Kotiseutu lumoaa elokuvana

Edgar Reitz on paneutunut luomukseensa saksalaisesta Schabbachin kylästä niin, että suurelokuvassa nähtyyn Simonin suvun ja Saksan tarinaan oli lisättävä vielä taustaa. Sitä valottaa nelituntinen Kotiseutu – kaipauksen vuodet (Die andere Heimat: Chronik einer Sehnsucht), Saksa 2013. Yle Teema lähetti sen kahtena osana tammikuussa 2016 ja nyt uudestaan, kun koko 1900-luvun mittainen teos oli päättynyt. Moni on siitä kirjoittanut. Omasta blogijutustani löytyy linkkejä useisiin muihin. Yle Teeman artikkelissa aiheesta mainitaan muun muassa, että elokuva

kertoo kahdesta veljeksestä, Jakob ja Gustav Simonista. Nuorta Jakobia polttaa vapauden kaipuu. Hän haaveilee rakastettunsa Jettchenin kanssa elämänsä seikkailusta Amazonasin viidakoissa. Suuren löytöretkeilijän Alexander von Humboldtin matkat Etelä-Amerikassa ovat vanginneet Saksan, Euroopan ja niin myös Jakobin mielikuvituksen. (Humboldt muuten tavataan myös tässä elokuvassa, häntä esittää toinen kuuluisa Amazonasin-kävijä Werner Herzog!) Jakob lukee Etelä-Amerikasta kaiken, mitä käsiinsä saa ja opiskelee kirjoista intiaanikieliä. Kotikylässä hän ei näe itsellään mitään tulevaisuutta. Kaiken tämän Jakob kirjoittaa päiväkirjaansa, joka avaa näkökulman koko aikakauteen.

Se mikä minua puhuttelee Reitzin tavassa tuoda katsojan ulottuville mennyttä aikaa, on lähes käsin kosketeltava uskottavuuden tuntu. Sitä vahvistaa 1840-luvulla siirtolaisiksi lähteneiden matkalaisten nimissä vilahtava Reitz. Itsekin hiukan sukututkimusta tehneenä ymmärrän, kuinka kiihkeästi oman suvun vaiheet voivat vaatia selvittämistä varsinkin, jos on löytynyt muistiinpanoja, joista voi ponnistaa liikkeelle. Syntyy syvällisesti aiheeseen eläytyneen käsikirjoittaja/ohjaajan tulkintaa aiheesta. Elokuvan perheenjäsenten keskinäiset välit, ristiriidatkin, valottuvat luontevasti arkisissa tilanteissa. Nuoruus ja ensi humala  saavat kuvauksensa kaameine vankilaseuraamuksineen, isoveli-Gustavin sotäväkiaikana hankkima tanssitaito johtaa äkkimenestykseen pikkuveli-Jakobin ihastuksen kanssa. Yllätyksenä tulee, kuinka vähällä lapsi voikaan saada alkunsa ja miten yksi tapahtuma johtaa toiseen.

Vanhempiaan pojat kunnioittavat, keuhkovaivaista äitiä kumpikin hoivaa. Seppä-isä opastaa oivia poikiaan ammattiin, johon poikien avulla alkaa löytyä uudenaikaista apua, kunhan höyrykone kesytetään toimivaksi. Siinä puuhassa kirjamies-Jakob osoittaa insinöörintaitonsa ja saa Gustavin kehittämän höyrykoneen käyttökuntoon. Kummaltakin pojalta olisivat innoittavan työn touhussa naimisiin menot unohtuneet, ellei toiselle pakko ja toiselle äidin lempeä tönäisy olisi tulleet avuksi.

Noin puolivälissä nelituntista elokuvaa kuullaan Preussin valtiovallan edustajan julistavan alamaisille, ettei edes mätää tammenterhoa sovi poimia kruunun mailta. Lähes kaikki on kiellettyä, mitään oikeuksia ei mainita. Samoihin aikoihin taivaalla nähdään poikkeuksellinen valoilmiö: pelottavan iso pyrstötähti levittäytyy yli taivaankannen. Uutisia luetaan lehdestä, tulevaisuus tuntuu uhkaavalta. Pian koettelevat ankarat talvet, nälkä näännyttää. Ihmiset sairastuvat kuka tuberkuloosiin, kuka kurkkumätään. Lapsia kuolee useita joka viikko. Papin siunauspuheet herättävät vastarintaa, niin kuin pian kaikki muukin pysähtyneessä kylässä. Näissä oloissa siirtolaisvärvääjät löytävät otollisia kuulijoita. Ja vuonna 2016 elokuvaa katsova huomaa yhtymäkohtia niihin ihmisiin, joiden kohtalona näinä aikoina on yrittää pois mahdottomista elinoloista.

