Isästä ja tyttärestä

 

Jokin päivän lehdestä napattu esittely kiinnosti niin, että tallensin Aftersun-elokuvan (2022) ja katsoin sen yksin ollessani. Toki leffan olisi löytänyt myös Yle Areenasta, mutta omista tallennuksista se listan ensimmäisenä sai vuoronsa heti.

Areenassa mainetta niittänyt elokuva esitellään lyhyesti:

Katkeransuloinen nuoruusmuistelo 11-vuotiaan tytön (Frankie Corio) lomasta eronneen isänsä kanssa turkkilaisessa lomakeskuksessa. Muistojen, kuvitelmien ja unohdettujen tunteiden sirpalemaisuus välittyvät koskettavasti ohjaaja Charlotte Wellsin omiin kokemuksiin perustuvasta elokuvasta, josta isää esittävä Paul Mescal oli Oscar-ehdokkaana. (Aftersun, Britannia 2022)

Kattavasti leffa esitellään tässä arvostelussa. Niinpä jätän sisällön referoimatta. Suosittelen etsimään netistä itse myös Film-o-holicin arvostelu, johon linkki ei nyt onnistu. Leffan ansioiksi luen muun muassa sen, että tarinaa halusi seurata herkeämättä, vaikka mitään kamalaa ei ollut odotettavissa. Sophie-tyttären katse opasti tarkkaamaan isää, joka heti hotelliin saavuttaessa taipui tyytymään maksettua huonompaan huoneeseen, jossa oli vain yksi sänky. Sen sai tytär. Isälle ilmaantui kaita varavuode.

Kävi ilmi, että isä on melko vähävarainen 31-vuotias Tai Chin ja meditaation harrastaja. Sekin selviää, että tytär muistelee lomaansa isänsä kanssa, kun on itse 31-vuotias ja katselee parinkymmen vuoden takaisia, lapsen pelleillessä ottamia hassuja lomakuvia. Niistä välittyy läheisyys ja isän huolehtivaisuus. Kumpikin kantaa huolta toisesta. 

Aistin kaihoisia tunnelmia niistäkin kuvista, joissa uitiin ja pelailtiin. Minunkin ajatuksiani askarrutti, miksi isä ei ollutkaan hotellihuoneessa kerran illalla tyttären palatessa altaalta. Siellä Sophie enimmäkseen katseli muita nuoria, mutta sai kuin saikin eräältä pojalta suukon. 

Respan avulla Sophie pääsi huoneeseen. Sinne isäkin ilmaantui aamuun mennessä.

Missä isä oli ollut? Mikä häntä vaivasi? Kysymykset jäivät vastauksitta. Vielä aikuisena Sophie kuvitteli vaihtoehtoisia ratkaisuja, joihin muutamat hajahavainnot antoivat aineksia. Jos oikein ymmärsin, isä jäi yhä lomapaikkaan, kun Sophie palasi äitinsä luokse Edinburghiin. Tyttö ilmoitti selviävänsä lennosta kotiin ilman lapsenvahtia. Haikeus kuitenkin paistoi iloisiksi naamioituvista vilkutuksista isälle. Ei ollut tietoa, milloin Lontoossa asuvan isän saisi tavata uudestaan. Riipaisevaa!

Elokuvan tunnelmat häilyvät vieläkin mielessä. Harvinaista, kaunista.

Kuin olisi peiliin katsonut

 

Yle Areenan kautta on katsottavissa suomalaisia leffoja, kuten Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, Klaus Härön Rakkaani merikapteeni, Eija-Elina Bergholmin jo vuonna 1990 ohjaama Huojuva talo Maria Jotunin romaanista. Ne olen nähnyt, nyt uusi tuttavuus on Tia Kouvon Mummola viime vuodelta. Eilinen alkuilta viettiin leffaa katsoen, myöhäisiltaa siitä jutellen.

Esittelyteksti tiivistää sisällön näihin sanoihin:

Joka vuosi joulun aikaan, sisarukset Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) vierailevat perheineen vanhempiensa luona. Kuten tavallista, isoisä Lasse (Tom Wentzel) juo liikaa, isoäiti Ella (Leena Uotila) on huolissaan kaikista, lapset ovat kyllästyneitä ja sisarukset lankeavat vanhoihin riitoihinsa. Elämänmakuinen elokuvadebyytti on purevan humoristinen tutkielma perhedynamiikasta.

Wikipedia tarkentaa, että Risto Pajunen esittää Ristoa, Sakari Topi Simoa, Elli Paajanen Hillaa ja Tuomas Talikka Kassua. Porukka ahtautuu Ellan ja Lassen kesämökin oloiseen kotiin joulua viettämään. Pitkään kamera seuraa yhtenään avautuvaa ovea ja sen kahvaa, kun yksi toisensa jälkeen tunkee sisälle. Naiset päätyvät keittiöön, miehet vaarin hollille telkkarin eteen. Vaarilla on menossa ainakin toinen olutpullo, telkkarissa mekastaa talvinen rallikisa, kunnes Hilla kysyy, miksi vaari katsoo jouluna mokomaa tallennusta, vaikka kanavilta tulee jouluelokuvaa. Tilanne jatkuu jähmeänä vielä jonkin aikaa.

