Lukemista yllin kyllin

Yhteys moniin digitaalisiin palveluihin tuo tyrkylle niin paljon varteenotettavaa lukemista, että koen miltei jääväni tulvan alle. Elisa Kirja lähettää tämän tästä edullisia tarjouksia. Joskus siirrän niitä saman tien roskiin etsimättä viihderomskujen sekaan upotettuja helmiä. 

Äskettäin jaksoin taas selata ja mitä löysinkään! Syksyllä kirjakaupassa yli neljäkymppiä maksaneen Pekka Tarkan omaelämäkerran Onnen Pekka (Otava 2018) 3,90 eurolla. Pakkohan se oli ostaa. Paksua kirjaa on sitäpaitsi huomattavasti kevyempi lukea iPadilta tai Sony Readerilta kuin kovakantisesta paperikirjasta.

 Pari muutakin opusta kaappasin haaviini yhtä halvalla: Tommi Melederin Yhden hengen orgiat - esseitä luetusta elämästä (WSOY 2013) ja Minna Maijalan Minna Canth - herkkä, hellä, hehkuvainen (Otava 2014).

Ne odottavat lukemista. Pikaisesti en niihin tartu, sillä meneillään on iso luku-urakka. Nappasin näet eka kertaa Hesarin maksuttoman tarjouksen digitilaajille, kun aloin lukea Tieto-Finlandialla kruunattua Seppo Aallon Kapinaa tehtailla (Siltala 2018). Kuukauden lukuajasta on jäljellä vielä 17 päivää ja yli 500 sivusta luettuna noin puolet.

Hesarin kautta kirjan avattuani opin äkkiä, että saan vihdoin näkyville myös sisällysluettelon. Sitä olen kaivannut, kun Sony Readerin kautta moinen ei ole löytynyt, mistä olen narissut erinäisiä kertoja. Readerissa on toki muita etuja. Siinä riittää virtaa pitkiksi ajoiksi, joten alvariinsa ei tarvitse ladata. Siksi toiseksi sivut eivät iPadin tapaan rasita silmiä, koska laite käyttää sähköistä paperia näyttöruutuna. Niinpä laitteelta voi helposti lukea vaikka kirkkaassa auringonvalossa. 

Elisa Kirjan ohjelman kautta iPadilta pystyn lukemaan myös kaikkia ostamiani opuksia. Ja voin vilkaista sisällystäkin niin halutessani. Kuinkahan käy Sony Readerin? Se on tällä haavaa niin täynnä lukumateriaalia, ettei enempää mahdu muuten kuin poistamalla turhiksi käyneet aineistot. Enhän minä Readeria hylkää. Se on monin paikoin yliveto, kunhan siivoan sen siinä kuin vaatekaappini.

Trilleriä hellearestissa

 Kesäkuun puolivälin paikkeilla Elisa Kirja tarjosi maksutta ladattavaksi J. P. Delaneyn psykologisen trillerin Edellinen asukas (The Girl Before 2017, suomentanut Satu Leveelahti

Otava 2017). Mikäpäs siinä, vaikken enää lue sen paremmin dekkareita kuin trillereitä, mutta lahjaksi saadun kirjan testaan e-julkaisuna. Näin sitä hehkutetaan Elisa Kirjassa:

Astu taloon joka koituu kohtaloksesi!

Täydellinen elämä unelmien talossa. Mutta mihin hintaan? Mestarillisen piinaava psykologinen trilleri on noussut maailmanmenestykseksi.

Jane muuttaa huippumoderniin, arkkitehtonisesti poikkeukselliseen taloon, jonka uusi asukas valitaan kummastusta herättävin kriteerein. Rakennuksen suunnitellut arkkitehti myös ohjeistaa tarkoin, kuinka talossa on asuttava.

