Tommi Kinnunen, Pitkä aukea

 

Tommi Kinnusen uusimman romaanin, Pitkä aukea (WSOY 2026), ilmestyessä kirjakauppaan Turussa, tietty Leena oli paikalla ja osti tuoreen opuksen. Se pakattiin lahjakääreeseen, joka ojennettiin minulle samana päivänä lounaalla Saga Kaskenniityssä. Saatesanoiksi lausuttiin kiitokset Suomen Kuvalehdistä. Niitä nimittäin minä olen jo pitkään sujauttanut Leenan ja hänen miehensä postilaatikkoon. He sitten hoitavat luetut lehdet jatkoon.

Ennakkoon oli varmistettu, luenko Kinnusta. Tottahan toki. Olen lukenut lähes koko hänen tuotantonsa. Kaarnan hommasin hollille sellaisena päivänä, jolloin bussin ikkunasta näin Kinnusen askeltavan kohti Luostarinvuoren lukiota, työpaikkaansa. Tunsin kollegiaalista ylpeyttä, olenhan itsekin uurastanut äidinkielen opetuksen parissa.

Pitkä aukea on saanut alaotsikokseen Rakkaustarina. Romaani tosiaan kertoo Löytövaaran Johanneksen ja Kaarinan avioliitosta tavalla, joka ei jätä kylmäksi. Lukemistani tosin häiritsivät murtuneet kylkiluut. Puolivälissä romaania jätin lukemisen kipujen takia, kunnes ne hiukan hellittivät ja pystyin jatkamaan. Alku oli kerrattava, että pääsin kärryille ja ymmärsin loppuratkaisun pyörtävän alkuasetelmaan. Muistisairas Johanneshan kertoo itse tarinaansa kuoleman liikkuessa lähistöllä. Kaarina on mennyt edeltä.

Kinnunen on kovien naiskohtaloiden kuvaajana ansioitunut. Johanneksen itsensä valitsema morsian Pohjanmaalta joutuu Kuusamossa kovaan kouluun anopin talossa. Kaarina jaksaa, kun on Johannes. Heidän rakkautensa kestää ilkeän anopin otteet. 

Olen vielä siinä määrin toipilas, etten ryhdy kuvailemaan enkä tulkitsemaan sukutarinaa. Pitäisi muistaa yhtä ja toista aiemmistakin romaaneista. Niistä olen kirjoittanut ja varmasti liittänyt mukaan linkkejä. Pitkän aukean ilmestymispäivänä Turun Sanomat julkaisi mittavan arvion kirjasta. Tähän kuitenkin kopioin otteen Hesarissa ilmestyneestä Vesa Rantaman arvostelusta:

Koillis-Suomen ja sotien jättämien arpien kuvaaja on harvinaisuus, kansansuosikki palkintoraatien ja kriitikoiden makuun. Hän on sekä lukijan oman sukuhistorian peili että pelkistetyn, modernistisen romaaniestetiikan jatkaja.

Kaikki tämä maailmassa, jossa sekä lukevaa kansaa että kriitikoita on selvästi viime vuosisataa vähemmän.

Tässä kuitenkin linkki juttuun, jonka kirjoitin luettuani Kaarnan. Tämä vie juttuun Neljän tien risteyksestä ja tämä vaellusromaaniin nimeltä Ei tiennyt katuvansa.

Kirjojen kuisketta -blogissa ilmestyi Pitkästä aukeasta tämä juttu. Suosittelen.

Sotatrauman pakahduttama

 

Kummallista, että vasta nyt tulin lukeneeksi Tommi Kinnusen Kaarnan (WSOY 2024), Finlandia-ehdokkaaksi ilmestymisvuonna valikoituneen romaanin.  Ostin sen e-versiona ja luin uuden tietokoneen ruudulta, mikä kesytti minut luottamaan tähänkin mahdollisuuteen nauttia kirjallisuudesta. 

Useat aiemmat Kinnusen teokset olen lukenut tuoreeltaan sekä istunut yleisön joukossa kuuntelemassa hänen kirjaesittelyjään. Paljon mies on ehtinyt luoda tekstiä päivittäisen äidinkielen opetuksen ohessa.  Käsittelyä vaativia aiheita on riittänyt Kuusamon maisemista ja siellä eläneiden kohtaloista sotavuosina.

