Kotiseutu I - III, vuosisadan mittainen elokuva

 YLE Teemasta on vaivihkaa tullut minulle yhtä tärkeä kanava laadukkaisiin elokuviin kuin takavuosikymmeninä tietyt Tampereen elokuvateatterit ja -kerhot. Koko tämän vuoden olen pyhittänyt tiistaisin pari kolme tuntia viimeisimmän Kotiseutu-jakson katsomiseen. Yle Teema lähetti kaikki jaksot myöhään maanantai-iltaisin. Tallensin ne, vaikka olisin voinut käyttää myös Areenan palveluksia. En näet enää jaksa valvoa toisin kuin 1980-luvulla, jolloin sain ensi tuntuman tähän suurteokseen.

Yle Areenan sivuilta löytyy tiivis esittely:

"Edgar Reitzin käsikirjoittama ja ohjaama Heimat-trilogia on televisiohistorian laajimpia ja upeimpia draamasarjoja. Kolmesta pitkästä erillisestä sarjasta (Heimat, Die zweite Heimat, Heimat 3) koostuva Kotiseutu on eeppinen sukusaaga, joka luotaa Saksan lähihistoriaa lähes sadan vuoden ajalta. Ensimmäinen Kotiseutu kertoo fiktiivisestä kylästä nimeltä Schabbach, Kotiseutu 2 keskittyy opiskelijaelämään 1960-luvun Münchenissä, ja Kotiseutu 3 käsittelee muurin murtumisen jälkeistä Saksaa. Trilogia luo tarkan ja vivahteikkaan kuvan Schabbachista kotoisin olevien ihmisten ja heidän jälkeläistensä vaiheista vuosina 1919-99. Kotiseutu 2:n ja Kotiseutu 3:n pääosissa ovat Henry Arnold ja Salome Kammer."

Laajasti aiheesta on kirjoitettu  Yle Teemaan. Vahvan katsojakokemuksen Vaarin vinkkelistä tarjoaa tämä blogiteksti, johon tekijä on liittänyt useita puhuttelevia kuvia ja kiinnostavia tietoja muun muassa musiikista. Suomeksi on aiheesta kirjoittanut myös Kalevi Aho. Hänen jutulle antamansa otsikko Maailman paras musiikkielokuva kertoo, kuinka suuresti Reitzin teos on innoittanut  suomalaissäveltäjää.

Saksankielisenä löytyy runsaasti aineistoa.Tässä vielä yksi linkki. Videon alkupuoli näyttää, kuinka tarinat pitkään ottivat vauhtia valokuvista. Hakulöytöjeni perusteella huomasin, että koko teos on ostettavissa DVDnä ainakin alkukielellä.

Mikä tässä elokuvassa otti minut tyystin valtaansa? Perusteluja löytyy paljon: uskottava elämänläheisyys;  kiinnostavat henkilöhahmot kaikkine vaiheineen; lisäksi tietty paikkakunta, sen ihmiset ja myytit kasvavat edustamaan 1900-luvun Saksaa; tarinan verkkainen kulku, johon ehti hengästymättä mukaan; naisten ja miesten erilainen tapa ratkoa eteen osuvia isojakin asioita; sepän jälkeläisinä miesten kekseliäs yritteliäisyys, naisten taidot talouden- ja huolenpidossa; natsiajan ja sodan vaikutukset perheen- ja suvun jäseniin. I osassa äiti-Marian kannustava usko kolmeen hyvin erilaiseen poikaansa siivitti osaltaan pojat melkoisiin saavutuksiin. Luetteloa voisi jatkaa eikä se silti tekisi oikeutta itse elokuvalle eikä minun tuntemuksilleni sen vastaanottajana.

Pitkin matkaa ihmettelin, kuinka muistiini olivat tallentuneet monet tunnelmat, vaikka itse kohtauksista oli päässäni jäljellä pelkkiä riekaleita. Marian tyyni olemus oli säilynyt hyvin mielessä, vaikka paljon muuta oli unohtunut tai muuntunut. Kun aikoinaan tiiviisti seurasin I- ja II-osan jaksoja, mieleen piirtyi muun muassa kuva Hermannista palaamasta kotikylään kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Muistin hänet reissussa rähjääntyneenä. Kas kummaa, en tällä katsomiskerralla enää nähnyt hänessä samaa, vaan paremminkin mies tuntui innokkaana odottavan äidin tapaamista pitkästä aikaa. Tiellä kulkemiset huomasin jo ensi kerralla. Oli merkitsevää, kun mies käveli poispäin niin kuin Paul vaivihkaa Amerikkaan lähtiessään. Samoin Hermann poistui kiukuissaan kotikylästä, kun hän suunnisti musiikkiopintoihin Müncheniin. Anton taas nähtiin tulemassa pitkin tietä. Hän tosiaan palasi kävellen sotavankeudesta Neuvostoliitosta. Lähes myyttistä jalkapatikkaa toistettiin usein.

Riipaisevaa oli myös päästä oivaltamaan, kuinka musiikki on suruista tehty. Kolmannessa osassa Hermann kokee Clarissan hylänneen hänet, pakenee suin päin lähikylään ja palatessaan löytää lukitun talon. Avaimia salapaikasta hakiessaan hän takertuu jalkarautaan eikä selviä irti omin avuin. Jalastaan vammautuneena ja sielultaan nyrjähtäneenä hän yksinäisenä vihdoin löytää musiikista tien murheidensa yli. Hän innoittuu säveltämään tilaustyötä, josta ei aiemmin saanut otetta. Syntyy suurteos, Saksojen yhdistymissinfonia. Odotin, että siitä olisi esitetty osia elokuvan kolmannen osan lopussa, mutta näin tavanomaisesti Reitz ei filmiään lopettanut. Sen sijaan nähtiin vuosituhannen vaihtuminen juhlassa, jonka järjestäjä yhä virui vankilassa ajokortitta ajamisesta. Ideana oli ollut koota yhteen se pääosin itäsaksalaisista ammattimiehistä koostunut joukko, joka oli restauroinut perinteisen, pahasti lahonneen talon Reinin rantakalliolla. Siinä komea kuvajainen yhdistyneestä Saksasta! Viimeisessä osassa kuullaan myös Hermannin hiljaisen painokas lausahdus, että sittenkin perhe on tärkein.

Alusta asti kummitteli ihmisten puuhissa myös kultahippujen etsintä virrasta ja Niebelungenin aarre. Kolmesta veljeksestä Ernst on se, joka suorastaan loi aarteen vuoren sisään, mutta se tuhoutuu. Niebelungen-tarusto on ollut Richard Wagnerin aarre, kun hän loi oopperateoksia. Rohkenen väittää, että myös Reitz on käyttänyt oman luomuksensa pohjaratkaisuihin taruaineksia. Tuntuu kuin tarinasta häämöttäsi kolme kohtalokasta sisarusta. Wikipedian mukaan näitä  Nornia ovat Urd ("kohtalo"), Verdandi ("kehittyminen") ja Skuld ("syyllisyys"). He säätävät niin jumalten kuin ihmisten kohtaloita ja maailman muuttumattomia lakeja. Sisarukset asuvat Asgårdissa, maailmanpuu Yggdrasilin juurella ja Urdin kaivon äärellä, missä he kehräävät kunkin syntyneen ihmisen kohtalon langan: Urd kehrää säikeet, Verdandi kiertää ne yhteen ja Skuld katkaisee langan. Mikään ei kuitenkaan ole ikuista, ja jopa Yggdrasilin on määrä kuihtua. Nornat yrittävät estää tämän, tai ainakin hidastaa prosessia kaatamalla kohtalon kaivosta mutaa ja vettä maailmanpuun juurille. Taianomainen neste pysäyttää mädäntymisen toistaiseksi.

Reitzin teoksen viimeistä edellisessä jakossa betonimassa vyöryy vuoren onkaloihin, joihin Ernst oli varastoinut taideaarteensa, oman Niebelungin aarteensa niin, ettei ydinpommikaan yltäisi teoksiin. Tässä vaiheessa Ernst itse on jo päättänyt päivänsä lentämällä vuoren seinämään. Viimeisessä jaksossa katsojan silmissä väikkyy pitkään kuva vuonna 1900 syntyneen Marian Hermann-pojan tyttären, Lulun, äärimmäisen huolestuneista kasvoista ja kyyneleistä. Hänen Lukas-poikansa soittaa isoisän opettamaa pianokappaletta taustalla, ikkunasta aukeaa näkymä sumuiselle Reinvirralle. Mitä juuri alkanut uusi vuosituhat tuokaan tuillessaan? Ehkä Reiz vielä kertoo jotakin myös siitä.