Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alex Schulman. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Alex Schulman. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

Säikeet katkeilevat

 

 

 Ostin Alex Schulmanin romaanin Överlevarna / Eloonjääneet (suomentanut Jaana Nikula, kustantanut Otava 2021) e-versiona Elisa Kirjasta. Kirjailjan edellinen teos, Polta nämä kirjeet, oli järisyttävää perhehistoriaa, kuten tästä blogijutusta voi päätellä.

Kirjailijan mukaan Eloonjääneet ei suoraan kerro hänen lapuudestaan, vaikka romaanihenkilöiden tapaan kirjailija on yksi kolmesta veljeksestä. Hän on omistanut teoksensa kahdelle veljelleen. Aikuisina tarinan veljekset elävät kukin tahollaan pitämättä yllä yhteyksiä. Mutta romaanin ensimmäisessä osassa, Kesämökillä, pojat ovat kaiken aikaa yhdessä. Toisessa osassa, Soratien tuolla puolen, aikuiset miehet tapaavat, koska heidän äitinsä kuolee ja hänen uurnansa on määrä laskea omaan kuoppaansa isän haudalla. Kaikkien yllätykseksi äidin jäämistöstä löytyy kirje, jossa hän vihdoin kertoo seikkoja, joista ei ole kyennyt puhumaan. Hän myös ilmoittaa, että haluaa tuhkansa ripoteltvaksi kesämökin rantaan, mistä seuraa melkoisia käänteitä tapahtumiin.

Alusta asti tapahtumien yllä leijuu vaimea uhka. Niihin lukija pääsee osalliseksi Benjaminin katseen myötä. Hän tarkkailee perheenjäsenten puheiden sävyä, vanhempien alkoholinkäyttöä, äidin velttoa kättä pitelemässä savuketta, Nilsiä makoilemassa riippumatossa musiikkia korvanapeista kuunnellen. Pikkuinen Molly-koira kieppuu siellä täällä ja kangistuu kauhusta, kun isä nappaa sen syliinsä. Koira on kuulemma totutettava rohkeaksi. Vain Benjamin tuntuu aistivan koiran hädän. Välillä myös äiti kaappaa Mollyn syliinsä ja häipyy jonnekin. Usein vanhemmat myös riitelevät äänekkäästi. Aikuisista välittyy vähä vähältä liisää piirteitä, jotka eivät lupaa turvaa lapsille.

Aina ottaessaan ryypyn isä sanoi lyhyesti ”hei”, kohotti lasiaan kohti yläilmoja ja joi. Hän leikkasi makkaraa niin että pöytä tärisi, olutta läikkyi ja äiti suutahti, mutristi suutaan ja piti lasia koholla kunnes isä oli saanut makkaran leikattua. Isä ei sellaista tietenkään huomannut, mutta Benjamin huomasi. Hän pani merkille kaikki muutokset, pysytteli aina pienen matkan päässä, niin että vanhemmat saivat olla rauhassa, mutta silti niin lähellä, että saattoi seurata keskustelua ja oli selvillä tunnelmasta ja mielialoista. Hän kuuli heidän ystävällisen muminansa, ruokailuvälineiden kolinan lautasta vasten, sähähdyksen kun jompikumpi sytytti savukkeen, äänten virran joka kertoi, että kaikki oli hyvin heidän välillään. 
           --

Veljekset olivat iältään seitsemän, yhdeksän ja kolmetoista, ja kun he nykyisin pelasivat yhdessä jalkapalloa tai korttia, peli saattoi päättyä niin ankaraan riitaan, että Benjaminista tuntui kuin jokin olisi särkynyt heidän välillään. Panokset kovenivat entisestään kun isä usutti heitä toisiaan vastaan ja teki selväksi, että halusi tietää kuka heistä oli paras milloin missäkin lajissa.
          --

Romaanin kansikuvaa hallitsee poika, joka näyttää suistuneen selälleen. Viistoon kirjoitetut tekstit  lisäävät sijoiltaan menemisen vaikutelmaa. Nimi Eloonjääneet vihjaa johonkuhun kuolleeseen. Mutta se, mikä kanteen on kuvattu, vei omat ajatukseni Benjaminin kauhukokemukseen muuntajakopissa, jonka auki repsottava ovi risan aidan suojissa houkutteli astumaan sisään ja koskettamaan johtoihin: VALOKAARI!

