Kummallista, että vasta nyt tulin lukeneeksi Tommi Kinnusen Kaarnan (WSOY 2024), Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonna valikoituneen romaanin. Ostin sen e-versiona ja luin uuden tietokoneen ruudulta, mikä kesytti minut luottamaan tähänkin mahdollisuuteen nauttia kirjallisuudesta.
Useat aiemmat Kinnusen teokset olen lukenut tuoreeltaan sekä istunut yleisön joukossa kuuntelemassa hänen kirjaesittelyjään. Paljon mies on ehtinyt luoda tekstiä päivittäisen äidinkielen opetuksen ohessa. Käsittelyä vaativia aiheita on riittänyt Kuusamon maisemista ja siellä eläneiden kohtaloista sotavuosina.
Romaanin alkusivulla lukee: Särjetyille. Tietoteksti vanhan männyn paksusta pintakerroksesta, kilpikaarnasta, joka suojaa jälsikerrosta metsäpaloilta, virittää lukijan pohtimaan, kuka henkilöistä on kasvattanut suojakseen paksun kerroksen kuin honka kaarnan. Pian selviää, että kyseessä on syrjäseudulle tahtomattaan juuttunut Laina ja jokin hänet mykistänyt kokemus. Sen koko kauheus käy ilmi vasta romaanin lopussa. Lukija kyllä aavistaa, mistä on kyse ja miksi Laina riehuu, raivoaa kykenemättä päästämään ketään lähelleen.
Suvi Ahola kirjoittaa Hesarissa 25.4.2024:
Tiiviiseen romaaniin mahtuu monta aikatasoa, yhteiskunnallista tilannetta, kohtaloa ja teemaa.
Se on yllätyksellinen perhetarina, traaginen naismuotokuva ja läpileikkaus Suomen kehittymisestä. Lisäksi se sisältää palasen autenttista, pitkään vaiettua sotahistoriaa.
Yllättävät siirtymät ovatkin romaanin idea. Leppeästä nykyhetkestä leikataan aina äkisti sotaan tai sitä seuraavaan ankeuteen, ja näin Kinnunen luo taas kerran syvän ja ymmärtävän katseen sodan kokeneiden ihmisten traumoihin.
Romaanin esitetyssä nykyisyydessä eletään kuolemaa odottavissa tunnelmissa. Kolme Lainan kanssa varttunutta ovat koolla vanhassa kotipaikassa. Laina on sieltä jo poissa sairaalaan vietynä. Etelä-Suomeen aikuiselämänsä rakentaneet kaksossiskot lentävät Kuusamoon, serkkupoika Martti, kasvinkumppani, on heitä vastassa ja valmiina vieraanvaraisuuteen. Siskokset kuitenkin ilmoittavat asuvansa hotellissa.
Jossain määrin yhdessä kasvaneet juttelevat muistoista kotoaan. Martti jää ulkopuoliseksi, kuten jo lapsena.
Groteskeja piirteitä kerronta saa, kun siskokset rupeavat jakamaan pesää, vaikka äiti yhä elää. Martti pysyy pettämättömän rauhallisena. Samoin käy hautausjärjestelyjä pohdittaessa. Lopulta kaikki jää Martin hoidettavaksi. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan tiedä sitä, mikä oli tehnyt Lainasta heidän tuntemansa arvaamattoman kotihirmun. Eikä kukaan koskaan ollut ymmärtänyt kysyä, mitä Lainalle oli tapahtunut, kun venäläiset partisaanit olivat hyökänneet rajakylään. Lainan kaarna pysyi ummessa.
Mutta lukija saa tietää:
Venäläisten partisaanien kouriin heinäkuussa 1944 päätynyt nuori kaksostyttöjen äiti oli peitellyt lapsensa ladossa heiniin, palannut sitten tarkistamaan kotikylään läheisten tilanteen. Talo jo paloi, muita pihapiirin rakennuksia oltiin sytyttämässä. Ruumiita makasi pihassa. Laina ei enää ehtinyt lastensa luo, vaan hänet paiskattiin serkkutytön ja tämän Martti-pojan lähelle maahan kädet selän taakse sidottuina. Ja tapahtui se, mikä edelleen toistuu sodissa: naiset raiskataan.