Pala palalta Janelle selviää edellisen asukkaan hyytävä kohtalo. Ja räpiköidessään valheiden verkossa Jane tekee tahtomattaankin tismalleen samat valinnat kuin Emma, talon edellinen asukas. Edellinen asukas on J.P. Delaneyn ensimmäinen psykologinen trilleri. Nimimerkin taakse kätkeytyy kirjailija, joka on aiemmin julkaissut menestysteoksia muilla nimillä. Kirja julkaistaa 35 maassa, ja siitä tekeillä olevan filmatisoinnin ohjaa palkittu elokuvaohjaaja Ron Howard.

Otollinen hetki lukemiseen löytyi, kun on ollut pakko pysytellä sisätiloissa armotonta hellettä paossa. Konevoimalla näet lämpötila pysyttelee +25 asteessa, minkä sietää tuntuvasti paremmin kuin yli +30 asteessa huitelevan lämmön ulkona. Kuumasta kerrostalosta lähdin yhden kotiyön jälkeen evakkoon takaisin mökille. Ja parissa päivässä nielaisin sutjakan stoorin suuremmin kakistelematta. 

Tarinassa riittää käänteitä ja psykologisia virityksiä. Kesti tovin, ennen kuin totuin kahteen aikatasoon. Otsikoissa vuorottelevat Ennen: Emma ja Nyt: Jane. Naiset muistuttavat toisiaan. Emma menehtyy. Uhkaako Janea sama kohtalo?  Kumpikin lankeaa rakastumaan tyylikkääseen arkkitehtiin Edward Monkfordiin, jonka vaimo ja lapsi ovat kuolleet ja joka ei enää itse asu pelkistetyssä, huippuunsa viritetyssä älytalossaan, vaan etsii sinne soveliasta vuokralaista. Hakuprosessi on tiukka, mikä ei karkota sen paremmin Emmaa kuin Janea. Ihmeekseen molemmat läpäisevät tiukan seulan ja pääsevät vuorollaan asumaan outoon taloon.

Tarinan kiertyessä yhä uusille spiraalin mutkille myös lukijalle tarjoutuu mahdollisuus punnita omia vaihtoehtoja vastaamalla paljastaviin monivalintatehtäviin, jonkalaisiin vuokralaisen on suostuttava tämän tästä:

6. Sinulle läheinen henkilö tunnustaa luottamuksellisesti, että hän juovuksissa ollessaan ajoi ihmisen yli. Tapahtuman seurauksena hän on lopettanut kokonaan juomisen. Tunnetko velvollisuudeksesi ilmoittaa asiasta poliisille?  ❍ Ilmoitan, ❍ En ilmoita.

--

10. Uusi ystäväsi tunnustaa, että oli kerran vankilassa myymälävarkaudesta tuomittuna. Siitä on jo aikaa, ja hän on tehnyt sen jälkeen parannuksen. Miten reagoit? 

❍ Pidät juttua merkityksettömänä – jokainen ansaitsee toisen mahdollisuuden, ❍ Arvostat sitä, että hän oli sinulle rehellinen, ❍ Kerrot puolestasi hänelle jonkin oman virheesi,  ❍ Tunnet myötätuntoa häntä kohtaan, koska hän oli joutunut sellaiseen tilanteeseen,  ❍ Päätät, että hän ei ole sellainen ihminen, jonka haluat ystäväksesi.

Kierteissä esiin tulee henkilöiden patologisia taipumuksia. Mikään ei ole sitä, miltä alkuun näyttää. Jokaisesta hahmosta paljastuu nurjia piirteitä. Yllättävimmin muuttuu Emman poikaystävä Simon, mistä seuraa raju ratkaisu tarinan lopulla. Emman onnettomuudeksi määritellystä kuolemasta löytyy seikkoja, joita poliisitutkimuksissa ei aikoinaan havaittu. Mutta Janen uurastus asiassa paljastaa tapahtumien todellisen kulun. Siinäpä trilleriä kerrakseen.