Katsominen rupesi tekemään tiukkaa.

Keittiössä laiha Ella-mummo tuntuu ensi alkuun huteralta isokokoisten tyttäriensä lomassa. Hän ei oikein löydä sanoja, mutta kimittää kuitenkin kaiken aikaa. Katsoja epäilee muistisairautta.

Ihmisten kokoero korostuu lähes parimetrisen lapsenlapsen seistessä mummonsa edessä. 

Ennen pitkää manööverit ovat niin pitkällä, että istutaan pöydässä, vaari yöpaitasillaan telkkarin luota siirtyneenä. Ahdas rinki höllenee, kun Hilla sanoo suoraan, että känninen vaari pitäisi poistaa haittaamasta muiden ateriointia. Niin tapahtuu.

Mieleen nousi ties mitä muistoja omilta jouluaterioilta...

Tutun oloiset tilanteet seuraavat toinen toistaan. Pian kolistelee joulupukki oven takana ja pääsee sisälle säkki lahjoja pullottaen. Lapset jakelevat ne, ja Hilla puhkeaa vanhempiensa pyynnöstä laulamaan koulussakin esittämäänsä kaunista joululaulua. Äiti säestää epävireisellä sähkösoittimella.

Ykskaks vaari haahuilee ohitse. Hän haistattaa paskat koko porukalle. Mitä se oikeasti tarkoittaa, selviää leffasta. Ella-mummon pukkipuuha saa nolon lopun. Kohtaus kasvaa piinaaviin mittoihin.

Pitkä poika poistuu autolleen ja kurvailee tyhjällä parkkialueella, kunnes saa toimeksi mennä sisälle huoltoasemalle. Mielessä ehkä väikkyi nätti tyttö palvelutiskin takana. Poika kuitenkin ostaa vain yhden makkaran paperiin käärittynä. Kamera seuraa pitkään hänen selkäänsä. Äänistä päätellen on menossa sinapin pursottaminen makkaralle. Tyttö lausahtaa sopuisasti, että ne laitteet toimivat miten sattuu. Sen kummempaa ei tilanteesta irtoa. Tyhjin toimin poika ajaa takaisin mummolaan. Onko niin, että hän tykkää enemmän pojista kuin tytöistä.

Mennään saunaan. Siellä siskokset puivat olojaan tunnistettavalla tavalla. Susanna uhoaa saaneensa tarpeekseen, mutta, mutta...

Kotiin lähdön hetkellä kuullaan tutut estelyt ja lupaukset. Katsoja pääsee mukaan avioparin makuuhuoneeseen asti. Risto lukee e-kirjasta jotakin dystooppista tarinaa, Susanna yrittää vongata vieressä, tuloksetta. Myöhemmin vielä pariskunta painelee autotalliinsa "keskustelemaan". Paljon puhuvasti autotallin ovi sulkeutuu huomiota herättävän hitaasti pariskunnan istuessa autossaan lähtemättä minnekään. Muitakin pikku kikkoja nähdään, kuten automaattisen liiketunnistimen herättelyä tallin valojen sammuttua. Kumpikin osaa herätellä valot palamaan! Silti he puhuvat toistensa ohi. Lopulta huudetaan, muttei sentään motata, kuten joskus tuntuu sovitun. Sitä mikä mielessä kaihertaa, ei saa sanotuksi. Voi perheestään huolehtivaa miestä, voi nälkäistä vaimoa!

Ihmeeltä tuntuu nähdä hetkellinen muodonmuutos vaarissa, kun hän odottaa visiitille vanhaa kaveriaan meriltä. Kukkapaitainen Lasse sukii tukkaansa ojennukseen, pirskottaa hajuvettä leukaperiinsä eikä suotta: miehet halaavat kuin ehkä joskus ennen laivalla ollessaan. Pian olot mummolassa palaavat entiselleen ja vaari jatkaa kännäilyjään. Lopulta kuolema korjaa miehen.

Taas ollaan koko porukka mummolassa, nyt hautajaisten jälkitunnelmissa. Niistä on irronnut muutamia herkullisia kuvia topakasta mummosta ja neuvottomasta Ristosta unohtuneena seisomaan kukkapuska hyppysissä. Ei mummo mitään dementiaa tunnu potevan.

Valloittavaksi koin loppukohtauksen, jossa Hilla juoksee avarassa talvimaisemassa mummolan ovelle. Veljensä kanssa Hilla oli jo aiemmin aukonut umpihankeen polkua kuin merkiksi siitä, ettei nuori polvi jämähdä entisiin tapoihin, ainakaan täysin.

Mummolasta jäi tiukasti rajatuin kuvin niin hersyviä vaikutelmia, että niistä riitti puhumista. Isän päivän aattona panin merkille, kuinka erilaisia isät ovat. Risto on kuin paras perheen huoltaja sekä lasten juttukaveri, vaari taas känninen jurrikka. Isosta pojasta ei taida isää tullakaan. 