Miten kuten jalkeille päässyt Laina selvisi Martti mukanaan elävien ilmoille, mutta Vilma-serkku jäi ammuttuna makaamaan kotikylän tantereelle. Vilma oli ollut ainoa, jolle Laina oli kyennyt puhumaan kaikesta, peloistaankin.
Lainan ja Martin välillä säilyi erityinen side. Sopuisa poika osasi olla avuksi ja pysytteli aikamiehenäkin lähistöllä. Tytöt äiti hääti kauas rajaseudulta pakottamalla heidät opintielle.
Romaani päättyy toiveikkaaseen näkymään. Hautaustoimiston ovella Terttu hymyilee ja vilkuttaa rohkaisevasti Martille tämän ajaessa aurausautolla ohitse. Voisiko Tertun pyytää kahville? Jutunjuurta löytyisi Martin Lainalle suunnitteleman hautamuistomerkin vaihtoehdoista.
Kiitos Kinnuselle, äidinkielen opetuksen osalta kollegalle!
6 kommenttia:
Pidän kaikista Kinnusen kirjoista. Hyvin rakennettuja romaaneja, joissa on iso aihe, hyvä kieli ja rytmi.
Kinnunen on kehittynyt romaani romaanilta. Rakenne kaikkine aikatasoineen ja niiden läpi kajastavine ihmiskipuineen vaatii tekijältä muutakin kuin viitseliäisyyttä. Tarkkaan hän on tutkinut myös muun muassa sotatapahtumia, vaiettujakin.
Ihan kuin olisin tuon lukenut, mutta sitten laitoit kamalaa sotakuvausta, joten ainakin sen olen hypännyt yli. Enää en jaksa.
Mikä sinut on saanut kammoamaan kuvauksia esimerkiksi sotatapahtumista? Moni kokee tervehtyneensä tosiasioista, kuten Kinnusen Laina, jos olisi saanut purkaa kauhean kokemuksen puhumalla. Nykyään moni hakeutuu terapiaan saadakseen vähin erin edes raolleen mielensä umpisolmuja. Kirjan lukemisella voi olla sama vaikutus.
Jos kuvauksissa olisi pelkästään miehiä, voisin jotenkin sen sulattaa, mutta lasten näkeminen on minulle niin järkyttävää, että ne tulevat uniin väkisinkin. Sota ja lapset, mitä muuta hirveyksiä uutiset onkaan. Itsehän en ole henkilökohtaisesti sotaa kokenut/nähnyt, olin liian pieni ja eihän maalla ollut juuri muuta kuin huonoa ruokaa , kaiketi.
Niinhän asia on, että aikuiset ovat lapsille paitsi turva myös suuri uhka kaikkine valtapyrkimyksineen ja sotaisine aluevaltauksineen. Kinnusen kirjassa on kuitenkin kaameiden sotilaiden lisäksi myös lempeäksi varttunut Martti, joka oli ehtinyt nähdä äitinsä ja tämän Laina-serkun raiskaamisen. Maasta nousemista yrittänyt äiti sai kuulan silmäänsä ja kuoli siihen paikkaan. Laina otti Martti hoiviinsa eikä koskaan kohdellut tätä kaltoin niin kuin omia kaksostyttöjään. Laina käpertyi häpeäänsä pystymättä puhumaan asiasta. Oli tullut tavaksi vaieta siitä, mitä rajaseudulla koettiin kesällä 1944.
Kannattaisi rohkaistua lukemaan taiten kuvattuja ihmiskohtaloita. Kysyn itseltäni, osaisinko kysyä mykkyyteen käpertyneeltä, mikä häntä painaa. Ja pystyisinkö kuuntelemaan säikkymättä, mitä hän ehkä alkaa kertoa.
Lähetä kommentti