Lukija joutuu pohtimaan myös sitä, miksi nimi Molly toistuu. Kesämökillä se on pikku koira, jolle käy kalpaten muuntajakopissa. Sitten nimi putkahtaa yllättäen esiin aikuisten veljesten viedessä äidilleen lahjaksi kissanpentua. Nuorin veli pamauttaa, että kissa olkoon nimeltään Molly, mikä saa äidin suistumaan raiteiltaan. Vielä kerran lukija löytää entistä hankalammin sulateltavan vihjeen. Benjaminin kuulee psykotearpiansa loppuistunnossa terapeutilta jotakin perin juurin järisyttävää. Tapauksen yksityiskohtia ei kerrota. Lukija rakentakoon romaaniin kirjatuista palasista oman ratkaisunsa. 

Jännittävästi kuin elokuvassa kuva veljesten perheestä hahmottuu loppukohtauksesta kerimällä takaisin päin.

1. luku    Klo 23.59

2. luku    Uintikilpailu

3. luku    Klo 22

4. luku    Savupatsas

5. luku     Klo 20

6. luku    Koivujen kuninkaat

Tällä tavoin vuorotellen luvut jatkuvat, kunnes toisessa osassa Soratien tuolla puolen ympyrä sulkeutuu ja palautuu lapsuusajan käännekohtiin. Kellonajoilla on väliä. 

Kaikkiaan lukuja on 24. Viimeisessä kello on 00. Siinä ratkeaa Mollyn arvoitus ja se, miksi Benjamin häpeää. Lukija oivaltaa perheen potevan menetystä. Aikuisten monet inhat tavat lienevät merkkejä menetystä seuranneista itsesyytöksistä ja vakaan vanhemmuuden otteen kirpoamisesta. Vaikka pitkään kesät vietetään tiiviisti yhdessä mökillä, perheenjäsenten väliltä katkeaa säikeitä yksi toisensa perään. Keskeisenä henkilönä Benjamin on se, joka kaipailee muutaman kerran, missä hänen veljensä ovat. He ovat kaikonneet toisiltaan.

Schulman pakottaa tekstiään lukevan porautuvan perheen ihmissuhteisiin jopa niin, että itseään ja omia tekemisiäänkin alkaa kivuliaasti miettiä. Silti tai siksi nautin lukemisesta. 

 



torstai 29. heinäkuuta 2021

Aatelisperheessä kasvu helvettinä

Hiljakkoin hyvät ystäväni Sari ja Anders poikkesivat iltapäiväkahville ja toivat tuliaisiksi soman ruusun sekä kirjan, josta oli jo aiemmin juteltu. Kirja liittyy Alex Schulmanin teokseen Polta nämä kirjeet. Kirjoitin siitä blogijutun enkä suotta, sillä Sari huomasi suositella jatkolukemiseksi Olof Lagercrantzin omaelämäkertaa Min första krets (1982). Se oli tallessa Sarin kirjahyllyssä kesähuvilalla Suomessa. Hän lupasi lahjaksi saamansa opuksen minulle, sillä se tarjoaa valaisua yhteen viime vuosisadan rakkaustarinaan. Alkukesästä 1932 Olof Lagercrantzin etsiessä luettavaa Sigtuna-Stifteltesen vierastalon kirjastosta hän näet tapasi itseään hiukan vanhemman kauniin tumman nuoren rouvan, Karin Stolpen.

Tallensin Lagercrantzin kirjasta sellaisen painoksen kannen, jossa on kuva nuoresta Olofista. Tältä hän lienee näyttänyt tavatessaan Karinin.


