Äskettäin ehkä uusinnan uusintana Areenasta oli katsottavissa Oscar-ehdokkuuksia 1976 rohmunnut Kasvot kuvaruudussa (Network 1976). Sidney Lumet ohjasi Paddy Chayefskyn käsikirjoittaman satiirin pitkän TV-uran uutisankkurista Howard Bealesta, jota potkut uhkaavat. Mutta tämä tempaisee pomoiltaan jalat alta ilmoittamalla tekevänsä viimeisessä lähetyksessä äärimmäisen tempun. Silloin TV-yhtiössä rahanahneus voittaa. Niinpä Peter Finchin esittämä uutisankkuri saa jatkaa, kun Faye Dunawayn hahmossa Tv-yhtiön sarjaohjelmien pomo Diana Christensen yllyttää yhtiötä hyödyntämään ansaintatilaisuutta. Bealelta odotetaan yhä äärimmäisempää heittäytymistä kuin Tv-sarjan tähdeltä. Katsojaluvut nousevat nousemistaan suosikin suoltaessa vihapuheitaan profeetan tapaan.
Bealen vanha kaveri William Holdenin esittämä Max Schumacher ottaa ja rakastuu kaiken tuoksinassa Dianaan, muuttaa pois hienosta kodistaan kerrottuaan vaimolleen Louiselle (Beatriche Straight), ettei pysty luopumaan energisestä Dianasta. Komea kohtaus, jossa häämöttää rakkausepisodin tuttu loppu!
Lopussa leffa notkahtaa pateettiseksi. Schumacherina Holden passaa moraalisaarnaa, josta en paljoa muuta muista kuin vaivaantuneen olon. Vanhana miehenä Howard näkee uhkia Dianan elämäntavassa. Intohimoinen Tv-ura syö tekijänsä.
Katsoin rajuin kääntein edenneen leffan taukoja pitämättä. Mieleen muistuivat lukemattomat muut nopeatempoiset amerikkalaiset elokuvat ajoilta, jolloin niitä nähdäkseen oli vaivauduttava leffateatteriin. Näin sitä on tullut tottuneeksi hurttiin jenkkimeininkiin.
Mietin, kuinka vahvasti yhdysvaltalainen viihdeteollisuus onkaan itseeni painanut jälkensä. Kouluvuosien 50-luvun Turussa oli ties kuinka monta elokuvateatteria ja niissä ohjelmistoa nonstopeista pitkiin elokuviin. Kaikenlaisia leffoja näin. Silloin toisen maailmansodan jälkitunnelmissa voittajien ääni kuului kauas. Sitä USAssa vahvistettiin tukemalla elokuvatuotantoa. Mistäpä muualta yhtä komeasti olisi saatu näkymiä keskiluokkaisiin koteihin kaikkine kodinkoneineen? Romanttiset tarinat vetivät yleisöä sotakauhujen jälkeen. Glenn Millerin, sittemmin Frank Sinatran ja muiden melodinen musiikki ohjasi musiikkimieltymyksiä ainakin omalla kohdallani nuoruusvuosina.
Nykyään pohditaan Kiinan salakavalaa nuorison pilaamista Tiktok-lyhytvideoilla. Ne liimaavat seuraajan sairaalloisesti kiinni kännykkäänsä. Nukkuminen häiriintyy, mikään ei tunnu miltään ilman nopeita palkintoja. Lienee totta, että kiinalaiset eivät salli nuortensa käyttää rajattomasti aikaa Tiktokia seuraten. Pikku hiljaa on havahduttu muuallakin rajoittamaan ylenpalttista Internetissä roikkumista.
Mutta missään en ole havainnut kannettavan huolta vuosikymmeniä jatkuneesta amerikkalaishapatuksesta. Sehän on jo kuin ilma, jota hengitämme.
Toki elokuvia kouluvuosista asti kuluttaneena olen siirtynyt yhä selkeämmin etsimään katsottavaa muualta kuin helpoimmin tarjolla olevista suunnista. Aikoinaan kuuluin Tampereella elokuvakerhoon, nykyään seuraan Areenan tarjontaa tarkkaan. Tietyt verkkosivustot, kuten Episodi ja Film-O-Holic, arvioivat leffoja lehtikritiikkien lisäksi. Kaikkia luen tarkkaan. Aiheellinen lopetus tälle jutulle on tarjota linkki Episodissa ilmestyneeseen kritiikkiin Kasvot kuvaruudussa-leffasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti