Viime keväästä asti olen tiennyt, että Pirkko Saision ja Pirjo Honkasalon yhteistyönä liikkeelle saatu elokuva Orenda on syytä katsoa. Lisätäkynä siinä toimii Alma Pöysti toisessa pääosassa. Saisio itse on keskeisin henkilö. Muita hahmoja esittävät Luca Leino, Hannu-Pekka Björkman sekä Mikko Kauppila ja Tambet Tuisk.
Koska harvoin saan lähdetyksi elokuvateatteriin, vuokrasin leffan Elisa Viihteestä ja katsoin sen eilen illalla kotona mukavassa tuolissani istuen. Mitä näinkään?
Teos alkaa mahtavalla kuvalla huokailevasta merestä. Siitä askeltaa rantaan naishahmo. Pian esiin puskee kokonainen saari. Musiikki tukee alkuvoimaisia näkymiä. Sitten jo liikutaan maan kamaralla, jollakin saarella.
Otti kuitenkin aikansa, ennen kuin ymmärsin Saision esittävän Nataliana vanhaa pappia. Aika ajoin pilkottaa kauluksesta valkoinen papin tunnus, sokeripala. Kutsumuksen horjumisesta kielinee se, että Natalia ottaa usein merkin pois ja hypistelee sitä. Kun saarelle saapuu Alma Pöystin hahmossa Nora ja vaatii Nataliaa siunaamaan edesmenneen miehensä, käy selväksi Natalian vastahakoisuus. Myöskään yösija ei ota järjestyäkseen.
Hämmentyneenä mietin myös poikalapsen kirmailuja rannan kivikoissa. Pikku hiljaa selvisi, että Luca Leinon hahmoinen poika on Natalian lapsenlapsi. Isoäiti nukkuu pojan kanssa samassa sängyssä kai siksi, että Noralle saadaan nukkumapaikka.
Noralla on tärkeä asia kakistettavanaan. Pitkät keskustelut tuottavat tulosta, sillä lopulta Natalia ottaa toimittaakseen viimeisen palveluksen Noran miehelle tämän oman toiveen mukaisesti. Päädytään johonkin saariston puukirkkoon, jonne ilmaantuu myös paikallinen pappi seuraamaan toimitusta. Se poikkeaa kirkon kaavasta, mikä johtaa kanteluun piispalle.
Nähdään kuvia mustasta käärmeestä, toteemeista punatuin suin rannalla. Kepeä poika niitä maalaa, kunnes kasaa kokkoa. Seuraa muhkea poltto, joka loimuaa kuin uhrituli toteemeineen kaikkineen. Siiventapaiset risuviritykset säästyvät. Niinpä pojan Ikaros-leikki voi jatkua ja toistua.
Nora, laulaja, nähdään välillä kaupungissa, raitiovaunussa murheellisena, mutta myös konsertin harjoituksissa. Vire on pielessä, kapellimestari huomauttaa liiasta kiireestä, mistä seuraa Noran pako paikalta. Lopulta konsertti kuitenkin onnistuu koristeellisessa teatterissa – Natalia istuu parvella. Naiset noteeraavat toisensa.
Seuraa syyllisyyden pohdiskelua. Jossakin kaupungin maanalaisissa käytävissä Natalia tapaa Hannu-Pekka Björkmanin hahmoisen piispan ja odottaa rangaistusta. Putosin kärryiltä, sillä olen heikosti perillä kirkon meiningeistä. Sekavuutta lisäsi ihmisten tungeksiminen käytävillä. Vaikutelmaksi jäi, että pelkkä keskustelu piispan kanssa riitti tälläkin (!) kertaa.
Syvemmälle syyllisyyteen porauduttiin Natalian ja Noran kesken, kun Nora halusi tunnustaa tappaneensa miehensä. Natalian mukaan isot asiat puidaan seisten. Niin tehtiin jossakin kirkon tapaisessa. Nora sai purkaa mieltään painaneen aviorikkeen, joka mursi miehen ja vei tekemään itsemurhan. Tämän kirje vaimolle tuli luetuksi ja, jos oikein ymmärsin, Natalia antoi synninpäästön.
Uudestaan en aio katsoa komeasti kuvattua ja sävellettyä teosta. Minulle riittävät ne näkymät ja tulkinnat, joihin itsekseni päädyin. Tänään kritiikkejä lukiessani ällistyin suuresti. Ne näet heittelehtivät yhdestä viiteen tähteen. Tämä, tämä, tämä ja tämä ainakin kannattaa lukea. Onpa Orenda herättänyt keskustelua!
3 kommenttia:
Ei oikein kiinnostanut tämä elokuva ensimmäisten arvioiden jälkeen. Haistoin jotain tekotaiteellista :)
Tuoreeltaan vilkaisin joitakin kritiikkejä, mutta silti pysyi päätös katsoa itse. Kunnolla luin kritiikkejä vasta elokuvan jälkeen. Onhan se melkoista filosofointia. Jaksoin kuitenkin kaikki bergimanilaiset ja tarkovskilaiset käänteet sekä symbolit suuremmin pitkästymättä. Mielessä pyörivät Saision nuoruusaikaiset kokemukset seurakuntanuorista ja pohdiskelut teologian opinnoista. Leffa todistaa, etteivät ne ajatukset hänestä ole tyystin häipyneet.
Ei kiinnostanut aikoinaan, etkä tuota mieltä nostattanut, antaa olla.
Lähetä kommentti