Pitkin matkaa yhtenä sivujuonteena kulkee lapsen menetys. Sekä Monkford että Jane ovat menettäneet oman lapsensa. Onko kyseessä ollut onnettomuus vai ihan jokin muu Monkfordin vaimon ja pojan kuollessa? Entä miksi Janen tyttövauva menehtyy kohtuun? Mitä sairaalassa jäikään selvittämättä? Iso kysymys on myös se, kuinka vanhemmat lopulta suhtautuvat Janen Monkfordille synnyttämään Down-lapseen.


Teksti osoittautui kaikin puolin sliipatuksi ja helpoksi seurata niin, ettei lukemista hevin keskeyttänyt. Näin siis tuotetaan kansainvälisille markkinoille balansoitua luettavaa ja siitä sitten aikanaan vielä elokuvaversio. Naiset ovat kauniita kuin siskokset, keskeisin mies on varsinainen komistus ja lisäksi nerokas arkkitehti, on upeita interiöörejä, tyylikkäitä aterioita, säväyttävää seksiä.  Hissukkamieskin yllättää, kun hän paljastuu pakkomielteiseksi, omistushaluiseksi toisten elämän tiirailijaksi. On raiskauksia tai sellaisiksi väitettyjä tapahtumia. On psykologin luona käyntejä. On poliisitutkimuksia ja oikeudenkäynteihin valmistautumisia. On epäilevien naapurien kanssa asioiden pohtimisia. On uhkaavia enteitä.

Kirja tuli luetuksi ilman, että siitä jäisi kummoisiakaan muistijälkiä saati pohtimisen aiheita.

Tässä vielä linkki blogiin, josta selviää yhtä ja toista kiinnostavaa laajalevikkisestä opuksesta.
 

Tytär isän valtapelin nappulana

Aika ajoin sähköpostiin ilmestyy Elisa Kirjalta vastustamattomia tarjouksia. Sellainen oli alle neljällä eurolla hankkimani  John Williamsin Augustus (1971), josta Bazar Kustannus Oy toimitti markkinoille ensimmäisen sähkökirjalaitoksen 2017. Englannin kielestä teoksen on suomentanut Ilkka Rekiaro. Kannen on suunnitellut Liisa Holm  ja käyttänyt siinä Araldo De Lucan kuvaa. Taittajaksi mainitaan Jukka Iivarinen / Vitale.

Parisen vuotta sitten vaikutuin Williamsista romaanikirjailijana lukemalla hänen teoksensa Stoner (1965). Tässä linkki blogijuttuuni.

Augustus alkaa Daniel Mendelsohnin mittavalla johdannolla, jossa kirjoittaja pohtii myös muita Williamsin romaaneja ja vertailee Augustusta Stoneriin. Johdannossa selityksen saa myös romaanin kirjemuoto. Sen juuret ulottuvat Ovidiukseen, vaikka kirjeromaani varsinaisesti keksittiin vasta tuhatviisisataa vuotta Augustuksen jälkeen.

Tekijän saatesanoissa Williams itse muistuttaa lukijoita, että teos on ensisijaisesti fiktiota:

Erään kuuluisan roomalaisen historioitsijan kerrotaan sanoneen, että hän olisi pannut Pompeiuksen voittamaan Farsaloksen taistelun, jos virkkeen toimivuus olisi edellyttänyt sitä. Moisia vapauksia en ole ottanut, mutta osa tämän kirjan asiavirheistä on tahallisia. Olen vaihtanut useiden tapahtumien järjestystä; olen keksinyt omasta päästäni siellä, missä historiallinen tieto on epävarmaa tai puutteellista; ja olen antanut identiteetin muutamalle henkilölle, joita historia ei mainitse. --

Kirjan lopussa Williams mainitsee kirjoittaneensa teostaan Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä vuosina 1967–1972. Muista lähteistä selviää, että Augustus palkittiin vuonna 1973 National Book Award for Fiction -palkinnolla. Palkinnon Williams joutui tosin jakamaan John Barthin kanssa. 
 