Sari opasti minua tarkistamaan sivulta 102, mitä Olof tapahtumasta kirjoittaa. Sivulta 104 löysin tämän maininnan:

Bland gästerna fanns en ung nygift fru. Hon bodde ensam, bar ett svart pagehår, hade rena drag ock såg sorgsen men litet spefull ut. Vi promenerade och hon bekände sig vara olycklig, Hon trodde ej på kärleken anförtrodde hon mig och jag antog att bittra erfarenheter gjort henne cynisk - ack, hon torde vara allt annat! En dag bad hon mig vara behjälplig att ta livet av sig.

Olof tunnisti Karinissa omasta lapsuudestaan asti kuvitellun ja äidin tapaan surevan, mutta kauniimman naisen. Lukiessa kirjojen naishahmot alkoivat saada Karinin piirteitä.

Paljon myöhemmin, sivulla 138, Olof kuvaa, kuinka tämä kaunis, kyyninen nainen ilmaantui hänen ulottuvilleen. Myöhemmin 70-vuotiaana muistellessaan Olofista tuntuu, kuin silloinen mennyt vuosi olisi ollut vain valmistautumisaikaa tulevaan. Hän syttyi täyteen roihuun kekäleen tavoin, jossa kipinä oli pitkään kytenyt. Rakastuminen hyökyi yli Olofin tavatessa tummatukkansa, jonka nimeä ei mainita. Alkukesän suloisuus lisäsi lumoa, ja Olof rakastui päätäpahkaa.

Muistelija pohtii:

Vad som var äkta och vad härmning vet jag inte. Där fanns mycket som var omoget, dumt, stoltserande. Där fanns en instinkt om att jag aldrig skulle kunna axla ett ansvar, att min kärlek var en lidelse på egen hand, en självisk njutning som uteslöt den andra parten. -- min känsla var alltför stor för verkligheten och när jag fick röra älskade och kyssa henne störtade jag ned i tvekan eller förskräckelse. Högt och lågt blandades samman och det fanns ingen utveg.

Lyhyeksi jäi yhteinen aika. Mutta kirjeet kulkivat vaivihkaa läpi vuosikymmenten. Karin säilytti  tulenarat dokumentit huolimatta vaarasta, että mustasukkainen, murhanhimoinen aviomies saisi ne käsiinsä. Katastrofi vyöryi ylle, kun pojanpoika löysi kirjeet ja uhasta tietämättömänä näytti ne isovanhemmilleen, kuten Polta nämä kirjeet -romaanista käy ilmi.

Olofin elämäkerrassa nuoren miehen äkkirakastuminen on vain yksi juonne. Enimmältään on kyse aatelisperheestä, jossa äkkiväärä isä vallitsee ja lähes toimintakyvytön, kaunis äiti värjyy, kunnes uupuu kokonaan ja päätyy hoidokiksi mielisairaalaan. Viidestä lapsesta kukin kehittää oman taktiikkansa, millä selvitä perheessä. Sisarista yksi päätyy itsemurhaan. Olof tarkastelee lapsuutensa oloja omana helvettinään, ensimmäisenä piirinään kuten Dante, jonka runoutta hän on tutkinut. Tässä sitaatti Wikipediasta:

Kokoelman Linjer (1962) taustalla on hänen Danten runouden tutkimustyönsä Från helvetet till Paradiset (1964, suom. Helvetistä paratiisiin). Hän on julkaissut kirjailijamonografioita muun muassa Erik Axel Karlfeldtista, Agnes von Krusenstjernasta, Nelly Sachsista, James Joycesta ja August Strindbergistä.

Yläluokkaan kuuluminen takaa  sen, että Olof saa parhaan mahdollisen hoidon kehkotuberkuloosiinsa. Hänet jopa lähetetään vuodeksi Etelä-Eurooppaan. Kokemuksia karttuu paitsi törmäämällä ihmisiin myös lukemalla laajasti ja syvällisesti kirjallisuutta. Hänellä on perspektiiviä ja silmää tarkastella ympäristöään vinosti hymyillen. Ylhäisö kuningas mukaan lukien näyttäytyy melkoisina narreina.

Uppsalan-matkan kynnyksellä Lagercrantzin omaeläkerta maistui erityisen hyvältä. Kiitos, Sari!