Onneksi en katsonut elokuvaa yksin. Sen kauhuelementeistä tiesin ennakkoon, mutten uskonut niiden heilauttavan ainakaan kovin pahasti. Nyt myönnän, että loppua kohden teki paikoin niin tiukkaa, että suljin silmäni. Silti koen katsojana olleeni tiiviisti mukana pelkäämässä, mitä ihmisestä, naisesta paljastuukaan. Onko oma minä se, jota on syytä pelätä eniten?
Juttutuokio leffan jälkeen toi esiin senkin, että kenties on turha hakea kokonaista maailmaselitystä elokuvan elementeistä. Voihan olla niinkin, että kun ohjaaja hallitsee keinot kauhuefektien luomiseksi, hän osaa ja haluaa järkyttää. Ehkä tämä selitys helpottaa oloa, eikä tarvitse myöntyä elokuvan tarjomaan kuvaan naisesta paitsi hyvän myös pahan tyyssijana. Elokuvassa näet luonto rinnastuu naiseen. Nainen on se, joka lausahtaa:"Metsä on saatanan kirkko." Saatana myös hönkäilee avoimista ikkunoista, mistä aina seuraa jotakin hyvin pahaa.
Väkisinkin mieleen pulpahti parhaillaan vellova keskustelu siitä, että maallikkosaarnaaja kokoaa kirkkoihin sankoin joukoin väkeä, tunnistaa demonien valtaamia ihmisiä ja uskottelee häätävänsä riivaajat tiehensä.
Luin äsken kolme kritiikkiä elokuvasta. Tässä linkit http://www.leffatykki.com/elokuva/antichrist
http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/elokuva-arvostelu-antichrist
http://yle.fi/uutiset/antichrist_on_pahan_mielen_elokuva/5875367
Suosittelen niiden lukemista. Itse en näin tuoreeltaan kykene kirjoittamaan tarkasti kokemuksestani. Sen osaan sanoa, että vaikutuin heti hidastetuista alkukuvista lähtien seuraamaan lähes henkeä pidätellen, mitä tuleman pitää. Tarinan edetessä useat kuvat ovat niin tiheitä, että ne imeytyivät katsojan tajuntaan. Huomaan miettiväni leffaa. Se ei hevin unohdu.
