Tuhti annos geopolitiikkaa

Tim Marshall on brittitoimittaja, jonka Maantieteen vangit  -kirjasta (Atena 2018, suom. Jaana Iso-Markku) on tullut bestseller ainakin Britanniassa. Tekijä on valikoinut julkaisuunsa kymmenen karttaa, joiden väittää kertovan kaiken maailmanpolitiikasta. Kun tämmöinen rautaisannos suorastaan käveli ulottuvilleni, tartuin opukseen saman tien ja pistelin sen luku kerrallaan runsaassa viikossa.

Näillä saatesanoin kustanja houkuttelee lukijoita tarttumaan kirjaan:

Vuoret, joet ja meret ovat maailmanpolitiikan voimatekijöitä: ne vaikuttavat johtajien mahdollisuuksiin, ja sen oppivat kovalla tavalla aikoinaan niin Hitler kuin Napoleonkin. Vaikka globalisaatio on pienentänyt maailmaa, maantiede vaikuttaa yhä edelleen politiikkaan. Jos olet joskus miettinyt, miksi Krim on Putinille pakkomielle, miksi Yhdysvallat kehittyi suurvallaksi ja miksi Kiinan vaikutus kasvaa kasvamistaan, löydät vastaukset tästä kirjasta. Maantieteen vangit kertoo myös, miksi niin sotilaskomentajat kuin suuryhtiötkin hykertelevät, kun ilmastonmuutos sulattaa arktisten alueiden jäätä. Entä miksi Euroopassa joet ovat olleet vaurauden lähde mutta Afrikassa hidastaneet kehitystä? Ihmiset, aatteet ja liikkeet vaikuttavat maailman tapahtumiin, mutta kokonaiskuvaa varten tarvitaan kartta. Maantieteen vangit katsoo mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa ja tarjoaa pohdittavaa ja punnittuja näkemyksiä siitä, miksi viisas poliitikko katsoo aina karttaa ennen kuin tekee päätöksen. Maantieteen vangit -kirjaa on myyty Britanniassa puoli miljoonaa kappaletta ja se ilmestyy 22 maassa. 

Jokainen kymmenestä luvusta alkaa koko aukeaman laajuisella kartalla. Harmi vain, että harmaasta kuvasta on hankala päätellä maastojen korkeuseroja ja vesistöjä. Värit auttaisivat, mutta lienevät kalliita painattaa kirjaan. Jaksoin kuitenkin yhä uudestaan palata karttoihin lukemisen mittaan, koska moni seikka kirkastui vasta kartasta katsomalla. Esimerkiksi Venäjän laajuus ja Euroopan puoleisten osien alankoisuus hahmottuivat entistä selkeämmin, vaikka kerran matkalla Japanista Suomeen päivälennolla ehdin hämmästellä Siperian valtavuutta.

Kiinnostava ja osittain tuttu on tämäkin seikka: Baltiaa Venäjä yhä pitää etujensa valvomisen kannalta murtumana "muurissa, jonka Venäjä mielellään näkisi muodostavan kaaren Itämereltä ensin etelään ja sitten kaakkoon ja yhdistyvän lopulta Uraliin. Tämä tuo meidät toiseen muurissa olevaan aukkoon ja toiselle alueella, jota Moskova pitää mahdollisena puskurivaltiona. Kremlillä on vakaasti tähtäimessä Moldova."

Yhtenä vastauksena siihen, mikä minua kartoissa kiinnostaa, palaan historian opintoihini Tampereen yliopistossa. Sinne minä, joka päätyökseni olen ollut äidinkielenopettaja ja -didaktikko, tein yleisen historian graduni aiheesta Neuvostoliiton Euroopan-politiikka Suomen lehtien palstoilla vuosina 1932 - 1934. Piirtelin johdantoon kartan, johon merkitsin ne valtiot, joilla oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa maailmansotien välisenä aikana. Muistaakseni selvensin puuvärikynillä reunavaltiot yhteen siihen työni ainoaan kopioon, joka sidottiin koviin kansiin. Minulta sellaista ei löydy hyllystäni.

Tekstin- ja kuvankäsittely oli tuolloin matkakirjoituskoneen ja kuultopaperin läpi käsin kopioidun kartan varassa. Haalea jälki naurattaa varmaan nykyopiskelijoita ja muitakin. Kopiointi oli paitsi hankalaa myös kallista.

Tärkeää on havaita, ettei mitään Moldovaa ollut ennen toista maailmansotaa. Oli vain Bessarabia, joka nykyisin tunnetaan Transnistriana. Se kuuluu Moldovaan ja on hyvin Venäjä-mielinen. Konfliktiherkkää seutua edelleen! Enkä kunnolla ole aiemmin tajunnut, mikä merkitys alangoilla yhtä lailla kuin joilla ja vuoristoilla on valtioiden välisissä suhteissa rajojen määrittelyineen. Teos tosiaan opettaa näkemään asioita toisin kuin ennen.

