmentä sivua, keskittyy syntymään. Isä Olai odottaa tuskaillen, selviääkö Marta-vaimo synnyttämisen piinasta. Isä odottaa poikaa kantamaan nimeä Johannes oman isoisänsä mukaan. Kalastajaksi pitäisi pojankin ryhtyä.

Näin myös tapahtuu. Aamun ja illan toinen osa kuvaa Johanneksen pitkän elämän pilkahtelevina muistoina. Johannes harhailee unen kaltaisessa elämän ja kuoleman välisessä tilassa.

Fosse on nimittänyt tyyliään mystiseksi realismiksi. Hänen teoksissaan todellisuus on todellisuuden näköinen, mutta siihen sekoittuu realismin ylittäviä aineksia.

Vanha Johannes herää normaalin tuntuiseen aamuun, mutta olo on oudon kevyt ja arkiset tavarat heittävät ympärilleen kummallista kultaista kajoa. 

Lukijana pääsen Johanneksen mukana tapaamaan hänen vanhaa kaveriaan Peteriä, jonka tietää kuolleeksi. Tuntuu kuin lähdettäisiin tuttuun tapaan vesille, otettaisiin suuntaa, koetaan rapumerrat ja päädytään kaupungin laituriin runsas rapusaalis veneen pohjalla rapisemassa.

Muistoja viriää nuoruuden tapahtumista laiturilla. Johannes on kävellyt hetken käsikoukkua Anna Pettersenin kanssa, mutta huomannut Annan raskauden. Yksi Annalle lähetty kirje kaihertaa mieltä, kunnes haipuu mielestä niin kuin Anna laiturilta. Nuoria kalastajia kohtaa onni, kun kaksi neitosta kävelee heitä vastaan. Kumpikin saa omansa pitkän elämän kumppaniksi ja lasten äidiksi. Taianomaista...

Ihmeellisesti miehet palaavat kotipoukamaan. Johannes miettii kotiin menoa, mikä tuntuu ikävältä. Siellä on tyhjä tuoli sillä puolen pöytää, jossa aina istui Erna, kuolleeksi tiedetty. Nuorin tytär Signe asuu lähellä. Jospa hän tulisi käymään. 

Johannes häälyy kaipauksessa ja huomaa Signen olevan tulossa. Isä lähtee vastaan, huhuilee tyttären kuulematta. Ja huomaa kävelevänsä tämän läpi.

Tytär aavistaa, mitä hän löytää vanhempiensa talosta, kun astuu sisälle. Siellähän isä makaa rauhallisesti sängyssään. Kylmä iho puistattaa. Silti tytär ymmärtää soittaa sekä miehelleen, Johanneksen vävylle – ei langolle niin kuin teksti mainitsee – sekä lääkärille. Todetaan tapahtunut tosiasia.

Kaunis loppu palauttaa Peterin haipuvan hahmon Johanneksen oppaaksi matkalle toisiin ulottuvuuksiin. Hautajaisissa Signe  

-- nostaa katseensa ja hän näkee taivaalla valkoisia  pilviä ja hän näkee meren niin tyynenä tänään niin sinisenä ja Signe ajattelee että voi Johannes-isä, voi Johannes-isä

Harvinaiseksi luonnehtisin lukukokemusta Fossen romaanin parissa. 

Tuntuu hyvältä tarjota linkki Marjatta Mentulan blogiin monine sitaatteineen. Tekstin pystyy avaamaan toisin kuin Melenderin arvion maksumuurin takaa.