Palestiina ja Israel – loputonta sotaa?

 

Näinä levottomina aikoina Timo R. Stewart on tullut tutuksi ruutukasvoksi erityisesti Gazan sodan takia. Niinpä minäkin heräsin ostamaan alan asiantuntijan tuoreen teoksen Palestiina ja Israel Historia karttoina. (Gummerus 2025). Sivuja on 280 jaettuna 25 lukuun. Jokaisen alusta löytyy kartta.

Mitä opin?  

Kartat tarjoavat kuvia kohteesta sen mukaisesti, mitä ja miten kuvataan, mitä jätetään pois.  Ikivanhat tarinat kuultavat piirroksista, samoin tekijän ja tilaajan näkökulma. Kartta kartalta Palestiinaksi pitkään mielletyltä alueelta lisääntyvät merkinnät orastavasta Israelista, vaikka omana valtiona se on tunnettu vasta toukokuusta 1948. Juutalaisten muutto alueelle kasvoi 1800-luvun lopun pienistä joukoista valtavaksi vyöryksi II maailmansodan kauheuksien tultua yleiseen tietoon. Sittemmin myös aluelaajennukset ovat levittäytyneet yhä uusien laittomien siirtokuntien myötä. Israelin hallituksen karttapalvelun kartassa Israel kattaa koko entisen Palestiinan mandaatin sekä Israelin 1967 Syyrialta valloittaman ja 1981 itseensä liittämän miehitetyn Golanin alueen. 

Vanhoissa kartoissa Jerusalemin keskeisyys korostuu. Selkeimmin se näkyy 1500-luvun lopun kolmiapilan mallisessa kartassa. Siinä Eurooppa, Aasia ja Afrikka ovat saaneet oman lehdykkänsä. Jerusalem kiinnittää ne toisiinsa. Uusi maailma pilkottaa vasemmassa alanurkassa. Tämä vanhin esitelty kartta on peräisin Pyhien matkaoppaasta. 

Runsaat sata vuotta myöhemmin on julkaistu kartta Kanaaninmaan valtauksesta. Ensimmäinen kahdesta rukoussuunnasta on esillä kirjasta Maailman peili (1732). Se näyttää Arabian niemimaan.

Palestiinan maantiede -kirjasta  (1852) voi katsoa, mikä alue Pyhässä maassa on Palestiinaa. Sitten puhuvat kivet kartassa Läntisestä Palestiinasta (1877). Seuraava kartta esittelee itäistä kysymystä Euroopassa ja Aasiassa (1886). On puhe Turkista Euroopan sairaana miehenä. Vuoden 1889 kartta on löytynyt kirjasta Palestiina.

Suomessa julkaistiin 1908 Kansakoulun karttakirja, joka välittämä kuva Palestiinasta kirjasi Raamatussa nimettyjä paikkoja nimineen yhä oleviksi. Se oli kuin viidennen evankeliumin toteutuma, Raamatussa esitetty lupaus omasta maasta juutalaisille. Karttakirjaa ei päivitetty vuosikymmeniin. Seuraa useita lukuja, joissa tarkastellaan, kuinka brittien tuella lunastettiin maita Israelille. 

Sionistinen liike osti maata ja pyrki tukemaan maahanmuuttoa, jotta juutalaiset pääsisivät enemmistöasemaan. Palestiinalaiset eivät puolestaan halunneet jäädä vähemmistöksi omassa maassaan. (133)

Juutalaisista osa painotti, että heidän oikeutensa Israelin maahan meni arabien oikeuksien edelle. Varauduttiin lunastamaan maa väkivalloin. Julisteissa Jordan-virran kaksi rantaa esitettiinkin yhtenäisensä Israelin sinivärillä merkittynä alueena.

Ensimmäinen jakosuunnitelma näkyy kartassa sivulla 154 ja tunnetaan hänen majesteettinsa Edvard VIII:n nimittämän ja lordi Robert Peelin johtaman komission ehdotuksena Palestiinan poliittisten ristiriitojen ratkaisemiseksi. Britit reagoivat, kun palestiinalaiset järjestivät yleislakon ja osallistuivat suurmielenosoituksiin.  