Kirjan Intiaa ja Pakistania käsittelevästä luvusta löytyy hätkähdyttävä, lähinnä hypoteesina esitetty päätelmä, että Venäjä miehitti Afganistanin tavoitellessaan Arabianmereltä ympäri vuoden sulana pysyvää satamaa. Se löytyy Gwadarissa, joka sijaitsee Pakistanin rannikolla melko lähellä Iranin rajaa. Tavoite ei toteutunut. Tätä nykyä Kiina on se, joka levittäytyy ympäri maailman rannikoita. Köyhät maat lankeavat lainatarjouksiin ja vuokraavat alueitaan satamia varten. Kun lainanmaksut jäävät hoitamatta, kiinalaiset pureutuvat entistä kiinteämmin yhä uusille alueille. Uutisia seuraamalla Kiinan toiminta on jo tullut tiettäväksi, vaikkei yksityiskohtia tuntisikaan. Taustojen tuntemus auttaisi. Siihen vaivaan kirja tarjoaa ensiavun.

Kirja näet valaisee ihmisten tai paremminkin valtioiden vinkkelistä laajasti maanpallon luonnonoloja. Katvealueiksi jäävät Australia, Uusi Seelanti, Idonesia ja Antarktis. Tim Marshall kirjoittaa letkeästi ja käyttelee hersyviä kielikuvia, mikä lukiessa tuottaa hymynvirneitä naamalle. Malliksi siteeraan Yhdysvallat-luvusta tämän hieman ironisen  tekstipalan:

   Yhdysvallat sijaitsee ihastuttavassa ympäristössä, näkymät ovat loistavat, on suurenmoisia vesielementtejä ja liikenneyhteydet ovat erinomaiset. Entäpä naapurit sitten? Naapurit ovat mahtavia, heidän kanssaan ei ole minkäänlaisia ongelmia. 
   Jos asunnon jakaisi pienempiin osiin, sen arvo laskisi huomattavasti - erityisesti, jos vuokralaiset eivät kaikki puhuisi samaa kieltä ja maksaisivat vuokransa eri valuutoissa - mutta yhden perheen kotina se on paras mahdollinen. (s. 86)

Yhdysvaltain laajeneminen esitetään tiiviisti. 1900-luvun alussa oli aika osoittaa muille, kellä on mahtiasema. Yhdysvallat lähetti Suuren valkoisen laivastonsa maailmanympäriristeilylle, jolla presidentti Theodor Roosevelt puhui melko varovaisesti, mutta tosiasiassa "ajelutti kurikeppiä maailman ympäri". (s. 96)

Menemättä enempää yksityiskohtiin tunnustan, että teksti vaatii paljon. Monin paikoin kelasin kappaleita edestakaisin, kun en eka yrittämällä tajunnut kulloistakin pointtia. Seuraavaksi palautan kirjan omistajalleen ja kiitän kauniisti lainasta. Mutta samalla ymmärrän, että tämä opus pitäisi ostaa omaan hyllyyn. Kun vaikkapa uutisissa kerrotaan maailmalla vellovista tapahtumista, voisi napata syynättäväksi Marshallin opuksen kuin käsikirjan ja tarkistaa, mitä taustoista ehkä aukeaa.

Tietämisen taakka

Aika ajoin olen sekä lukenut että kuullut juttuja kohdahduttavasta kirjasta nimeltä Sapiens Ihmisen lyhyt historia (2011) Sen on kirjoittanut Yuval Noah Harari. Suomennoksen on tehnyt Jaana Iso-Markku.

Kirjan mainitaan saavuttaneen kansainvälistä menestystä. Elisa Kirjan esittelyssä sanotaan, että "100 000 vuotta sitten maapallolla asui ainakin kuusi ihmislajia. Nykyään lajeja on vain yksi: homo sapiens.
Miten meidän lajimme onnistui päihittämään kaikki muut lajit? Miten metsästäjistä tuli kaupunkien ja kuningaskuntien rakentajia? Miten ryhdyimme uskomaan jumaliin, valtioihin ja ihmisoikeuksiin sekä luottamaan rahaan, kirjoihin ja lakeihin? Miksi alistuimme byrokratialle, aikatauluille ja kuluttamiselle? Ja millaiseksi maailma on muuttumassa?
Mullistava teos käy läpi koko ihmisen historian, aina ensimmäisistä maan kamaralla kulkeneista ihmisistä kohti nykypäivää. Lajimme kehitykseen on vaikuttanut useita radikaaleja - ja joskus tuhoisiakin - läpimurtoja. Miten historian virrat ovat muovanneet ihmistä, yhteiskuntaa ja kaikkea ympärillämme?"

