torstai 29. heinäkuuta 2021

Aatelisperheessä kasvu helvettinä

Hiljakkoin hyvät ystäväni Sari ja Anders poikkesivat iltapäiväkahville ja toivat tuliaisiksi soman ruusun sekä kirjan, josta oli jo aiemmin juteltu. Kirja liittyy Alex Schulmanin teokseen Polta nämä kirjeet. Kirjoitin siitä blogijutun enkä suotta, sillä Sari huomasi suositella jatkolukemiseksi Olof Lagercrantzin omaelämäkertaa Min första krets (1982). Se oli tallessa Sarin kirjahyllyssä kesähuvilalla Suomessa. Hän lupasi lahjaksi saamansa opuksen minulle, sillä se tarjoaa valaisua yhteen viime vuosisadan rakkaustarinaan. Alkukesästä 1932 Olof Lagercrantzin etsiessä luettavaa Sigtuna-Stifteltesen vierastalon kirjastosta hän näet tapasi itseään hiukan vanhemman kauniin tumman nuoren rouvan, Karin Stolpen.

Tallensin Lagercrantzin kirjasta sellaisen painoksen kannen, jossa on kuva nuoresta Olofista. Tältä hän lienee näyttänyt tavatessaan Karinin.


Sari opasti minua tarkistamaan sivulta 102, mitä Olof tapahtumasta kirjoittaa. Sivulta 104 löysin tämän maininnan:

Bland gästerna fanns en ung nygift fru. Hon bodde ensam, bar ett svart pagehår, hade rena drag ock såg sorgsen men litet spefull ut. Vi promenerade och hon bekände sig vara olycklig, Hon trodde ej på kärleken anförtrodde hon mig och jag antog att bittra erfarenheter gjort henne cynisk - ack, hon torde vara allt annat! En dag bad hon mig vara behjälplig att ta livet av sig.

Olof tunnisti Karinissa omasta lapsuudestaan asti kuvitellun ja äidin tapaan surevan, mutta kauniimman naisen. Lukiessa kirjojen naishahmot alkoivat saada Karinin piirteitä.

Paljon myöhemmin, sivulla 138, Olof kuvaa, kuinka tämä kaunis, kyyninen nainen ilmaantui hänen ulottuvilleen. Myöhemmin 70-vuotiaana muistellessaan Olofista tuntuu, kuin silloinen mennyt vuosi olisi ollut vain valmistautumisaikaa tulevaan. Hän syttyi täyteen roihuun kekäleen tavoin, jossa kipinä oli pitkään kytenyt. Rakastuminen hyökyi yli Olofin tavatessa tummatukkansa, jonka nimeä ei mainita. Alkukesän suloisuus lisäsi lumoa, ja Olof rakastui päätäpahkaa.

Muistelija pohtii:

Vad som var äkta och vad härmning vet jag inte. Där fanns mycket som var omoget, dumt, stoltserande. Där fanns en instinkt om att jag aldrig skulle kunna axla ett ansvar, att min kärlek var en lidelse på egen hand, en självisk njutning som uteslöt den andra parten. -- min känsla var alltför stor för verkligheten och när jag fick röra älskade och kyssa henne störtade jag ned i tvekan eller förskräckelse. Högt och lågt blandades samman och det fanns ingen utveg.

Lyhyeksi jäi yhteinen aika. Mutta kirjeet kulkivat vaivihkaa läpi vuosikymmenten. Karin säilytti  tulenarat dokumentit huolimatta vaarasta, että mustasukkainen, murhanhimoinen aviomies saisi ne käsiinsä. Katastrofi vyöryi ylle, kun pojanpoika löysi kirjeet ja uhasta tietämättömänä näytti ne isovanhemmilleen, kuten Polta nämä kirjeet -romaanista käy ilmi.

Olofin elämäkerrassa nuoren miehen äkkirakastuminen on vain yksi juonne. Enimmältään on kyse aatelisperheestä, jossa äkkiväärä isä vallitsee ja lähes toimintakyvytön, kaunis äiti värjyy, kunnes uupuu kokonaan ja päätyy hoidokiksi mielisairaalaan. Viidestä lapsesta kukin kehittää oman taktiikkansa, millä selvitä perheessä. Sisarista yksi päätyy itsemurhaan. Olof tarkastelee lapsuutensa oloja omana helvettinään, ensimmäisenä piirinään kuten Dante, jonka runoutta hän on tutkinut. Tässä sitaatti Wikipediasta:

Kokoelman Linjer (1962) taustalla on hänen Danten runouden tutkimustyönsä Från helvetet till Paradiset (1964, suom. Helvetistä paratiisiin). Hän on julkaissut kirjailijamonografioita muun muassa Erik Axel Karlfeldtista, Agnes von Krusenstjernasta, Nelly Sachsista, James Joycesta ja August Strindbergistä.

Yläluokkaan kuuluminen takaa  sen, että Olof saa parhaan mahdollisen hoidon kehkotuberkuloosiinsa. Hänet jopa lähetetään vuodeksi Etelä-Eurooppaan. Kokemuksia karttuu paitsi törmäämällä ihmisiin myös lukemalla laajasti ja syvällisesti kirjallisuutta. Hänellä on perspektiiviä ja silmää tarkastella ympäristöään vinosti hymyillen. Ylhäisö kuningas mukaan lukien näyttäytyy melkoisina narreina.

Uppsalan-matkan kynnyksellä Lagercrantzin omaeläkerta maistui erityisen hyvältä. Kiitos, Sari!


2 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Onpa mielenkiintoinen lisä Schulmanin kertomaan tarinaan. Aatelisperheessä eläminen saattoi olla pahempaa kuin alemmissa luokissa varallisuudesta huolimatta. Naisilla oli usein tarpeettomuuden tunne, koska elämä ei antanut haasteita.

Lissu kirjoitti...

Totta ainakin Olof Lagercrantzin mukaan. Äiti oli kasvanut suojattuna ansariruusuna ilman mitään aikuisen taitoja, mutta säädyn mukaisesti naitettuna. Armeijasta olemisen opit hankkinut tönkkö aviomies ja kurin pitäjä oli se, jota ihailla ja johon nojata. Lapsiinsakaan tällä äidillä ei ollut kosketusta. Nuorin kuulemma istui äidin jaloissa vuosia ja tuijotti, mutta äiti ei puhunut, hymyili vain. Tämä lapsi ei ottanut oppiakseen puhumista. Esikoinen Olof uppoutui kuvitelmiinsa niin, että todellisuus tuppasi hämärtymään. Lotte-sisko valehteli valehtelemasta päästyään, kunnes väsyi ja hyppäsi ikkunasta kuolemaansa. Isä ei koskaan puhunut asiasta, mutta puhkesi itkuun sitten, kun poika toisesta avioliitosta teki Loten tempun.

Ylemmyydentunto imettiin sukuyhteisöstä, joka seurusteli parhaissa piireissä kuningasta myöten. Olof näki herraseurojen onttouden ainakin silloin, kun kirjoitti omaelämäkertaansa. Poikavuosilta hän muisti monia seikkoja, joilla ryyditti ironisia havaintojaan.

Kirja tosiaan valaisi parhaitten ruotsalaispiirien perhekuvioita ja niissä koettuja kauheuksia.