Nymphomaniac pakottaa ajattelemaan

Seksi on aiheena Yle Teeman toukokuun tarjonnassa. Kokonaan on jo tullut länsimaiden historiaa tarkasteleva kolmiosainen sarja  siitä, miten kirkko on muokannut suhtautumista seksiin, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Sarja sysäsi katsojan ajattelemaan muun muassa niitä tarkoitusperiä, joilla seksi saatiin muuttumaan synniksi. Huimalta tuntuu kirkkoisä Augustinuksen mukaisesti papistossa vahvistunut tulkinta, että lapsi seksistä alkunsa saaneena on jo perisynnin raskauttama. Ihmekö sitten, että länsimaissa ihmiset yhä kipuilevat seksuaalisuutensa kanssa. Piiloon pakotettu ja synniksi leimattu seksi on kirkon kontrollin höllyttyä ryöpsähtänyt pakonomaisesti esille.

Kahtena peräkkäisenä perjantaina esitetty kaikkiaan nelituntinen Lars von Trierin Nymphomaniac-leffa kuuluu Teeman seksiaiheiseen valikoimaan. Eilisiltana elokuva tuli katsotuksi lähes yhdeltä istumalta. Tutun katsojakumppanin kanssa pohditaan yhä, mistä kaikesta elokuva puhuu. Jo se, että elokuva alkaa täysin mustasta, pitkään jatkuvasta näkymästä, herättää kysymyksiä. Samoin se, että leffa myös päättyy täysmustaan kuvaan ennen lopputekstejä, antaa aiheen olettaa ohjaajan painottavan jotakin erityistä merkitystä. Tyhjyydestä olemme tulleet, tyhjyyteen häviämme? Vai mitä? Upea musiikki saattelee katsojaa loputekstien verran matkaa.

Katsoja pääsee osalliseksi Joe-nimisen naisen tarinasta, kun vanhahko mies löytää naisen makaamasta synkeällä sivukadulla. Mies vie naisen asuntoonsa ja auttaa hänet sänkyyn. Ylle kopioitu kuva näyttää elokuvan perusasetelman, jossa pikku hiljaa herännyt luottamus johtaa siihen, että nainen alkaa kertoa tarinaansa miehelle, joka kertoo nimekseen Seligman. Pian käy ilmi, että nainen määrittelee itsensä nymfomaaniksi, kun taas mies tunnustaa olevansa aseksuaalinen. Hänellä ei ole koskaan ollut seksikumppania, eikä masturbointikaan kiinnostanut kuin lievästi murroikäisenä.

Miehen ankea asunto tuntuu naisesta munkin kammiolta. Mies myöntää, että hänelle tärkeitä ovat hänen tekstinsä. Hän osoittautuu paitsi kirjanoppineeksi myös oivalliseksi kuuntelijaksi. Kumpikin osallistuu kertomiseen, kun jokin satunnainen esine tai muu seikka herättää huomiota ja muistot alkavat purkautua. Keskustelu kulkee verkkaisesti hengittäen, pakottamatta. Intensiteetti säilyy niin, ettei katsojakaan karkaa tilanteesta. Tunnelma kirvoittaa muistamaan ja rohkaisee kertomaan. Mies ei kertaakaan tuomitse naista huonoksi ihmiseksi, vaikka tämä sitä kärttää. Tilanne toimii tahtomatta oivallisena terapiaistuntona toisin kuin se psykologin johtama ryhmäkeskustelu, johon työnantaja naisen pakottaa. Ristiriita korostuu.

Kertomuksen edetessä pilkahtaa koomisia tilanteita: pikkutytöt vessan lattialla leikkimässä sammakkoa ja tutkimassa orgastisia tuntemuksia, piukkapöksyiset teinitytöt miesjahdissa junassa, eräs rouva H kolmen poikansa kanssa vaatimassa Joelta aviomiestään takaisin, naismasokisteille palveluksia tarjoavan siistin, asiallisen miehen toiminta kuin hammaslääkärin vastaanottotilassa.

Kuvaus kaikkineen pysyttelee enimmäkseen sisätiloissa. Värit ovat paljon puhuvan haaleita, asunnot tavallisia keskiluokan koteja ahtaista kulmista katsottuna, työpaikat ja sairaala steriilejä pitkine käytävineen. Seligmanin likaisenruskea, koruton kämppä tarjoaa joskus nähtäväksi auringon heijastuksen ikkunantakaiseen tiiliseinään. Joe muistaa lapsena katselleensa koko taivaankannen yli loistavia auringonlaskuja, mutta toivoneensa jo silloin väreihin vielä enemmän hehkua. Paikoin tarina sinkauttaa näkyville avaruuskuvia yhtä lailla kuin puiston puita, joista erityisesti saarni jäi mieleen. Joen isä näet tapasi opastaa tytärtään ihailemaan puita, joiden sanoi talvipaljaina muistuttavan ihmisen sielua.