Suppea esittely kirjasta löytyy myös Annika Mutasen arviosta (HS 18.3.2016). 

Syksyn kirjamessujen aikoihin Elisa Kirja tarjosi teoksesta tänä vuonna ilmestyneen e-version 3,90 eurolla. Kesällä kirja maksoi sen verran enemmän, että jätin ostamatta. Messuhuumassa en enää aikaillut, vaan  nappasin päivän tarjouksen oitis. Yli 400-sivuisen opuksen lukeminen piti kiinni puuhassa toista viikkoa, vaikka alkusäikähdyksestä selvittyäni lukeminen sujui vauhdikkaasti.

Mitä pidemmälle etenin tekstissä, sitä selkeämmin olin kuulevinani Hararin luennoivan. Hänen tiedetään toimivan historian opettajana Jerusalemin yliopistossa. Teksti on puheenomaista ja helppotajuista. Voin kuvitella, kuinka hänen luennoilleen tungeksii opiskelijoita niin kuin aina valovoimaisten opettajien läheisyyteen. Harari viljelee räväköitä rinnastuksia, yllättää sanavalinnoillaan samalla, kun hämmästyttää hyvin jäsennellyllä tietämyksellään ja ennen kaikkea näkemyksillään evoluutiosta. Antti Hautamäki määritteleekin teoksen biohistoriaksi. Kaikkein jysäyttävimmäksi koin kaiken sen, mikä on seurannut sapiensin kognitiivista vallankumousta noin 70000 vuotta sitten. Muut ihmislajit ja yhä kiihtyvää vauhtia myös eläinpopulaatiot ovat joutuneet väistymään yhteistyö- ja kuvittelutaidoiltaan ylivoimaisen sapiensin tieltä.

Hautamäki tarjoaa huolellisesti laaditun katsauksen Hararin teokseen ja kommentoi sitä erityisesti humanismin osalta. Minäkin löysin kirjasta paljon tuttua ja pysähdyin miettimään ihmisoikeuksia.  Niitä on syytä pohtia, samoin Hautamäen kommentteja. Päällimmäisinä mielessä pyörivät kumminkin kuvaukset ahtaalle tungetuista eläimistä, sillä ylenmäärin paisunut sapienspopulaatio tuottaa kärsimyksiä niin lajikumppaneilleen kuin muille.

Sattuipa silmiin sopivasti uusimmasta Tiede-lehdestä muun muassa Maija Kauralan juttu (Tiede 11/2016, 34). Sen mukaan on jo näkyvissä, että maapallo on siirtymässä uuteen geologiseen aikaan, antroposeeniin eli ihmisen aikaan. Tästä ei Harari mainitse mitään. Toistaiseksi näkemys kuuluu olevan epävirallinen. Sillä on kuitenkin kannattajia, joiden mielestä ihminen on planeetan vaikuttavin voima. Suurin osa maapallon maa-alasta näet on jo ihmiskäytössä, eikä koskematonta luontoa ole enää ollenkaan.

Mitäpä tässä yksi sapienslajin taakkaa kantava edustaja voisi tehdä? Kiihtyvää kyytiä mennään kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vähäisiä ovat mahdollisuudet muihin paitsi olemattomiin muutoksiin. Liikuttavalta tuntuu itsestänikin se päätös, että omalta osaltani aion lieventää edes pikkiriikksen tuotantoeläinten oloja siirtymällä käyttämään luomutuotteita. Silloin tiedän, että esimerkiksi kanat elävät oloissa, joissa ne voivat kuopsuttaa ja nokkia lajinsa mukaisesti. Liharuokia syön entistä vähemmän ja ymmärrän eläintensuojelijoita entistä paremmin.

Minulle on käymässä samoin kuin brittiläisille siirtomaaisännille historiasta tutun kolonialismin ja imperialismin valtakautena. Jotkut heistä havahtuivat huomamaan vastuunsa alueista ja ihmisistä, joita he käyttivät imperiumin ja itsensä rikastuttamiseksi. Se oli "valkoisen miehen taakkaa". Hararin kirja puolestaan lisää nykylukijassa tietämisen taakkaa ja herättää kysymään, mikä on maapallon biodiversiteetin tulevaisuus. Pahalta näyttää, vaikkei Harari mitään maailmanloppua povaa. Tellus jatkaa vaellusta radallaan, olipa mukana sapiens-lajin edustajia tai ei.