Elokuvassa eri ikäisten henkilöiden tapa olla ja toimia tarkentaa heidän hahmoaan. Nuoret ihmiset näyttäytyvät yhtä kiihkeästi itseään ja mahdollisuuksiaan etsivinä kuin vaikkapa oman aikamme yritteliäät onnen tavoittelijat. Juhlahetkinä kyläläiset saavat apua muutamilta naisilta, joiden ohjaamina esimerkiksi morsian ja sulhanen löytävät paikkansa vihittävinä, sitten myös muut kirkossa. Tuntuu kuin kansatieteilijät olisivat toimineet elokuvan tekijöiden oppaina, niin aidon tuntuista näyttelijöiden hämmentynyt puuha on. Kaiken kaikkiaan myös historian tutkijoiden löydökset 1840-luvun oloista lienevät olleet käsikirjoittajien välttämättömiä lähteitä. Ainakaan minulla ei ole asiantuntemusta kiistää sitä ajankuvaa, jonka tämäkin Reitzin elokuva välittää.

Reitz on toteuttanut elokuvansa mustavalkoisena, mikä tuntuu aivan luonnolliselta,  samoin hetkittäin esiin pilkahtavat kuvien värilliset kohdat. Myös jo suurelokuvasta tuttu elämänmakuinen verkkaisuus antaa tilaa katsojalle hengittää ja imeä kuvista vaikutelmia, tunnelmia, ihmisten ilmeitä, jopa toiveita. Mieleen on jäänyt monia hienoja kohtauksia, joissa vähäinen tulen kajo heijastuu ihmiskasvoihin tai ikkunasta lankeaa niukka päivänvalo istuallaan nukkuvaan isoäitiin. Myös se pitkä kohtaus, jossa siirtolaisiksi lähtevien vankkurit vierivät yli sillan, sitten halki vainioiden liittyäkseen lähikylistä tulevien letkaan, on hidasta häivytystä myöten niin vavahduttava, että näen sen yhä silmissäni ja tunnen kihelmöintinä iholla. Vilahtaapa jossakin kohtausten välissä kylän kujilla juoksentelemassa valtoimenaan nuori hevonen kuin airuena vapaudesta, joka ennen pitkää koittaa.

Liitän juttuni loppuun kuvan, johon keskeiset henkilöt on aseteltu tutun rakennuksen eteen. Seppä Simonin perheen kotitalosta muistan mainitun jossakin 1900-luvun elokuvan osassa, että talo on pari sataa vuotta vanha. Kauan siis jatkui yritteliäiden Simonien aikaa kuvitteellisessa Schabbachin kylässä. Mutta vauraudessa kasvaneista ei enää vartu kykeneviä yrityksen jatkajia ja tulee muitakin takaiskuja. Omaisuuksia häviää, menestyneimmän firman perilliset etsiytyvät muualle Saksaan. Vain musiikkimies-Hermannin tytär saattaa olla se, jonka varassa alkaa taas jokin hedelmällinen uusi kausi.. Lienee kuitenkin liiallista odottaa, että yli 80-vuotias Edgar Reitz itse enää jatkaisi ja kertoisi, mitä esimerkiksi tuolle Hermann Simonin tyttärelle ja tämän Lukas-pojalle sekä Saksalle tapahtuu 2000-luvun alkuvuosikymmeninä. Jätän siis haikeat jäähyväiset Edgar Reitzin kuvaamalle Simonin saksalaisperheelle, jolta tunnen oppineeni entistä paremmin ymmärtämään, kuinka moninaisissa myllerryksissä meitä ihmisiä kuurnitaan olimmepa minkä maan asukkaita tahansa.

