Ovikello on soinut, Anthony on havahtunut, riipinyt kuulokkeet korviltaan ja hihkaissut jotenkin, että sinäkö siellä, Anne. Tytär on hälytetty kaupasta palaamaan isän luo.
Isä ja totinen tytär, siinä maineikkaan elokuvan keskeiset hahmot. He tulivat tutuiksi, kun YLE tarjosi Oscar-palkitun leffan Areenasta katsottavaksi. Elokuvateatterien vetonaulaksi siitä ei kai enää ole.
Meitä katsojiakin oli kaksi. Kumpikin keskittyi inahtamatta näkemään, mitä "kotona" tapahtuu. Ihmetystä herätti, kenen kodissa oikeastaan ollaan. Isä toimi aivan kuin omassa upeassa lukaalissaan, mutta sekaannuksia aiheutui katkelmista, joissa Anne puhui miehensä kanssa. Oliko isä sittenkin otettu asumaan tyttären luo?
Anne puuhasi kotiin apua, mutta isä pani hanttiin. Hän osasi ilkeillä niin, että yrittäjät lähtivät itse.
Kuvassa taas yksi uusi tarjokas, Laura. Isä kiinnostui hänestä kuin jossain poissa viipyvästä, kaivatusta tyttärestään Lucystä. Anne on pulassa, sillä hänen pitäisi muuttaa Pariisiin, Sieltä hän tulisi viikonloppuisin tapaamaan isäänsä.
Pikku hiljaa hienon huoneiston sisustus rappeutuu kuin kuvajaisena Anthonyn muistin haurastumisesta. Tietyt tilanteet toistuvat ja hämmentävät katsojaa Anthonyn lailla.
Lopulta sama asunto on muuntunut hoivakodiksi ja sen yhdeksi huoneeksi, jonka ikkunasta avautuu näkymä lehteviin puihin. Hoitaja vaikuttaa Anthonysta tutulta. Käy ilmi, että isä on asunut jo jonkin aikaa tässä ympäristössä, vaikkei muista sinne muuttaneensa. Päivittäin hän on tavannut juuri näkemänsä hoitajan...
Me kaksi yli kahdeksankymppistä katsojaa mietimme totisina oman muistimme tilaa. Mutta emme vajonneet murehtimaan tulevaisuutta, vaan luimme muutaman kritiikin leffasta, kuten tämän. Mitään suurta keskustelua nähdystä ei tällä kertaa herunut. Toteutus nojaa erinomaiseen käsikirjoitukseen, josta ohjaaja Florian Zeller palkittiin Oscarilla, samoin Anthony Hopkins roolityöstään.
Kiitokset taas YLElle erinomaisesta leffasta.
5 kommenttia:
Tämä elokuva on mestariteos.
Minäkin katsoin sen hievahtamatta. Oli jotenkin kaameaa kokea todellisuus muistisairaan mielen kautta, kaikki se pelko ja hätäännys.
Loppukohtaus on koskettava, kun kaikki muu murenee pois, niin jää samanlainen turvankaipuu kuin pienellä lapsella.
Erityisesti tyttären lempeän kosketuksen muuntuminen isän mielessä kuristukseksi näytti järkyttävältä. Vainoharhaisuus tuottaa tuskaa enemmän kuin epäluulo varkauksista.
Huimalta näytti myös se, kuinka kuunaan nuori nainen voisi yksin selvitä muistisairaan vanhuksen kanssa päivääkään.
Siksi toiseksi elokuvasta puuttui tyystin kaikki ulostamisiin liittyvä. Täällä Sagassa sellaisistakin ilmiöistä tulee puhetta, kun iäkäs puoliso yrittää auttaa vessa- ja vaipanvaihtotilanteissa. Lounaalla olen usein istunut pariskunnan kanssa, jossa vaimo, entinen yrittäjä, tarvitsee sekä 90-vuotiaan miehensä että henkilökunnan apua paljon. Viikko pari sitten hän tosin kaatui niin, että nilkat murtuivat. Sairaalasta hän ei enää palaa tänne, vaan siirtyy johonkin hoivakotiin.
Näin aikoinaan tuon elokuvan leffateatterissa ja koko tilanne on ihan kaamea, ajatuskin etoo. En suurin surmin haluaisi omien lasten joutuvan hoitovastuuseen, mutta en kyllä haluaisi myöskään siihen yhteen huoneeseen ja hoitajan armoille. Tätä nyt on vähän joka suunnassa, milloin milläkin tavalla kuvattuna. Mutta loistava elokuva, tottahan.
Lissu, tuo ulostamisasia onkin yksi ihan keskeisiä asioita. Siitä olisi voinut tosiaan olla jotain tässä elokuvassa.
Skitsofreniaa sairastavalla sisarellani on vaipat, koska hän ei oikein pysty huolehtimaan hygieniastaan. Tunnen isosti sääliä häntä kohtaan, koska ajattelen, että vähän nykyistä enemmän avustettuna hänen ei tarvitsisi käyttää niitä.
Eräällä käynnillä vein vaippahousuihin siirtymisestä tietämättä hänelle lahjaksi kauniita pikkuhousuja, koska ajattelin, että kyllä sairaskin nauttii pienestä ylellisyydestä. Hän kiitti ja pani housut kaappiin, en tiedä mihin ovat joutuneet.
Mooses Mentula (kirjailijapoika) kirjoitti Musta timantti -novellikokokoelmassaan tilanteesta jossa kesätöihin hoivakotiin tullut opiskelijapoika laitetaan avustamaan vanhaa naista vessakäynnillä vakihoitajien naureskellessa. Se on hirveä tilanne, vanhus itkee arvokkuutensa menettäneenä ja nuori mies pakenee kauhistuneena. Kaiken lisäksi tämä perustuu pojan omaan kokemukseen. Novellin nimi on Hiekkaa.
Painavia mietteitä tarjoilette, Marjatta ja Vanski. En osaa nyt lisätä niihin mitään uutta.
Lähetä kommentti