Viimeisessä kertomuksen vaiheessa palataan samaan synkkään kujaan, jolta mies naisen auttoi mukaansa. Paikka tuntui lavastetulta. Sen kautta Joe mainitsee päästävän oikotietä ihmisten asuinalueille. Ehkä sen kautta solahdettiin myös sellaisiin tajunnan kerrostumiin, jotka useimmiten sivuutettiin.

Kun kaikki on kerrottu, Seligman toivottaa hyvää yötä, poistuu toiseen huoneeseen, sulkee oven. Joe kääntyy seinään päin, sammuttaa valon ja on valmiina nukahtamaan. Minä katsojana olisin tyytynyt ja tyyntynyt, jos ohjaaja olisi lopettanut elokuvansa näin rauhallisesti. Mutta, mutta: von Trier jysäyttää vielä yhden käänteen tarinaan niin, että lopputulosta voi yhä pohdiskella juttukaverini tavoin ja löytää siitä merkin aseksuaalisuuden mahdottomuudesta. Pimeän jakson jo alettua tapahtui vielä jotakin: mitä ihan tarkasti ottaen? Miksi-kysymykseen tuli vastaus...

Päteviä tulkintoja elokuvista olen usein löytänyt Film-o-holicin sivuilta. Sieltä on luettavissa muun muassa Juha Rosenqvistin 7.2.2014 ilmestynyt kritiikki, jonka otsikko jo kertoo, että von Trierin elokuva raottaa ihmisyyttä seksuaalisuuden kautta. Yhdeksän hengen arvosteluraati on antanut elokuvalle neljä hymynaamaa viidestä mahdollisesta. Julkistettujen arvosteluperusteiden mukaan tällainen on erinomainen elokuva. Se on sekä sisällöltään että estetiikaltaan merkittävä elokuva, jolla on selkeät elokuvataiteelliset tai kulttuuriset ansiot.

Aallot murtuivat teatterissa

Kesken kevätpuuhien istahdin eilen illalla paikalleni Turun kaupunginteatterin väistötiloissa Logomossa. Mitä näinkään! Suurenmoisesti toteutetun, elokuvana alkuaan levitetyn Lars von Trierin Breaking the waves -esityksen. Leffaa en ole nähnyt, vaikka tunnen vetoa von Trierin tuotantoon. Kenties oli hyvä, että saatoin uppoutua live-esitykseen vertailematta sitä valkokangasversioon. Tarinan tunnistin joistakin satunnaisesti luetuista teksteistä. Tällaisena se tarjoillaan teatterin sivuilla:

Nuori Bess on niin viaton ja naiivi, että häntä pidetään omassa, tiukasti uskonnollisessa yhteisössäänkin outona. Kun Bess rakastuu itseään 27 vuotta vanhempaan, öljynporauslautalla työskentelevään Janiin, ei suhdetta hyväksy kukaan. Janin sylissä Bess tuntee kuitenkin olevansa haluttu, turvassa ja tärkeä. Kun Jan loukkaantuu vakavasti öljynporauslautalla sattuneessa onnettomuudessa, on Bess valmis äärimmäisiin tekoihin rakkautensa puolesta.
1970-luvun Skotlantiin sijoittuvan vahvan draaman päärooleissa nähdään Helmi-Leena Nummela ja Taneli Mäkelä. Muissa rooleissa esiintyvät Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson, Miska Kaukonen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala, Kimmo Rasila ja Antti Kankainen. Esityksen ohjaa Mikko Kouki.
Breaking the Waves toteutetaan Turun Kaupunginteatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotantona. Ensi-ilta Turun Kaupunginteatterin Logomo-teatterissa 17.4.2015. Esitykset Espoon Kaupunginteatterissa syyskaudella 2015.
Työryhmässä myös Markus Tsokkinen (lavastus), Tuomas Lampinen (puvustus), Tommi Koskinen (äänisuunnittelu), Jarmo Esko (valosuunnittelu),  Sanna Malkavaara (projisointi)  ja Antti Kankainen (koreografia).
Ikäsuositus 16 vuotta.