Minulle lukijana tuotti pitkään vaikeuksia hahmottaa, kuka kulloinkin kirjoitti kenellekin. Kirjeiden ajakohdat heittelivät kesken tapahtumia vaihdetuista viesteistä muistelukirjeisiin vuosia tapahtumien jälkeen. Kaipasin sisällysluetteloa, kuten monesti ennenkin e-kirjoja lukiessani. Sivunumeroista en piittaa, koska ne väistämättä heittävät e-kirjassa. Mutta teoksen jäsentelyä tsekkaisin mielelläni sisällyksestä. Sain lopulta tekstiin järjestystä copy paste -menetelmällä. Ostamani e-kirjat ovat näet tallessa sekä Elisa Kirjan kirjahyllyssä, Sony Readerissa että pilvipalvelussa, joista kaikista voin tarkastella hankkimiani opuksia. Parhaiten sisällysluettelon teko onnistuu pöytäkoneelta. Aikaa kului runsas puoli tuntia ja koossa oli niin pitkä lista, että tarjoilen sen vasta oman juttuni päätteeksi.

Teos jakaantuu kolmeen osaan. Sekä ensimmäinen että toinen osa sisältävät useita numeroituja lukuja. Kolmas osa on lähes yksi ainoa kokonaisuus, iäkkään Augustuksen pitkä kirje ystävälleen ja elämäkerturilleen Nikolaos Damaskoslaiselle. Kirje ei koskaan saavuta vastaanottajaa, sillä tämä ehtii kuolla, ennen kuin Augustus lopettaa kirjoittamisen ja kuolee itsekin.

Ensimmäisessä osassa älykäs ja kunnianhimoinen vaikkakin sairaalloinen Gaius Octavius Thurinus (s. 63 eKr.), joka on enonsa Julius Caesarin adoptoima, kuulee ottoisänsä kuolleen odottamatta. Hän on silloin 19-vuotias ja ystäviensä seurassa. Uutinen muuttaa nuorukaisen. Hänestä tulee Gaius Julius Caesar, joka erkaantuu väistämättä ikätovereistaan. Itsekin hän korostaa asemaansa murhatun, jumalaksi korotetun enon poikana nimellä Gaius Julius Caesar Divi Filius. Lähivuodet ovat ankaraa taistelua vallasta, mikä vieroittaa etenkin Marcus Antoniuksen ystävien piiristä vastustajaksi ja lopulta tekemään itsemurhan taistelun hävinneenä. Suhde Kleopatraan osoittautuu tragediaksi, jonka loppukohtaus merellä näyttää riipaisevasti, kuinka yksin tappion kokenut mies jää.

Toisen osan kiinnostavin henkilö minulle on Julia, Augustukseksi korotetun Gaius Julius Caesarin tytär. Ainoaa lastaan romaanin mahti-isä hellii, hemmottelee ja myös kouluttaa havaittuaan tytön älykkääksi. Tutuksi tulee myös Augustuksen toinen vaimo Scribonia, Julian äiti, josta Augustus eroaa ja nai skandaalimaisesti Livian tämän odottaessa lasta edelliselle aviomiehelleen. Koska Augustus jää ilman omaa poikaa, tyttärestä tulee nappula valtapeliin, jossa dynastiset avioliitot toistuvat.

Julia on vasta 14-vuotias, kun hänet naitetaan ensi kertaa. Sulhanen on Marcellus, lapsesta asti tuttu leikkitoveri ja serkku. Julia jää leskeksi 17-vuotiaana, mutta ei aikaakaan, kun isä naittaa hänet uudestaan, nyt omalle ystävälleen ja liittolaiselleen Marcus Vipsanius Aggrippalle. Tästä avioliitosta syntyy kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Pojat kuolevat varhain ja myös Aggrippa kuolee äkillisesti, mikä Julialle merkitsee taas uutta avioliittoa. Tällä kertaa isä määrää puolisoksi poikapuolensa Tiberiuksen, jonka äiti on Agustuksen kunnianhimoinen vaimo Livia. Tiberiusta Julia sietää vaivoin, mutta synnyttää tälle yhden poikalapsen. Tämä kuitenkin kuolee viikon vanhana. Augustus saa kuulla tyttärensä suusta suorasukaisen kommentin, että tytär tuntee olevansa Rooman emakko, jonka tehtävänä on porsia yhä uudestaan. Isä näet tarvitsisi kipeästi vallalleen perijän omasta suvustaan, mutta ei sitä saa. Niinpä vaimo Livia onnistuu ujuttamaan oman poikansa Augustuksen adoptoimaksi ja siten tulevaksi keisariksi.

Julia hurvittelee joitakin vuosia upeiden roomalaisjuhlien kuningattarena isän puuttumatta ilonpitoon. Pitkällä matkallaan itään Julia osallistuu menoihin, joissa hän jumalattareksi korotettuna vetäytyy luolaan kauniin nuoren miehen kanssa ja saavuttaa unohtumattoman seksuaalisen täyttymyksen. Roomassakin rakastajia riittää. Siellä ei voi loppumattomiin välttyä skandaaleilta, kun  lainsäädäntöä kiristetään yhä tiukemmin perinteitä ja avioliittoja suojaavaksi. Ennen pitkää Julian häpeämätön elämäntapa johtaa pakkotuomioon ja karkotukseen. Vaikuttava on sekin kohtaus, jossa isän määräyksestä tytär saapuu tämän luokse ja kuulee, mitä on tehtävä. Tytär kysyy isältään, onko kaikki se, mihin isä ryhtynyt, ollut vaivan arvoista. Vastausta en muista. Mutta Augustusta huojentaa, ettei hän joudu tuomitsemaan ainoaa lastaan kuolemaan. Toisiaan rakastavat isä ja tytär eivät enää tapaa, kun Julia on viety yhdessä äitinsä ja palvelijan kanssa karkotuspaikkaansa Pandatariaan ja sieltä vuosien kuluttua niemimaan eteläkärkeen. Siellä hän kuolee.

Mendelsohnin mukaan "Julia on yksi romaanin vangitsevimmista, herkimmin vedoin piirretyistä henkilöistä – hän on älykäs, sarkastinen, kapinallinen, kokenut ja filosofinen." Hän kommentoi kokemuksiaan päiväkirjassa, jonka Williams keksii hänen kirjoitettavakseen Pandatariassa. Julia tuntee elämänsä oudoksi "maailmassa, missä ei ole valtaa eikä millään ole merkitystä, kun taas siinä maailmassa, josta hän tuli, kaikki oli pelkkää valtaa."

Romaanin kolmannessa osassa Augustus pohtii omaa elämäänsä kirjoittamalla pitkää kirjettä. Se jää
häntä viimeiseksi hoitaneen lääkärin Filippoksen huomaan. Tämä pohtii keisarin loppuvaiheita kirjeessä Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.). Romaani päättyy Filippoin nimissä hyväuskoiseen, ellei peräti naiviin luonnehdintaan tapahtumain kulusta Agustuksen jälkeen: 

Monien tämän päivän nuorten kansalaisten tapana on, kuten on ollut yli kolmenkymmenen vuoden ajan, puhua alentuvasti Octavius Caesarin pitkästä valtakaudesta. Ja hän itse, elämänsä ehtoolla, ajatteli kaiken työnsä menneen hukkaan.    Mutta hänen luomansa Rooman valtakunta on kestänyt Tiberiuksen ankaruuden, Caligulan hirviömäisen julmuuden ja Claudiuksen osaamattomuuden. Ja nyt meillä on uutena keisarina mies, jota sinä opetit poikana ja johon sinulla on edelleen läheiset välit hänen noustuaan valtaan; olkaamme kiitolliset siitä, että hän hallitsee sinun viisautesi ja hyveellisyytesi valossa ja rukoilkaamme jumalia, että Neron alaisuudessa Rooma viimeinkin tavoittaisi Octavius Caesarin haaveet.   

 Kuulen noiden rivien takaa kirjailijan sarkastisen naurahduksen. Ihminen ei kyennyt eikä kykene näkemään nokkaansa pidemmälle. Suuruuden lähellä eläminen ohjaa uskomaan valoisaan tulevaisuuteen. Jo paljon ennen Williamsin aikaa oli nähty, että keisari Neron kausi merkitsi katastrofia sekä Roomalle että keisarille itselleen.

Eräässä haastattelussa Williams on maininnut, että hän käsitteli sekä Stonerissa että Augustuksessa "hallitsemista, yksilön vastuuta sekä vihamielisyyttä ja ystävyyttä. -- Mittakaavaa lukuun ottamatta vallan tavoittelu on kutakuinkin samanlaista yliopistossa kuin oli Rooman valtakunnassa."

Pettyneitä, yksinäistyviä sankareita on elänyt ennen ja elää yhä niin tosielämässä kuin sanataiteessa. Stonerin tapaan varsinkin Augustus on komea kuvaus erään miehen pyrkimyksistä, ajoittaisista menestyksistä ja lopulta pettymyksistä.

----------------------

LISÄYKSENÄ ROMAANIN SISÄLLYS

PROLOGI Kirje Julius Caesarilta Atialle (45 eKr.)

ENSIMMÄINEN OSA

I Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

II Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

III Kirje Julius Caesarilta Roomasta Gaius Octaviukselle Apolloniaan (44 eKr.)

IV Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Apolloniassa (maaliskuussa 44 eKr.)

2

I Kirje Atialta ja Marcius Filippukselta Octaviukselle (huhtikuussa 44 eKr.)

II Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Brindisissä (44 eKr.)

IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcius Filippukselle (44 eKr.)

V Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)

VI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (44 eKr.)

VII Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle (44 eKr.)

VIII Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja (44 eKr.)

IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

X Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (syyskuussa 44 eKr.)

XI Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle (lokakuussa 44 eKr.)

XII Konsulin käsky Gaius Sentius Tavukselle, Makedonian joukkojen komentajalle Apolloniaan, ja saatekirje (elokuussa 44 eKr.)

XIII Julistus jaettavaksi Makedonian legioonille Brindisissä (44 eKr.)

XIV Teloituskäsky Brindisissä (44 eKr.)

XV Keisari Augustuksen teot (Res gestae Divi Augusti) (14 jKr.)

3

I Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

II Kirje Marcus Tullius Cicerolta Marcus Junius Brutukselle Dyrrhakhioniin (tammikuussa 43 eKr.)

III Quintus Salvidienus Rufus: päiväkirjamuistiinpanoja Roomassa (joulukuussa 44 eKr.)

IV Kirje Marcus Tullius Cicerolta Roomasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)

V Kirje Marcus Antoniukselta Mutinasta Marcus Aemilius Lepidukselle Narbonneen (43 eKr.)

VI Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VII Senaatin pöytäkirjasta (huhtikuussa 43 eKr.)

VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

IX Kirje Marcus Tullius Cicerolta Octavius Caesarille (elokuussa 43 eKr.)

X Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille, lähetetty Marcus Aemilius Lepiduksen leiristä Avignonin lähistöltä (syyskuussa 43 eKr.)

XI Senaatin pöytäkirjasta: konsuleina Quintus Pedius ja Octavius Caesar (syyskuussa 43 eKr.)

XII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

XIII Kirje nimettömältä Marcus Tullius Cicerolle Roomaan (marraskuussa 43 eKr.)

XIV Rooman historia. Titus Livius: katkelma (13 jKr.)

4

I Kirje Strabon Amaseialaiselta Roomasta Nikolaos Damaskoslaiselle (43 eKr.)

II Kirje Marcus Junius Brutukselta Smyrnasta Octavius Caesarille (42 eKr.)

III Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Filippoin länsipuolelta hänen isälleen (42 eKr.)

V Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VI Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

5

I Kirje Marcus Antoniukselta Ateenasta Octavius Caesarille (39 eKr.)

II Kirje Marcus Antoniukselta Gaius Sentius Tavukselle (38 eKr.)

III Otteita selonteoista: Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Kleopatralle, Isiksen ruumiillistumalle ja Egyptin maailmojen kuningattarelle (40–37 eKr.)

IV Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (37 eKr.)

V Kirje Marcus Antoniukselta Octavius Caesarille (37 eKr.)

VI Kirje Marcus Antoniukselta Kleopatralle (37 eKr.)

VII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

VIII Sotilaskäsky (syyskuussa 36 eKr.)

IX Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (13 eKr.)

X Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

6

I Kirjeitä Nikolaos Damaskoslaiselta Antiokiasta ja Aleksandriasta Strabon Amaseialaiselle (36 eKr.)

II Kirje Marcus Antoniukselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)

III Selonteko Heliopoliin ylipapilta Epimakhokselta Armeniasta Kleopatralle (marraskuussa 36 eKr.)

IV Muistio Kleopatralta huoltoministerille (36 eKr.)

V Muistio Kleopatralta valtiovarainministerille (36 eKr.)

VI Muistio Kleopatralta Egyptin sotavoimien päälliköille (36 eKr.)

VII Kirje Kleopatralta Aleksandriasta Marcus Antoniukselle (talvella 35 eKr.)

VIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

IX Senaatin pöytäkirjasta Roomasta (33 eKr.)

X Kenturio Quintus Appiuksen anomus Efesoksesta imperaattori Marcus Antoniuksen Aasian-legioonien komentajalle Munatius Plancukselle (32 eKr.)

XI Kirje Aasian legioonien komentajalta Munatius Plancukselta Efesoksesta Octavius Caesarille (32 eKr.)

XII Marcus Agrippan muistelmat: katkelmia (13 eKr.)

XIII Kirje Gaius Cilnius Maecenaalta Titus Liviukselle (12 eKr.)

TOINEN OSA

1

I Sanelu Hirtialta pojalleen Quintukselle Velletrissä (2 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Lucius Varius Rufukselta Roomasta Publius Vergilius Marolle (39 eKr.)

IV Kirje Meviukselta Roomasta Furius Bibaculukselle (tammikuussa 38 eKr.)

V Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

2

I Postisäkki: kirjeitä Roomasta Octavius Caesarille Galliaan (27 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Albius Tibullukselle (25 eKr.)

IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

V Kirje Livialta Octavius Caesarille Espanjaan (25 eKr.)

VI Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Publius Vergilius Marolle Napoliin (23 eKr.)

VII Lääkäri Antonius Musan ohjeet avustajilleen (23 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

IX Kirje Publius Vergilius Marolta Quintus Horatius Flaccukselle (22 eKr.)

X Kirje Octavialta Velletristä Octavius Caesarille (22 eKr.)

3

I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

II Kirje Livialta Octavius Caesarille Samokseen (21 eKr.)

III Julkinen kirjoitus: Timagenes Ateenalainen (21 eKr.)

IV Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Arezzosta Gaius Clinius Maecenaalle (21 eKr.)

V Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Roomasta Strabon Amaseialaiselle (21 eKr.)

VI Kirje Terentialta Octavius Caesarille Aasiaan (20 eKr.)

VII Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Gaius Cilnius Maecenaalle Arezzoon (19 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

IX Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amaseialaiselle (18 eKr.)

X Kirje Quintus Horatius Flaccukselta Octavius Caesarille (17 eKr.)

XI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

4

I Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Jerusalemista Gaius Cilnius Maecenaalle (14 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle Assisiin (13 eKr.)

IV Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

V Runo Julialle; tiettävästi Ovidiuksen kirjoittama (noin 13 eKr.)

VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

VII Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (12 eKr.)

5

I Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

II Kirje Publius Ovidius Nasolta Sextus Propertiukselle (10 eKr.)