Romaanin alkusivulla lukee: Särjetyille. Tietoteksti vanhan männyn paksusta pintakerroksesta, kilpikaarnasta, joka suojaa jälsikerrosta metsäpaloilta, virittää lukijan pohtimaan, kuka henkilöistä on kasvattanut suojakseen paksun kerroksen kuin honka kaarnan. Pian selviää, että kyseessä on syrjäseudulle tahtomattaan juuttunut Laina ja jokin hänet mykistänyt kokemus. Sen koko kauheus käy ilmi vasta romaanin lopussa. Lukija kyllä aavistaa, mistä on kyse ja miksi Laina riehuu, raivoaa kykenemättä päästämään ketään lähelleen. 

Suvi Ahola kirjoittaa Hesarissa 25.4.2024:

Tiiviiseen romaaniin mahtuu monta aikatasoa, yhteiskunnallista tilannetta, kohtaloa ja teemaa.

Se on yllätyksellinen perhetarina, traaginen naismuotokuva ja läpileikkaus Suomen kehittymisestä. Lisäksi se sisältää palasen autenttista, pitkään vaiettua sotahistoriaa.

Yllättävät siirtymät ovatkin romaanin idea. Leppeästä nykyhetkestä leikataan aina äkisti sotaan tai sitä seuraavaan ankeuteen, ja näin Kinnunen luo taas kerran syvän ja ymmärtävän katseen sodan kokeneiden ihmisten traumoihin.

Romaanin esitetyssä nykyisyydessä eletään kuolemaa odottavissa tunnelmissa. Kolme Lainan kanssa varttunutta ovat koolla vanhassa kotipaikassa. Laina on sieltä jo poissa sairaalaan vietynä. Etelä-Suomeen aikuiselämänsä rakentaneet kaksossiskot lentävät Kuusamoon, serkkupoika Martti, kasvinkumppani, on heitä vastassa ja valmiina vieraanvaraisuuteen. Siskokset kuitenkin ilmoittavat asuvansa hotellissa.

Jossain määrin yhdessä kasvaneet juttelevat muistoista kotoaan. Martti jää ulkopuoliseksi, kuten jo lapsena.

Groteskeja piirteitä kerronta saa, kun siskokset rupeavat jakamaan pesää, vaikka äiti yhä elää. Martti pysyy pettämättömän rauhallisena. Samoin käy hautausjärjestelyjä pohdittaessa. Lopulta kaikki jää Martin hoidettavaksi. Kukaan kolmikosta ei kuitenkaan tiedä sitä, mikä oli tehnyt Lainasta heidän tuntemansa arvaamattoman kotihirmun. Eikä kukaan koskaan ollut ymmärtänyt kysyä, mitä Lainalle oli tapahtunut, kun venäläiset partisaanit olivat hyökänneet rajakylään. Lainan kaarna pysyi ummessa.

Mutta lukija saa tietää:

Venäläisten partisaanien kouriin heinäkuussa 1944 päätynyt nuori kaksostyttöjen äiti oli peitellyt lapsensa ladossa heiniin, palannut sitten tarkistamaan kotikylään läheisten tilanteen. Talo jo paloi, muita pihapiirin rakennuksia oltiin sytyttämässä. Ruumiita makasi pihassa. Laina ei enää ehtinyt lastensa luo, vaan hänet paiskattiin serkkutytön ja tämän Martti-pojan lähelle maahan kädet selän taakse sidottuina. Ja tapahtui se, mikä edelleen toistuu sodissa: naiset raiskataan.

Miten kuten jalkeille päässyt Laina selvisi Martti mukanaan elävien ilmoille, mutta Vilma-serkku jäi ammuttuna makaamaan kotikylän tantereelle. Vilma oli ollut ainoa, jolle Laina oli kyennyt puhumaan kaikesta, peloistaankin.

Lainan ja Martin välillä säilyi erityinen side. Sopuisa poika osasi olla avuksi ja pysytteli aikamiehenäkin lähistöllä. Tytöt äiti hääti kauas rajaseudulta pakottamalla heidät opintielle.

Romaani päättyy toiveikkaaseen näkymään. Hautaustoimiston ovella Terttu hymyilee ja vilkuttaa rohkaisevasti Martille tämän ajaessa aurausautolla ohitse. Voisiko Tertun pyytää kahville? Jutunjuurta löytyisi Martin Lainalle suunnitteleman hautamuistomerkin vaihtoehdoista. 

Kiitos Kinnuselle, äidinkielen opetuksen osalta kollegalle!