 Leffassa lienee ihmettelemistä Amerikassakin, jos ja kun se osallistuu kisaan Oscar-palkinnoista. Tarkka katsoja löytää esikoiselokuvasta lukuisia vihjeitä, joista aukeaa lähisuhteisiin yllättäviä piirteitä. Tia Kouvo näyttää, ei selitä.

Lopuksi vielä kotoinen joulukuva vuodelta 1987. Tämmöistä mummolaa meillä oli tarjolla vuosikausia. Tytär ja vävy jatkavat yhä joulun perherumbaa. Vaivaannuttavia samastumiskohteita leffaan piisaa meidänkin sukukunnasta näillä näkymin kolmanteen ja neljänteen polveen.

Helmi karanteeniviikoilta

Yksinäisiä leffakokemuksia kertyy karanteenissa. Hellyttävin ja innostavin on ollut Dome Karukosken esikoisohjaus vuodelta 2005 Tyttö sinä olet tähti. Se löytyi Ylen melko äskettäin lähettämänä uusintana omista tallennuksista, kun havahduin tuoreista Karukoski-uutisista niin, että hain leffan esiin ja katsoin sen. Enhän minä aikoinaan päässyt lainkaan kärryille, kuinka leffa ponnahti suosikiksi heti ilmestyttyään teattereihin ja kruunattiin monin Jussi-ehdokkuuksin. Parhaan musiikin Jussin ja Yleisö-Jussin se sai 2006 sekä pohjoismaisen esikoiselokuvan palkinnon Norjassa.

Hiljattain videoryhmäpuhelussa perheen kesken kuulin tyttärentyttäriltä: "Joo, on leffa nähty jo kauan sitten. Totta kai - onhan se huippuhyvä!"  Eivät sentään isommin hämmästelleet, että mummu intoilee nuorisolle suunnatusta musiikkielokuvasta. Sehän on säilyttänyt tuoreutensa.

Elokuvan keskeiset hahmot ovat Pamela Tolan näyttelemä tyttö, Nelli,  ja Samuli Vauramon esittämä poika, Sune. Laulajan urasta haaveileva, mutta lääkiksen karsintakursseille miten kuten valmistautuva Nelli hakee Sunelta apua saadakseen demolevyn esiteltäväksi tuottajapomoille. Jännitteitä kehkeytyy,  hahmot kirkastuvat, kuvat puhuvat selittelemättä.

 Haparoiden edetään. Onhan hiphop-DJ Sune jo pitkään tehnyt bändinsä kanssa tosissaan musiikkia eikä innostu aloittelijan auttamisesta. Illalla baarissa Sunen kaverit, lökäpöksyjätkät Kondis (Joonas Saartamo) ja Isukki (Eero Milonoff),  rehvastelevat kokemuksillaan. Lyödään vetoa siitä, pystyykö Sune iskemään Nellin. Sunen ei auta muu kuin mennä Nellin luo ja lupautua tekemään tälle demo.

Kuviota sävyttävät erilaiset perhetaustat. Nelli on äveriään perheen tyttö, Sune yksinhuoltajan poika, joka asustelee enimmäkseen treenikämpässään purkukuntoisessa teollisuuskiinteistössä. Isukilla on lapsivaimo ja pieni poika. Kondis on kolmikon välttämätön osa, kuten lopun esiintymistilanteessakin käy selväksi. Kunnon kavereita toisilleen kaikki. Tapahtumapaikat kutkuttavat syntyperäistä turkulaista katsojaa, sillä tarinassa liikutaan Turun maisemissa.

Pikku hiljaa Sunen ja Nellin kesken viriää romanssi, jota sen paremmin bändikavereiden roima vedonlyönti kuin Nellin kotiväen vastustuskaan ei pysty tuhoamaan, sillä Nelli siirtyy äveriäästä perheestään loitommas. Hänestä tulee osa bändia. Koko porukka syttyy mahtavaan vetoon, kun elokuvan taitekohdassa päästään yleisön eteen. Nelli heiluu muiden mukana, vaikka hänen äänensä ei paljoa erotu roihuavan miesenergian melskeestä. Mutta onni kukoistaa! Sune ja Nelli kohoavat omien tunteidensa korkeuksiin. Riemastuttavaa! Tunnistan itsekin kokeneeni joskus kauan sitten vastaavan tunnekuohun.

Nautin nuorten elämään heittäytymisestä vailla minkäänlaisia sormen heristelyjä. Katsojana olin bändin puolella,  kun levytyssopimuksesta neuvotellaan. Musiikkipomot yrittävät vedättää Sunea ja välttyä maksamasta demolevystä enempää kuin "kengännauhojen verran". Naamat venahtavat, kun Sune ilmoittaa, ettei ota työstä palkkiota, kunhan demo auttaa Nelliä. Sunealla on tilanteessa herkullinen yliote. Katsoja pääsee Sunen peesissä nauttimaan pomojen nolostuttamisesta.

Tällaista kaunista satua katselin onnellisena yhtenä koronakaranteenin iltapuhteena. Muitakin vikkelän Karukosken leffoja hommaan nautittavaksi kuin parasta vuosikertaviiniä aromit jalostuneina, selvä se!