Samasta paikasta, josta kopioin esittelytekstin, löytyy useita linkkejä näytelmää käsitteleviin arvosteluihin ja blogeihin. Niinpä jätän enemmät paneutumiset sisältöön ja kerron vain itselleni olennaisimmat seikat.

Ahdas näyttämö on osattu laajentaa vaikuttavasti sekä merelle että ilmaan erilaisin valo- ja kuvaheijastein. Rantakallioita markkeeraavat rakennelmat tarjoavat alustan sekä keveästi metallitangoin hahmotetulle synkeälle kirkolle, Bessin ja hänen leskiäitinsä kodille että lopulta myös sairaalalle. Nerokkaita ratkaisuja.

Valojen sammuttua asiaan päästään rivakasti. Rytmitys kohdallaan kaikkine ääniefekteineen.Yleisö seurasi hiiskahtamatta koko pitkän esityksen. Se tarjoaa jykevästi ajateltavaa niin rakkaudesta kuin uskonnon nimissä toteutetusta ja muustakin lähinnä miesten toteuttamasta väkivallasta.

Etenkin Bessin rooli hahmottuu tavalla, jota ei voi kuin hämmästellä. Helmi-Leena Nummela ilmentää nuoren naisen ahdingon ja mielialan heilahtelut äärimmäisen herkkävireisesti, rohkeasti ja tarkasti olipa sitten kyseessä odotuksen tuska tai seksiin heittäytyminen.

Esityksen valmistaneen työryhmän ammattitaito kaikkine aspekteineen herättää ihailua. Kunpa tässä ajassa, jossa rahasta puhuminen tuppaa syrjäyttämään kaiken muun, nähtäisiin ja kuultaisiin, mitä muun muassa teatteritaide parhaimmillaan tarjoaa. Katsomon uumenista vinkaisen minäkin päättäjien suuntaan, että taide tarvitsee paitsi meidän katsojien kiinnostuksen myös kaiken sen tuen, jonka varassa eilinenkin esitys toteutui. Eläköön teatteri!

Iltapäivän päätteeksi von Trierin Antichrist

Melancholiasta vaikuttuneena ja muutamista kritiikeistä oppia saaneena ymmärsin tarpeelliseksi nähdä myös von Trierin Antichrist. Se tuli julkisuuteen 2009, pari vuotta ennen Melancholiaa.

Onneksi en katsonut elokuvaa yksin. Sen kauhuelementeistä tiesin ennakkoon, mutten uskonut niiden heilauttavan ainakaan kovin pahasti. Nyt myönnän, että loppua kohden teki paikoin niin tiukkaa, että suljin silmäni. Silti koen katsojana olleeni tiiviisti mukana pelkäämässä, mitä ihmisestä, naisesta paljastuukaan. Onko oma minä se, jota on syytä pelätä eniten?

Juttutuokio leffan jälkeen toi esiin senkin, että kenties on turha hakea kokonaista maailmaselitystä elokuvan elementeistä. Voihan olla niinkin, että kun ohjaaja hallitsee keinot kauhuefektien luomiseksi, hän osaa ja haluaa järkyttää. Ehkä tämä selitys helpottaa oloa, eikä tarvitse myöntyä elokuvan tarjomaan kuvaan naisesta paitsi hyvän myös pahan tyyssijana. Elokuvassa näet luonto rinnastuu naiseen. Nainen on se, joka lausahtaa:"Metsä on saatanan kirkko." Saatana myös hönkäilee avoimista ikkunoista, mistä aina seuraa jotakin hyvin pahaa.

Väkisinkin mieleen pulpahti parhaillaan vellova keskustelu siitä, että maallikkosaarnaaja kokoaa kirkkoihin sankoin joukoin väkeä, tunnistaa demonien valtaamia ihmisiä ja uskottelee häätävänsä riivaajat tiehensä.

Luin äsken kolme kritiikkiä elokuvasta. Tässä linkit http://www.leffatykki.com/elokuva/antichrist
http://dome.fi/elokuvat/arvostelut/elokuva-arvostelu-antichrist
http://yle.fi/uutiset/antichrist_on_pahan_mielen_elokuva/5875367

Suosittelen niiden lukemista. Itse en näin tuoreeltaan kykene kirjoittamaan tarkasti kokemuksestani. Sen osaan sanoa, että vaikutuin heti hidastetuista alkukuvista lähtien seuraamaan lähes henkeä pidätellen, mitä tuleman pitää. Tarinan edetessä useat kuvat ovat niin tiheitä, että ne imeytyivät katsojan tajuntaan. Huomaan miettiväni leffaa. Se ei hevin unohdu.