Tilanne kehittyi pian avoimeksi kansannousuksi  ja hyökkäyksiksi sekä Britannian mandaattihallintoa että juutalaisia vastaan. Tuolloin käynnistynyt tapahtumasarja tunnettiin myöhemmin vuosien 1936–1939 suurena arabikapinana tai arabiaksi suurena Palestiinan vallankumouksena. (155)

Väkivalta roihahtaa alueella yhä uudestaan. Milloin palestiinalaiset hyökkäävät ja kaappaavat panttivankeja, milloin vahvasti aseistautunut Israel kostaa ja ruhjoo Gazan aluetta ihmisineen. Tilanne tuntuu toivottomalta. Luvussa 25 Palestiina / Israel Stewart pohtii kolmatta vaihtoehtoa kahden valtion mallin tilalle, koska juutalaiset perustavat vaatimuksensa Vanhaan testamenttiin eivätkä hevin tunnusta mitään aluetta palestiinalaisten omaksi.  Kumpikin puoli käyttää karttoja kantojensa perustelemiseksi. Olisiko siis mahdollista päätyä yhteen valtioon, jonka kansalaiset olisivat sekä juutalaisia että arabeja ynnä muita maan kansalaisuuden saaneita?  Kaikkia sitoisivat samat oikeudet ja velvollisuudet. 

Jatkan pohdiskelua: Muurit ja tiet tarkastuspisteineen naapurusten väliltä purettaisiin, tieyhteydet rakennettaisiin kaikkia palveleviksi, kouluissa opiskeltaisiin naapurusten kulttuuria ja kieliä, taloutta vahvistettaisiin yhteistyössä, sodassa traumatisoituneita ihmisiä autettaisiin. Toiveajattelua kaiketi. Nykyuutisten valossa tuntuu mahdottomalta lopettaa vihanpito ja väkivaltaiset iskut puolin ja toisin. Lienee yhtä mahdotonta kuin ihmiskunnan ajoittaiset unelmat pysyvästä rauhasta kaikkialla maailmassa. Väkivaltahan tunnustetaan ihmislajin ominaisuudeksi.

Täydennyksesi lisään vielä, että lokakuun 10. Gazaan saatiin Yhdysvaltain johdolla jonkinlainen tulitauko panttivankien vaihtoineen. Marraskuun 24. Ylen Kulttuuriykkösessä ruodittiin asiantuntijavoimin kysymystä: Miten mediat ovat onnistuneet Gazan sodan uutisoinnissa?  Vastauksista kävi ilmi, että yhden valtion malli on palestiinalaisten tavoite. Suosittelen kuunneltavaksi.

 

Asiasisällöltään runsasta Stewartin kirjaa oli helppo lukea, sillä luvut ovat lyhyitä ja niiden alusta löytyy kartan lisäksi selkeä johdanto. Otsikkojakin kiittelen. Useimmista kartoista saati paikannimistä en tosin saanut selvää suurennuslasillakaan. Huomasin myös, että kirjoittaja olisi hyötynyt korjauslukemisesta. Muun muassa tilkesanoja olisi joutanut poistettavaksi.

Suosittelen yhtä lailla Terhi Törmälehdon Israel-aiheista romaania He ovat suolaa ja valoa, joka sai paljon huomiota viime vuonna. Siitä kirjoitin tämän blogijutun.

***

Kysyin vielä Copilot-tekoälyltä, milloin ja miksi Jerusalem hävitettiin. Tässä vastaus:

Jerusalem hävitettiin kahdesti: ensin babylonialaisten toimesta vuonna 587/586 eaa. ja myöhemmin roomalaisten toimesta vuonna 70 jaa. Molemmilla kerroilla syynä oli kapina suurvaltaa vastaan, mikä johti kaupungin tuhoon ja temppelin hävittämiseen.

 Ensimmäinen hävitys (587/586 eaa.)

- Aika: Babylonian kuningas Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin vuonna 587/586 eaa. (lähteistä riippuen).

- Syy: Juudan kuningas Sidkia kapinoi Babylonian valtaa vastaan. Tämä johti Babylonian armeijan piiritykseen ja lopulta kaupungin tuhoon.

- Seuraukset:

- Ensimmäinen temppeli poltettiin.

- Juudan kansa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Babyloniaan.

- Raamatun mukaan tapahtuma nähtiin Jumalan rangaistuksena kansan uskottomuudesta.

Toinen hävitys (70 jaa.)

- Aika: Rooman armeija, keisari Vespasianuksen pojan Tituksen johdolla, valtasi Jerusalemin viiden kuukauden piirityksen jälkeen vuonna 70 jaa..

- Syy: Juutalaiset kapinoivat Rooman valtaa vastaan ensimmäisen juutalaissodan aikana (66–73 jaa.).