Kotiseutu I - III, vuosisadan mittainen elokuva

 YLE Teemasta on vaivihkaa tullut minulle yhtä tärkeä kanava laadukkaisiin elokuviin kuin takavuosikymmeninä tietyt Tampereen elokuvateatterit ja -kerhot. Koko tämän vuoden olen pyhittänyt tiistaisin pari kolme tuntia viimeisimmän Kotiseutu-jakson katsomiseen. Yle Teema lähetti kaikki jaksot myöhään maanantai-iltaisin. Tallensin ne, vaikka olisin voinut käyttää myös Areenan palveluksia. En näet enää jaksa valvoa toisin kuin 1980-luvulla, jolloin sain ensi tuntuman tähän suurteokseen.

Yle Areenan sivuilta löytyy tiivis esittely:

"Edgar Reitzin käsikirjoittama ja ohjaama Heimat-trilogia on televisiohistorian laajimpia ja upeimpia draamasarjoja. Kolmesta pitkästä erillisestä sarjasta (Heimat, Die zweite Heimat, Heimat 3) koostuva Kotiseutu on eeppinen sukusaaga, joka luotaa Saksan lähihistoriaa lähes sadan vuoden ajalta. Ensimmäinen Kotiseutu kertoo fiktiivisestä kylästä nimeltä Schabbach, Kotiseutu 2 keskittyy opiskelijaelämään 1960-luvun Münchenissä, ja Kotiseutu 3 käsittelee muurin murtumisen jälkeistä Saksaa. Trilogia luo tarkan ja vivahteikkaan kuvan Schabbachista kotoisin olevien ihmisten ja heidän jälkeläistensä vaiheista vuosina 1919-99. Kotiseutu 2:n ja Kotiseutu 3:n pääosissa ovat Henry Arnold ja Salome Kammer."

Laajasti aiheesta on kirjoitettu  Yle Teemaan. Vahvan katsojakokemuksen Vaarin vinkkelistä tarjoaa tämä blogiteksti, johon tekijä on liittänyt useita puhuttelevia kuvia ja kiinnostavia tietoja muun muassa musiikista. Suomeksi on aiheesta kirjoittanut myös Kalevi Aho. Hänen jutulle antamansa otsikko Maailman paras musiikkielokuva kertoo, kuinka suuresti Reitzin teos on innoittanut  suomalaissäveltäjää.

Saksankielisenä löytyy runsaasti aineistoa.Tässä vielä yksi linkki. Videon alkupuoli näyttää, kuinka tarinat pitkään ottivat vauhtia valokuvista. Hakulöytöjeni perusteella huomasin, että koko teos on ostettavissa DVDnä ainakin alkukielellä.

Mikä tässä elokuvassa otti minut tyystin valtaansa? Perusteluja löytyy paljon: uskottava elämänläheisyys;  kiinnostavat henkilöhahmot kaikkine vaiheineen; lisäksi tietty paikkakunta, sen ihmiset ja myytit kasvavat edustamaan 1900-luvun Saksaa; tarinan verkkainen kulku, johon ehti hengästymättä mukaan; naisten ja miesten erilainen tapa ratkoa eteen osuvia isojakin asioita; sepän jälkeläisinä miesten kekseliäs yritteliäisyys, naisten taidot talouden- ja huolenpidossa; natsiajan ja sodan vaikutukset perheen- ja suvun jäseniin. I osassa äiti-Marian kannustava usko kolmeen hyvin erilaiseen poikaansa siivitti osaltaan pojat melkoisiin saavutuksiin. Luetteloa voisi jatkaa eikä se silti tekisi oikeutta itse elokuvalle eikä minun tuntemuksilleni sen vastaanottajana.

Pitkin matkaa ihmettelin, kuinka muistiini olivat tallentuneet monet tunnelmat, vaikka itse kohtauksista oli päässäni jäljellä pelkkiä riekaleita. Marian tyyni olemus oli säilynyt hyvin mielessä, vaikka paljon muuta oli unohtunut tai muuntunut. Kun aikoinaan tiiviisti seurasin I- ja II-osan jaksoja, mieleen piirtyi muun muassa kuva Hermannista palaamasta kotikylään kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Muistin hänet reissussa rähjääntyneenä. Kas kummaa, en tällä katsomiskerralla enää nähnyt hänessä samaa, vaan paremminkin mies tuntui innokkaana odottavan äidin tapaamista pitkästä aikaa. Tiellä kulkemiset huomasin jo ensi kerralla. Oli merkitsevää, kun mies käveli poispäin niin kuin Paul vaivihkaa Amerikkaan lähtiessään. Samoin Hermann poistui kiukuissaan kotikylästä, kun hän suunnisti musiikkiopintoihin Müncheniin. Anton taas nähtiin tulemassa pitkin tietä. Hän tosiaan palasi kävellen sotavankeudesta Neuvostoliitosta. Lähes myyttistä jalkapatikkaa toistettiin usein.

Riipaisevaa oli myös päästä oivaltamaan, kuinka musiikki on suruista tehty. Kolmannessa osassa Hermann kokee Clarissan hylänneen hänet, pakenee suin päin lähikylään ja palatessaan löytää lukitun talon. Avaimia salapaikasta hakiessaan hän takertuu jalkarautaan eikä selviä irti omin avuin. Jalastaan vammautuneena ja sielultaan nyrjähtäneenä hän yksinäisenä vihdoin löytää musiikista tien murheidensa yli. Hän innoittuu säveltämään tilaustyötä, josta ei aiemmin saanut otetta. Syntyy suurteos, Saksojen yhdistymissinfonia. Odotin, että siitä olisi esitetty osia elokuvan kolmannen osan lopussa, mutta näin tavanomaisesti Reitz ei filmiään lopettanut. Sen sijaan nähtiin vuosituhannen vaihtuminen juhlassa, jonka järjestäjä yhä virui vankilassa ajokortitta ajamisesta. Ideana oli ollut koota yhteen se pääosin itäsaksalaisista ammattimiehistä koostunut joukko, joka oli restauroinut perinteisen, pahasti lahonneen talon Reinin rantakalliolla. Siinä komea kuvajainen yhdistyneestä Saksasta! Viimeisessä osassa kuullaan myös Hermannin hiljaisen painokas lausahdus, että sittenkin perhe on tärkein.

Alusta asti kummitteli ihmisten puuhissa myös kultahippujen etsintä virrasta ja Niebelungenin aarre. Kolmesta veljeksestä Ernst on se, joka suorastaan loi aarteen vuoren sisään, mutta se tuhoutuu. Niebelungen-tarusto on ollut Richard Wagnerin aarre, kun hän loi oopperateoksia. Rohkenen väittää, että myös Reitz on käyttänyt oman luomuksensa pohjaratkaisuihin taruaineksia. Tuntuu kuin tarinasta häämöttäsi kolme kohtalokasta sisarusta. Wikipedian mukaan näitä  Nornia ovat Urd ("kohtalo"), Verdandi ("kehittyminen") ja Skuld ("syyllisyys"). He säätävät niin jumalten kuin ihmisten kohtaloita ja maailman muuttumattomia lakeja. Sisarukset asuvat Asgårdissa, maailmanpuu Yggdrasilin juurella ja Urdin kaivon äärellä, missä he kehräävät kunkin syntyneen ihmisen kohtalon langan: Urd kehrää säikeet, Verdandi kiertää ne yhteen ja Skuld katkaisee langan. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ja jopa Yggdrasilin on määrä kuihtua. Nornat yrittävät estää tämän, tai ainakin hidastaa prosessia kaatamalla kohtalon kaivosta mutaa ja vettä maailmanpuun juurille. Taianomainen neste pysäyttää mädäntymisen toistaiseksi.

Reitzin teoksen viimeistä edellisessä jakossa betonimassa vyöryy vuoren onkaloihin, joihin Ernst oli varastoinut taideaarteensa, oman Niebelungin aarteensa niin, ettei ydinpommikaan yltäisi teoksiin. Tässä vaiheessa Ernst itse on jo päättänyt päivänsä lentämällä vuoren seinämään. Viimeisessä jaksossa katsojan silmissä väikkyy pitkään kuva vuonna 1900 syntyneen Marian Hermann-pojan tyttären, Lulun, äärimmäisen huolestuneista kasvoista ja kyyneleistä. Hänen Lukas-poikansa soittaa isoisän opettamaa pianokappaletta taustalla, ikkunasta aukeaa näkymä sumuiselle Reinvirralle. Mitä juuri alkanut uusi vuosituhat tuokaan tuillessaan? Ehkä Reiz vielä kertoo jotakin myös siitä.