Ovikello on soinut, Anthony on havahtunut, riipinyt kuulokkeet korviltaan ja hihkaissut jotenkin, että sinäkö siellä, Anne. Tytär on hälytetty kaupasta palaamaan isän luo.
Isä ja totinen tytär, siinä maineikkaan elokuvan keskeiset hahmot. He tulivat tutuiksi, kun YLE tarjosi Oscar-palkitun leffan Areenasta katsottavaksi. Elokuvateatterien vetonaulaksi siitä ei kai enää ole.
Meitä katsojiakin oli kaksi. Kumpikin keskittyi inahtamatta näkemään, mitä "kotona" tapahtuu. Ihmetystä herätti, kenen kodissa oikeastaan ollaan. Isä toimi aivan kuin omassa upeassa lukaalissaan, mutta sekaannuksia aiheutui katkelmista, joissa Anne puhui miehensä kanssa. Oliko isä sittenkin otettu asumaan tyttären luo?
Anne puuhasi kotiin apua, mutta isä pani hanttiin. Hän osasi ilkeillä niin, että yrittäjät lähtivät itse.
Kuvassa taas yksi uusi tarjokas, Laura. Isä kiinnostui hänestä kuin jossain poissa viipyvästä, kaivatusta tyttärestään Lucystä. Anne on pulassa, sillä hänen pitäisi muuttaa Pariisiin, Sieltä hän tulisi viikonloppuisin tapaamaan isäänsä.
Pikku hiljaa hienon huoneiston sisustus rappeutuu kuin kuvajaisena Anthonyn muistin haurastumisesta. Tietyt tilanteet toistuvat ja hämmentävät katsojaa Anthonyn lailla.
Lopulta sama asunto on muuntunut hoivakodiksi ja sen yhdeksi huoneeksi, jonka ikkunasta avautuu näkymä lehteviin puihin. Hoitaja vaikuttaa Anthonysta tutulta. Käy ilmi, että isä on asunut jo jonkin aikaa tässä ympäristössä, vaikkei muista sinne muuttaneensa. Päivittäin hän on tavannut juuri näkemänsä hoitajan...
Me kaksi yli kahdeksankymppistä katsojaa mietimme totisina oman muistimme tilaa. Mutta emme vajonneet murehtimaan tulevaisuutta, vaan luimme muutaman kritiikin leffasta, kuten tämän. Mitään suurta keskustelua nähdystä ei tällä kertaa herunut. Toteutus nojaa erinomaiseen käsikirjoitukseen, josta ohjaaja Florian Zeller palkittiin Oscarilla, samoin Anthony Hopkins roolityöstään.
Kiitokset taas YLElle erinomaisesta leffasta.