- Seuraukset:

- Kaupunki tuhottiin laajasti.

- Toinen temppeli poltettiin ja hävitettiin, mikä merkitsi juutalaisille valtavaa uskonnollista ja kulttuurista katastrofia.

- Arvioiden mukaan kymmeniä tuhansia ihmisiä kuoli, ja suuri osa väestöstä joutui orjuuteen tai hajaantui.

- Juutalainen historioitsija Flavius Josephus kuvasi tapahtumaa yksityiskohtaisesti.

Merkitys

- Babylonian hävitys johti pakkosiirtolaisuuteen ja synnytti juutalaisen diasporan ensimmäisen aallon.

- Roomalaisten hävitys katkaisi temppelijumalanpalveluksen perinteen ja johti rabbiinisen juutalaisuuden syntyyn.

- Molemmat tapahtumat ovat keskeisiä juutalaisessa ja kristillisessä historiassa, ja niitä pidetään käännekohtina Lähi-idän uskonnollisessa ja poliittisessa kehityksessä.

Ei mikään tavallinen sieniopas

 

Iida Turpeisen (s. 1987) Elolliset-romaanin tavoin Merlin Sheldraken (s. 1985) tietoteos Näkymätön valtakunta (Gummerus 2024, suom. Ulla Lempinen) paitsi ällistytti lukijansa myös herätti toivon: oppineet nuoret osaajat säteilevät ympäristöymmärrystä siinä määrin, että yhä useampi ihminen ehkä alkaa luopua tuhoamistavoistaan. 

Kirjan takakansiteksti lupaa paljon, ja kirja pitää lupauksen:

Sienten rihmastoja elää näkymättömissä kaikkialla ympärillämme ja sisällämme, eikä elämä maapallolla olisi mahdollista ilman niitä. Merlin Sheldrake vie lukijan tajunnanräjäyttävälle tutkimusmatkalle ja esittelee sienten uskomatonta maailmaa mikroskooppisista hiivoista satoja tonneja painaviin sieniverkostoihin ja psykedeelisistä sienistä himoittuihin tryffeleihin. Hän osoittaa, että sienet ovat avain planeettamme ja itsemme ymmärtämiseen ja tarjoavat keinoja ympäristöongelmien ratkomiseen.

 Sheldrake sulautuu jo alkusanoissa maisemiin, joissa hän on tehnyt tutkimuksiaan. Johdannossa hän paneutuu siihen, millaista on olla sieni. Pohdiskelut tulevat kerrotuiksi kaiken läpäisevästi. Kuinka ihmeessä sienet ovat voineet jäädä kovin vähälle huomiolle? En referoi enempää, vaan kehotan tarttumaan kirjaan. Sen motoksi mies on kirjoittanut ilman loppupistettä:

 Kiitollisena sienille, joilta olen oppinut

Lukujen otsikot puhukoot puolestaan: 1. Tenhovoima, 2. Elävä labyrintti, 3. Vieraiden intiimi liitto, 4. Mielen rihmastot, 5. Ennen juuria, 6. Puiden internet, 7. Radikaalia sienitiedettä, 8. Miten ymmärtää sientä, Loppusanat: Tämä komposti

Kiitoksia, viitteitä ja lähteitä on runsaasti. Kirja tarjoaa auliisti osviittaa lisätietoihin. Kenties tapahtuu niinkin, että lukijan omat hoksottimet herkistyvät havaitsemaan ympäristöstä yhä uusia seikkoja.

Kritiikkejä kirjasta löytyy. Silvia Hosseini kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä 26.2.2024 muun muassa:

Näkymättömässä valtakunnassa biologi Merlin Sheldrake avaa näkymiä sienten jännittävään maailmaan. Sienet hoitavat tärkeitä tehtäviään kaikkialla: metsässä, meren pohjassa, aavikolla ja ihmisen suolistossa. Sienillä on älykkyyshierarkiaa horjuttavia kykyjä. Ne osaavat ratkaista ongelmia ilman aivoja. Esimerkiksi limasieni löytää labyrintissa ”lyhimmän reitin kahden pisteen välillä”.

– –

Ilman sieniä ei ole elämää. Nykyisistä kasvilajeista yli yhdeksän­kymmentä prosenttia on mykorritsasta eli kasvin juureen kietoutuvasta sienestä riippuvaisia. Kirjoittajan sanoin kasvien ja sienten välillä on ”intii­mi kumppanuus”. Ke­mial­listen lannoitteiden käyttö kuitenkin uhkaa eläimille ja ihmisille elintärkeitä mykorritsa­suhteita.

  Mikko Saari arvioi teoksen Hesarissa 6.2..2024.

***

Kerran mökillä helotti kirkkaan keltainen, epämuotoinen kummajainen polun reunalla. Se osoittautui limasieneksi. Ihmeestä otettiin kuva, mutta otoksesta on hävinnyt sitruunainen väri, joten jääköön kopioimatta tähän. Seuraavana päivänä koko otus oli oikeasti kalvennut. Ihmisruuaksi siitä ei olisi ollut alun alkaenkaan. 

Sieniä olin oppinut etsimään, poimimaan ja syömään lapsesta asti itäsuomalaisen äitini opastamana. Hän tunsi ainakin haperot, rouskut, orakkaat, tatit ja kantarellit. Länsisuomalainen isäni luuli pitkään, että vain kantarellit kelpaavat syötäviksi. Sienikirjoista on tullut hankituksi lisäoppia lajien tuntemukseen. 

Onneksi omat lapset ja heidän lapsensa ovat hekin herkistyneet keräämään sieniä, varsinkin runsassatoisia suppilovahveroita. Niitä en muista äitini sienivalikoimista. Ovatpa testanneet lampaankäävänkin syömäkelpoiseksi, vaikka jokin minun tarjoamani ateria heidän lapsuusvuosiltaan epäilytti.

Etenkin mökkiläisyys Nousiaisissa herkisti sienille, koska oma piha tuotti komeita tatteja. Ne kasvoivat vain kuusten katveessa, joten pakko oli hoksata puiden ja sienien yhteys. Nehän elivät symbioosissa, kuten moniin asioihin perehtynyt kaverini osasi kertoa. Kun jokunen vuosi sitten myin mökin, valistin ostajia kuusenherkkutateista yhtenä paikan aarteista. Voitattejakin löytyisi, mutta vain ranta-alueelta. Kuinkahan valtavia ovatkaan mykorritsaverkostot puiden juuriin kietoutuneina pihakuusten jo koko alueen maanpinnan alla, kun siellä ei tietääkseni käytetty mitään myrkkyjä. Kimalaisia ja muita pörriäisiä näet varjeltiin tosissaan.

 Näitä sieniä muistan ihailleeni, mutta ruuaksi en tohtinut niitä ottaa. Suippolakkinen myrkkyseitikki pelotti. Mitä lienevät kuvan sienet?

Muistelen, kuinka myös käävät, naavat ja jäkälät innostivat kuvaamaan. Kerran minä pahalainen kaavin tienposken kiven pinnasta jäkäliä siirrettäväksi mökkipihan kiville. Eivät muuten siirtyneet. Häpeän jättämääni arpea vieläkin. 

Ensi kosketuksen luonnonihmeisiin Merlin oli saanut omalta isältään Rupert Sheldrakelta. Tätä nykyä poika innostaa eloisasti – kiitos myös erinomaisen suomennoksen – lukijoitaan ymmärtämään muun muassa, kuinka juuri jäkälät toimivat pioneereina ja kiinnittyvät ensimmäiseksi kivien pinnoille uuttamaan irti kivennäisaineita. Aikojen saatossa kasvien ilmaannuttua maapallolle kivennäisaineita alkoi siirtyä kehittyvien juuristojen kautta kasvinosiin asti. 

Käsitys elämästä maapallolla hahmottui luetun perusteella vähintään uuteen asentoon.

Sääilmiöt historian tapahtumissa

Äkkinäisten hellepäivien aikaan lopettelen erikoislaatuisen kirjan lukemista. Olen valinnut sen kesäkuussa 2020 Elisa kirjasta lahjaksi ja jättänyt sikseen. Ilmankos en lainkaan muistanut, mistä on kyse, kun vihdoin rupesin lukemaan Marcus Rosenlundin teosta Väder som förändrade världen (Schildts & Söderströms 2019). Pikku hiljaa kiinnostuin yhä enemmän ja ymmärrän kiittää valintaani, sillä Rosenlund kirjoittaa vastustamattoman veijarimaisesti ja silti tavattoman asiapitoisesti. Hän yhdistelee historiantutkimusta geologiaan ja sääilmiöihin, mikä iskee lukijan tajuntaan kipinöitä.

Käy selväksi, etteivät ihmisruhtinaat ole kyenneet voimainsa päivinäkään nujertamaan ilmaston voimia. Heti alkuluvussa Rosenlund lataa dramaattisen tilanteen nykyisen Tanskan rannikolta, jossa vielä 1300-luvulla sijaitsi Rungholtin kaupunki:

 DET SÄGS ATT MAN än i denna dag, under vindstilla dagar, kan höra den sjunkna staden Rungholts kyrkklockor klämta under Nordsjöns vågor. Det är de döda som ringer i klockorna för att varna de levande då en särskilt svår storm är i antågande. 

--

Det är januari 1362 och en storm är i antågande. Hamnstaden Rungholt i det danska grevskapet Slesvig ska inom kort försvinna från kartan. Bokstavligen. Men Rungholt är inte ensamt: när stormen har dragit förbi kommer kartan över Nordsjöns kust att behöva ritas om i grunden. 100 000 människor (kanske något färre, kanske många fler, ingen vet exakt) möter döden i det iskalla, mörka vattnet som den annalkande stormen knuffar framför sig.

Kirjasta piirtyy laajoin pyyhkäisyin kuvia levottoman maapallon eri kolkista. Maa järisee, tulivuoret syöksevät sulaa kiveä, jäämassat leviävät ja vetäytyvät, myrskyt nousevat ja hiipuvat, suurimmat meteorit heilauttavat koko palloa. Aika ajoin elämä häviää laajoilta alueilta. Kun se taas viriää, kaikki on toisin kuin ennen mullistuksia.

 Teksti pöllyttää pinttyneen historiaa tosissaan opiskelleen ajatukset uuteen asentoon, jossa on ymmärrettävä sääilmiöiden ratkaiseva osuus jopa ihmisten toimissa. Jopa Titanicin uppoaminen 1912 saa lisävalaisua. Tuhoisien katovuosien lähtökohdat ovat olleet monesti kaukana maapallon toisella laidalla. Jokin massiivinen tulivuoren purkaus on pimentänyt auringon vuosiksi, merivirrat ovat muuttaneet suuntaansa, nälkiintyneet ihmiset ja eläimet vaeltaneet etsimään ravintoa, jos ovat kyenneet. 

Kirjassa on kymmenen lukua sekä esipuhe ja epilogi. Tuttuakin asiaa löytyy. Mutta esimerkiksi jäätiköiden sulamisesta en ole ennen tiennyt, kuinka ratkaisevasti höyryjunien yleistyminen nokesi Alppien lumipeitteitä, mistä jäätiköiden häviäminen pääsi vauhtiin. Sama ilmiö on havaittu Grönlannissa. Teollistumisen seurauksia ei äkkiä korjata, vaikka toimeen on jo tartuttu.

Luku Doggerlandista Pohjanmeren Atlantiksena sysäsi minutkin tutkimaan karttoja. Muutaman kymmenen metrin syvyydestä on kalastajien pyydyksiin tarttunut entisten eläjien harppuunoita ja muita tarvekaluja sekä kasvien jäänteitä. Veden alla häämöttää kokonaisia asuinalueita, vanhempia kuin Rungholt.

Yhdeksäs luku piirtää näkyviin Europan pahimman hetken. Sen kaikuja saattaa kuulua tutussa suvivirressä, kun "oikeat" kevätsäät palasivat ja lupasivat hyvää vuodentuloa. Silloin 1600-luvulla ihmiset olivat vaivoin selvinneet kadoista, pitkällisestä sodasta ja mustasta surmasta. Ei sodittu vain katolisuuden ja protestanttisuuden asemasta, vaan paljon enemmästä. Kaiken kauheuden taustalta on löytynyt ihmisen käsityskyvyn ylittäviä rankkoja sääilmiöitä. Niitä eivät taltuttaneet rukoukset eikä muu uskonnon harjoitus, vaan maapallon omat syklit.

 Epilogissa Rosenlund tarjoaa jossain määrin luottavaisia tulevaisuuden näkymiä, koska ihmislaji osana maapallon lajikirjoa on sellainen, joka paitsi tuottaa ongelmia myös keksii niihin ratkaisuja. En siis menettänyt yöunia apokalyptiset kauhukuvat silmissäni, vaan suosittelen kirjan lukemista. Voisin vielä käydä läpi suomennoksen, sillä monia käsitteitä jouduin tarkistamaan hakuteoksista. Myönnän, että parasta olisi ymmärtää teksti kerta heitolla, jos mahdollista. Ruotsin treenailua lienee jatkettava sanomalehtien parissa.

 Kirjan innostamana kopioin kuvan Marcus Rosenlundista ja sen ohessa julkaistusta tekstistä, jotta myös hänen tekemänsä radio-ohjemat löytyisivät helposti hollille Yle Areenasta:

Sanotaan, että jokainen journalisti kantaa sisällään kirjaa. Sanotaan myös, että se on oikea paikka sille kirjalle. Tähän saakka olen onnistunut elämään tämän periaatteen mukaisesti, mutta lopulta paine kasvoi liian suureksi ja kirja tuli ulos.
Toisaalta kirjoittaminen ei ole minulle mitään uutta. Lapsena opin lukemaan ja kirjoittamaan ennen kuin opin pyöräilemään, ja kun muut lapset menivät ulos potkimaan palloa tai kiipeilemään puissa, minä istuin sisällä kirjoineni. Siitä saan kiittää rakasta isoäitiäni Birgitiä, opettajatarta joka sai minut varhaisessa vaiheessa lumottua tarujen ja satujen maailmaan apunaan Astrid Lindgrenin kirjat. Ja lumous kesti niin pitkään ja oli niin vahva, että minusta tuli sanojenkäyttäjä itsekin.  Svenska social- och kommunalhögskolanin journalistilinjalta tieni vei Yleisradioon, ja siellä olen yhä. Aluksi olin juontajana eri radio-ohjelmissa, mutta nykyään olen tiedetoimittaja.
Kansantajuinen tiedeohjelmani Kvanthopp, jota olen tehnyt vuodesta 2005, palkittiin vuonna 2015 tieteen popularisoinnista Topelius-palkinnolla. Mitä et tiennyt haluavasi tietää oli mottoni ohjelmalle, ja sen kanssa yritän elää päivittäin: rakastan kaikenlaista tietoa, mitään sellaista kuin turha tieto ei ole, sillä koskaan ei voi tietää missä yhteydessä tiedosta on hyötyä.
Nykyisten valeuutisten ja vaihtoehtoisten totuuksien aikana on tullut entistä tärkeämmäksi esittää todellista tietoa maailmasta sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin joku haluaa sen olevan.
Sitä paitsi maailma on niin kiinnostava, että on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi keksiä siitä jotain totuudenvastaista. Kun voi vain ottaa osansa aidosta tavarasta ja nauttia!

Tuhti annos geopolitiikkaa

Tim Marshall on brittitoimittaja, jonka Maantieteen vangit  -kirjasta (Atena 2018, suom. Jaana Iso-Markku) on tullut bestseller ainakin Britanniassa. Tekijä on valikoinut julkaisuunsa kymmenen karttaa, joiden väittää kertovan kaiken maailmanpolitiikasta. Kun tämmöinen rautaisannos suorastaan käveli ulottuvilleni, tartuin opukseen saman tien ja pistelin sen luku kerrallaan runsaassa viikossa.

Näillä saatesanoin kustanja houkuttelee lukijoita tarttumaan kirjaan:

Vuoret, joet ja meret ovat maailmanpolitiikan voimatekijöitä: ne vaikuttavat johtajien mahdollisuuksiin, ja sen oppivat kovalla tavalla aikoinaan niin Hitler kuin Napoleonkin. Vaikka globalisaatio on pienentänyt maailmaa, maantiede vaikuttaa yhä edelleen politiikkaan. Jos olet joskus miettinyt, miksi Krim on Putinille pakkomielle, miksi Yhdysvallat kehittyi suurvallaksi ja miksi Kiinan vaikutus kasvaa kasvamistaan, löydät vastaukset tästä kirjasta. Maantieteen vangit kertoo myös, miksi niin sotilaskomentajat kuin suuryhtiötkin hykertelevät, kun ilmastonmuutos sulattaa arktisten alueiden jäätä. Entä miksi Euroopassa joet ovat olleet vaurauden lähde mutta Afrikassa hidastaneet kehitystä? Ihmiset, aatteet ja liikkeet vaikuttavat maailman tapahtumiin, mutta kokonaiskuvaa varten tarvitaan kartta. Maantieteen vangit katsoo mennyttä, nykyhetkeä ja tulevaa ja tarjoaa pohdittavaa ja punnittuja näkemyksiä siitä, miksi viisas poliitikko katsoo aina karttaa ennen kuin tekee päätöksen. Maantieteen vangit -kirjaa on myyty Britanniassa puoli miljoonaa kappaletta ja se ilmestyy 22 maassa. 

Jokainen kymmenestä luvusta alkaa koko aukeaman laajuisella kartalla. Harmi vain, että harmaasta kuvasta on hankala päätellä maastojen korkeuseroja ja vesistöjä. Värit auttaisivat, mutta lienevät kalliita painattaa kirjaan. Jaksoin kuitenkin yhä uudestaan palata karttoihin lukemisen mittaan, koska moni seikka kirkastui vasta kartasta katsomalla. Esimerkiksi Venäjän laajuus ja Euroopan puoleisten osien alankoisuus hahmottuivat entistä selkeämmin, vaikka kerran matkalla Japanista Suomeen päivälennolla ehdin hämmästellä Siperian valtavuutta.

Kiinnostava ja osittain tuttu on tämäkin seikka: Baltiaa Venäjä yhä pitää etujensa valvomisen kannalta murtumana "muurissa, jonka Venäjä mielellään näkisi muodostavan kaaren Itämereltä ensin etelään ja sitten kaakkoon ja yhdistyvän lopulta Uraliin. Tämä tuo meidät toiseen muurissa olevaan aukkoon ja toiselle alueella, jota Moskova pitää mahdollisena puskurivaltiona. Kremlillä on vakaasti tähtäimessä Moldova."

Yhtenä vastauksena siihen, mikä minua kartoissa kiinnostaa, palaan historian opintoihini Tampereen yliopistossa. Sinne minä, joka päätyökseni olen ollut äidinkielenopettaja ja -didaktikko, tein yleisen historian graduni aiheesta Neuvostoliiton Euroopan-politiikka Suomen lehtien palstoilla vuosina 1932 - 1934. Piirtelin johdantoon kartan, johon merkitsin ne valtiot, joilla oli hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa maailmansotien välisenä aikana. Muistaakseni selvensin puuvärikynillä reunavaltiot yhteen siihen työni ainoaan kopioon, joka sidottiin koviin kansiin. Minulta sellaista ei löydy hyllystäni.

Tekstin- ja kuvankäsittely oli tuolloin matkakirjoituskoneen ja kuultopaperin läpi käsin kopioidun kartan varassa. Haalea jälki naurattaa varmaan nykyopiskelijoita ja muitakin. Kopiointi oli paitsi hankalaa myös kallista.

Tärkeää on havaita, ettei mitään Moldovaa ollut ennen toista maailmansotaa. Oli vain Bessarabia, joka nykyisin tunnetaan Transnistriana. Se kuuluu Moldovaan ja on hyvin Venäjä-mielinen. Konfliktiherkkää seutua edelleen! Enkä kunnolla ole aiemmin tajunnut, mikä merkitys alangoilla yhtä lailla kuin joilla ja vuoristoilla on valtioiden välisissä suhteissa rajojen määrittelyineen. Teos tosiaan opettaa näkemään asioita toisin kuin ennen.

Kirjan Intiaa ja Pakistania käsittelevästä luvusta löytyy hätkähdyttävä, lähinnä hypoteesina esitetty päätelmä, että Venäjä miehitti Afganistanin tavoitellessaan Arabianmereltä ympäri vuoden sulana pysyvää satamaa. Se löytyy Gwadarissa, joka sijaitsee Pakistanin rannikolla melko lähellä Iranin rajaa. Tavoite ei toteutunut. Tätä nykyä Kiina on se, joka levittäytyy ympäri maailman rannikoita. Köyhät maat lankeavat lainatarjouksiin ja vuokraavat alueitaan satamia varten. Kun lainanmaksut jäävät hoitamatta, kiinalaiset pureutuvat entistä kiinteämmin yhä uusille alueille. Uutisia seuraamalla Kiinan toiminta on jo tullut tiettäväksi, vaikkei yksityiskohtia tuntisikaan. Taustojen tuntemus auttaisi. Siihen vaivaan kirja tarjoaa ensiavun.

