Vagabond–Kuin taivaan lintu

 

Sodankylässä on tänä vuonna katsottu monia merkkiteoksia. Niistä muutamia. samoin ohjaajien haastatteluita olen tallentanut Elisa Viihteen kautta. Pikku hiljaa tutkin aarteita. Tässä kuitenkin Yle Areena -linkki Kuin taivaan lintu: Sans toit ni loi / Vagabond, Ranska 1985. 

Ohjaus: Agnès Varda (1928–2019)

Pääosissa: Sandrine Bonnaire, Macha Méril, Stéphane Freiss

Leffamediassa blogiaan julkaiseva Henrik tiivistää Vardan sanottavan näin:

Elokuvan päähenkilö Mona Bergeron (Sandrine Bonnaire) on jollain lailla hukassa. Etelä-Ranskan viinialueella talvella repun ja teltan kanssa kiertelevästä nuoresta naisesta ei paljasteta kuin pieniä tiedon murusia, mutta elokuvan alku toteaa kaiken johtavan päähenkilön kuolemaan. Elokuvan missio on kertoa, keitä päähenkilö tapasi ja mitä tapahtui ennen kuolemaa.

Kuin taivaan lintu on rakennettu nerokkaasti, koska se pakottaa katsojan ottamaan jonkin kannan tapahtumiin ja päähenkilö Monan toimintaan. Päähenkilö on selkeästi normaalin sosiaalisen elämän ulkopuolella. Hän pummaa, varastaa ja välttelee vastuuta kaikesta. Hän haluaa olla vapaa – ja etäällä muista ihmisistä. Kuin taivaan lintu.

Elokuva ei kerro, miksi Mona kiertää maata yksin reppu selässään. Perheestä ei puhuta ja lapsuuden hän on ilmeisesti viettänyt orpokodissa. Sittemmin hän on työskennellyt hetken aikaa sihteerinä Pariisissa. Nyt elämän täyttää vapaus, jonka hintana on yksinäisyys ja turvattomuus.

Minulle teki tiukkaa katsoa elokuvaa. Tarvittiin kolme rupeamaa, ennen kuin 140 minuutin mittainen kokonaisuus tuli katsotuksi. Silti HALUSIN jatkaa. Kaikkinainen helppous loistaa poissaolollaan. Vardan haastattelusta sain tietää, ettei hänellä ollut mitään valmista käsikirjoitusta. Se syntyi vähin erin  pikku porukassa Etelä-Ranskaa kiertelemällä ja jututtamalla paikallisia ihmisiä. Mitään turisteja houkuttelevaa ei oltu tekemässä, mikä näkyy karuista tapahtumapaikoista ja matkan varrella tavatuista avustajiksi lupautuneista. Sellaisiin paikkoihin tai ihmisiin matkailijat tuskin törmäävät varsinkaan syyskylmillä. Onnenpotkuksi Vardan mukaan osoittautui Sandrine Bonnairen suostuminen Monan rooliin. Työ vaati loppuvaiheessa paljosta kieltäytymisen. Peseytyäkään Sandrine ei saanut neljään viimeiseen päivään.

Olen muualta lukenut, että leffan esitetty nykyisyys kattaa vain kaksi viikkoa. Katsoessa aika tuntui pidemmältä. Viimeisen yönsä koittaessa Mona puhuu hiljaa Louiselle (?) jotenkin näin: Näkisitpä minut nyt. Viittaako Mona äitiinsä vai johonkuhun lastenkodissa tuntemaansa hoitajaan? Mitään vihjettä lastenkodista en hoksannut missään kohtaa. Sen sijaan Mona tulee kertoneeksi eräälle kyytiä tarjonneelle naiselle käyneensä lukiota, sen ammattilinjaa, ja valmistuneensa sihteeriksi. Konttorityö ja tylsä pomo saivat hänet lähtemään tiehensä. Nainen jää kaipaamaan Monan fiksua seuraa ja suremaan, miksi jätti tämän jatkamaan yksin matkaa.

Yhtä ja toista sattuu matkan varrella. Tupakkaa Mona polttelee kaiken aikaa itse käärimin sätkin, ellei saa pummatuksi savukkeita. Jokunen mies tarjoaa suojaa, kunhan Mona ymmärtää tarjota vastapalvelusta. Mona ei alistu. Mikään oikeakaan työ ei häntä kiinnosta edes palkan vertaa. 

Monan silmin ja kokemuksin katsoja imeytyy tarinaan niin, että se jää askarruttamaan. Yhä pulpahtaa mieleen kohtauksia sieltä täältä kuin arvoituksen palasia. Onko kyse hitaasta suostumisesta kuolemaan irrallaan muista ihmisistä? Heti avauskohtauksessa katsoja näet näkee ojassa jotakin. Muutamia miehiä, poliisikin saapuu paikalle. Tyynesti todetaan, että nainen on kuollut kylmään pakkasyönä pelkkä huovanriekale suojanaan. Alkukohtauksesta tuli mieleen murhasarjojen vakioaloitus: ruumis. Mikään muu elokuvassa ei enää edes silmäniskun vertaa viitannut kaavamaisiin sarjoihin.