Pitkäaikaisen ystävän, entisen kollegan sairastelu parina viime vuonna on totuttanut ajattelemaan kuolemaa. Näissä tunnelmissa kävin kirjakaupassa ja ostin itselleni oppaaksi Tomi Kontion kirjoittaman ja Elina Warstan kuvittaman teoksen Koira nimeltään Kissa hyvästelee ystävän (Teos 2025). Sille Mustafe Muuse antoi lastenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Ratkaisuaan palkitsija perusteli muun muassa sanomalla, että kyseessä ”on mestarinäyte siitä, miten suurista ja vaikeista asioista voidaan puhua lempeästi”.
Lukiessa tiesin osallistuvani hautajaisiin lauantaina 13.12. Kangasalan Huutijärven kappelissa. Ajattelin joukosta poistunutta, kuten hänelle lupasin viimeistä kertaa puhelimessa jutellessa.
Kirjassa ystävykset kissa, koira ja Näädäksi nimetty puliukko jättävät kotikonttinsa, sillä Näätä haluaa kävellä syntymälaaksoonsa. Sieltä hän lähtisi matkalle, jota jokainen jatkaa yksin. Näätä käy pitkäkseen sinivuokkojen keskelle. Ystävät käpertyvät hänen kainaloonsa. Näätä puhuu viisaita sanoja haihduttaakseen pelottavaa surua. Hän myös evästää ystäviä jatkamaan kulkua ja hakeutumaan tiikerivoimaisen tytön luokse. Ilman ihmistä kissa ja koira olisivat lainsuojattomia.
Näätä sanoo, että suru ei katoa, mutta kipu vaimenee, kun aika kuluu. Surusta ei voi toipua, mutta sitä voi oppia hengittämään. Niin maailma toimii, hän sanoo. Aurinko nousee ja aurinko laskee. Tähdet tuikkivat taivaalla niin kuin ennenkin."Ainoa, mikä muuttuu, on kaikki - se, miten te katsotte taivasta ja tähtiä, ja maailmaa. Siihen tulee uusi sävy", Näätä sanoo. "Ja ehkä näette jossain tähdessä minut." (40-41)
Ehkä minäkin voin etsiä tuikkivista tähdistä kaikkia niitä rakkaita ihmisiä, jotka yhä elävät muistoissa, vaikka he ovat siirtyneet yksin sinne, mistä ei ole paluuta.
Kirjallisuus oli merkittäviä yhteisiä asioita. Muistotilaisuudessa puhuinkin työkavereista ensimmäisenä ja kerroin, kuinka noviisina sain ratkaisevaa ohjausta muutamaa vuotta vanhemmalta, lehtorin virkaan kelpoiselta Maija-Liisalta. Hän jos kuka osasi virittäytyä oppilaiden aaltopituudelle kirjallisuusvalinnoissa. Hän saattoi yllättää heidät valitsemalla jokaiselle henkilökohtaisen opuksen, jonka kannen alle oli kirjoittanut lapulle muutaman rivin perusteluksi. Monipuolisin oppimisjärjestelyin oppilaat innostuivat lukemisesta!
Yhteistyötä tehtiin, ajateltiin isosti. Silloin elettiin 1970-luvun alkua ja Kangasalla viriteltiin kokeiluperuskoulua. Koulua käytiin myös lauantaisin. Tajusin viransijaisena senkin, että keskeneräiset opinnot on hoidettava loppuun sekä auskultoiva. Niinpä sitten pikku hiljaa aloin minäkin kelvata äidinkielen ja historian lehtoriksi.
Maija-Liisa kuolinilmoitus julkaistaan Keskisuomalaisessa. Muistotilaisuudessa sen sai nähdä. Kuultiin myös, että Maija-Liisan uurna lasketaan vanhempien hautaan Jyväskylässä. Arveltiin, että hyvämuistinen ja stoalaisen tyynesti kohti kuolemaansa edennyt Maija-Liisa taisi itse sanella kuolinilmoitukseen painettavaksi nämä Aaro Hellaakosken sanat:
Kuolema istuu olkapäällä.
Korppinakos? Ei niin.
Pienenpienellä linnunnokalla
poskeen koputettiin
luvaten laulua jotakin,
jonka takia kannattaa
varrota hetkeä, jolloin
kaikki salvat raukeaa.
7 kommenttia:
Kaunista! Otan osaa ystävän poismenoon. Minulla sama tilanne yhden vanhan ystävän kohdalla, paranemista taudista ei ole luvassa. En ole nähnyt häntä vuosiin, asuu toisella puolella Suomea, mutta hän on ainoa jonka kanssa kirjeenvaihto jatkuu, entisistä kirjeistä nykyisiin sähköposteihin. Tyynesti hänkin tuntuu tilanteeseen suhtautuvan, matkustelee, hoitelee puutarhaa.
Kiitos. Näin vanhana ymmärtää jo, ettei mikään jatku loputtomiin. Itseäni lähellä on H ja hänen parantumaton vatsasyöpänsä. Häntä on opastettu palliatiivisen hoiden kautta avautuvista lopun ajan olemisista. Olin mukana kuuntelemassa. Yritetään silti vielä elää niin tavallisesti kuin mahdollista.
Kirjeenvaihdon jatkuminen omalla kohdallasi on varmasti hyvää tekevää toimintaa.
Voi, miten äärettömän kaunis kirjoitus.
Tämä kirja oli juuri nyt hyvä sinulle!
Minullakin on tutuissa useampi, joilla ei ole enää paljon elinaikaa jäljellä. Satuin tapaamaan yhden heistä ostoskeskuksen kahvilassa, enkä vielä tiennyt tilanteen vakavuudesta. Kysyin kliseisesti, mitä kuuluu, ja hän sanoi, että saa mennä sairaalaan milloin vain ja morfiiniakin on jo kirjoitettu lääkemääräyksiin. Niin tavallista kuoleminen on. Se on keskuudessamme, mutta sitä ei tule ajatelleeksi.
Olin aikeissa liittää linkin sinun blogiisi, jossa valaiset Kontion kirjailijantaivalta. Mutta luovuin ajatuksesta, jotta Maija-Liisa sai sopivan kokoisen tilan jutussa.
Itselleni hyödyksi olen kerrannut kirjoitustasi. Kenties jollakin kirjastoreissulla yritän tavoittaa sarjan muita osia.
Ei aihetta linkittää. Tämä on niin oma juttunsa ja liittyy kauniisti edesmenneeseen kollegaasi.
Ne kuvakirjatkin ovat ihmeen kauniita. Ensimmäisessä on niin vähän tekstiä, että sen lukee nopeasti vaikka lukusalissa kirjastoreissulla.
Murhemiellä, ystäviä ei ole ikinä liikaa ja nekin katoaa. Liekö tuttavani? Jyväskyläläinen kun on? Pieni kaupunki siihen aikaan, kasvot tunnisti melkein aina. Näin joulun alla niin moni siirtyy toiseen maailmaan...
Vaajakoskelta oli kotoisin lauantaina haudan lepoon siunattu Maija-Liisa Piilinen, kotipaikkakuntansa lukiosta ensimmäisten joukossa ylioppilaaksi päässyt.
Lähetä kommentti