Kirja näet valaisee ihmisten tai paremminkin valtioiden vinkkelistä laajasti maanpallon luonnonoloja. Katvealueiksi jäävät Australia, Uusi Seelanti, Idonesia ja Antarktis. Tim Marshall kirjoittaa letkeästi ja käyttelee hersyviä kielikuvia, mikä lukiessa tuottaa hymynvirneitä naamalle. Malliksi siteeraan Yhdysvallat-luvusta tämän hieman ironisen  tekstipalan:

   Yhdysvallat sijaitsee ihastuttavassa ympäristössä, näkymät ovat loistavat, on suurenmoisia vesielementtejä ja liikenneyhteydet ovat erinomaiset. Entäpä naapurit sitten? Naapurit ovat mahtavia, heidän kanssaan ei ole minkäänlaisia ongelmia. 
   Jos asunnon jakaisi pienempiin osiin, sen arvo laskisi huomattavasti - erityisesti, jos vuokralaiset eivät kaikki puhuisi samaa kieltä ja maksaisivat vuokransa eri valuutoissa - mutta yhden perheen kotina se on paras mahdollinen. (s. 86)

Yhdysvaltain laajeneminen esitetään tiiviisti. 1900-luvun alussa oli aika osoittaa muille, kellä on mahtiasema. Yhdysvallat lähetti Suuren valkoisen laivastonsa maailmanympäriristeilylle, jolla presidentti Theodor Roosevelt puhui melko varovaisesti, mutta tosiasiassa "ajelutti kurikeppiä maailman ympäri". (s. 96)

Menemättä enempää yksityiskohtiin tunnustan, että teksti vaatii paljon. Monin paikoin kelasin kappaleita edestakaisin, kun en eka yrittämällä tajunnut kulloistakin pointtia. Seuraavaksi palautan kirjan omistajalleen ja kiitän kauniisti lainasta. Mutta samalla ymmärrän, että tämä opus pitäisi ostaa omaan hyllyyn. Kun vaikkapa uutisissa kerrotaan maailmalla vellovista tapahtumista, voisi napata syynättäväksi Marshallin opuksen kuin käsikirjan ja tarkistaa, mitä taustoista ehkä aukeaa.

Suuria kysymyksiä Esko Valtaojan tapaan

 Sattuipa hauskasti heinäkuussa, kun käväisin vävyn perimällä saaristomökillä. Sormeilin pöydällä lojuvaa kirjaa, josta vävy suu virneessä tokaisi:"Tykkäisitkö lainata?" Kyse oli Esko Valtaojan Kaiken käsikirjasta (Ursa 2012). Opus oli kesällä 2013 ehtinyt 5. painokseen. Asiaa tarkistamatta uskon, että vävy oli saanut tai ostanut kirjan liityttyään Ursaan. Tähdet ja avaruus kiinnostavat miestä, kun ulkomeren saarella on niitä katsellut kaiken ikäänsä loppukesien iltaöinä.

 Tottahan toki minuakin aihe ja kirjoittaja kiinnostavat. Olen aikoinani ostanut ja lukenut Valtaojan Kotona maailmankaikkeudessa (2001), josta hän pokkasi Tieto-Finlandia-palkinnon. Aika ajoin tämän poikamaisen tähtitieteen professorin kolumneja ilmestyy Turun Sanomissa. En ohita hänen juttujaan lukematta niitä. Nautin terävästä näkemyksestä ja kirjoitustyylistä. Valtaoja tarttuu usein suorasukaisesti tavallisiinkin asioihin.

Hiukan venähti aikaa tällä kertaa, ennen kuin kirjan imu sai minut heittämään mökkiläisen hommat sivuun ja lukemaan kirjan loppuun. Nautin ajatuskuperkeikoista, joita sain tehdä kirjoittajan malliin, kun hän pohtii suuria kysymyksiä herättävällä tavalla. Kirjan kymmenen, tiukasti otsikoitua lukua kertovat olennaisen: Todellisuus, Lait, Kaiken alku, Järjestyksen kasvu, Elämä, Ihminen, Historia, Oikea ja väärä, Usko ja tieto, Henki. Jälkisanoissa tulee perustelu nimelle Kaiken käsikirja. Koko hommaan Valtaoja tarvitsee vain 222 sivua, joista viimeiset kymmenen ovat lähteitä. Monesti lukiessa tuntui kuin olisin päässyt juttelemaan Valtaojan kanssa.

Koska viimeinen maansiirtourakka odottaa, jätän sisällön selostamaisen sikseen. Jos aihe kiinnostaa, yhden innostuneen kritiikin löytää tästä osoitteesta http://www.hs.fi/kulttuuri/a1353736505643

Kiitokset ja terveiset lähetän tällä kertaa vävylle. Kirjan palautan henkilökohtaisesti.