III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)

IV Kirje Livialta Tiberius Claudius Nerolle Pannoniaan (9 eKr.)

V Kirje Marcellalta Julialle (8 eKr.)

VI Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Germaniaan (8 eKr.)

VII Kirje Nikolaos Damaskoslaiselta Strabon Amasialaiselle (7 eKr.)

VIII Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

6

I Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (9 eKr.)

II Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

III Kirje Gnaeus Calpurnius Pisolta Tiberius Claudius Nerolle Rodokseen (3 eKr.)

V Kirje Paullus Fabius Maximukselta Octavius Caesarille (2 eKr.)

VI Julian päiväkirjasta Pandatariassa (4 jKr.)

KOLMAS OSA

Kirje Octavius Caesarilta Nikolaos Damaskoslaiselle (14 jKr.) 9 – 11. elokuuta

EPILOGI

Kirje Filippos Ateenalaiselta Napolista Lucius Annaeus Senecalle (55 jKr.)

Roomassa, Northamptonissa ja Denverissä 1967–1972

 

Ansoja

Alkusyksystä Elisa Kirja oli virittänyt vastustamattoman ansan tarjoamalla melko uusiakin kirjoja hyvin edullisesti. Ostin kuusi. Kaikkien niiden yhteishinta jäi alle 30 euron. Pari olen jo lukenut.

Tuula-Liina Variksen romaanista Huvila (WSOY 2016) sain ensimmäiset ennakkotietoni vasta kirjan esittelytekstistä. Sen alkuosan kopioin tähän:

Kun turkulainen Raakel menee vuonna 1929 naimisiin omalaatuisen taiteilijan kanssa ja muuttaa hänen merkilliseen hirsihuvilaansa, koko hänen turvallinen keskiluokkainen opiskelijan elämänsä mullistuu. Syntyy tytär, palkataan piika, ja äkkiä naiskolmikko on keskenään hirsilinnoituksessa, isäntä lähtenyt muille maille rakentamaan "uutta Eurooppaa". Miksi mies lähti? Millaiseksi kolmikon elämä muodostuu?

Lukiessa palasin muutaman kerran kirjan kanteen, jonka Martti Ruokonen on suunnittelut ja käyttänyt siinä Jarek Blaminskyn valokuvaa. Valokuvaajan yhteydessä on myös maininta Arcangel. Tarkoittaakohan se paikkaa, kustantamoa vai jotakin muuta?  Itse valokuvassa kolme kahvi- tai teekuppia kummollaan sisältää arvoituksen samalla, kun mielestäni viittaa tarinan kolmeen naiseen. Kuka särkyy ja jää pohjimmaiseksi? Yksi tuntuu säilyvän ehjänä korvineen kaikkineen. Entä ketä henkilöä keskimmäinen, puristuksiin jäävä kuppi kuvastaa?

Kirjailija on poiminut avaukseksi sitaatin eräästä Anton Tshehovin kirjeestä, jossa tämä pohtii ihmisen vajavaisuutta arvioida itseään saati ymmärtää sen paremmin tätä päivää kuin aavistella tulevaisuutta. Niinpä lukija osaa valmistautua jonkinlaisiin katastrofeihin.

Romaanin käännekohta paljastetaan heti alkuun. Eletään syyskuuta 1935 huvilassa. Tyynen saunaillan jälkeen aviomies, huvilan omistaja ja tunnettu taiteilija Aksel Korkeakorpi, poistuu kertomatta, milloin palaa. Vaimo Raakel ja piika Selma katselevat metsärajaan häipyvää miestä. Kotiin jää myös viisivuotias Leea-tytär tietämättä, ettei enää ikinä näkisi isäänsä.

Tarina kiertyy takaisin vuoteen 1929, jolloin vapun alla turkulaisen porvarisperheen ainokainen Raakel-tytär  saa serkultaan Juhanilta kutsun taidenäyttelyn avajaisiin.

Juhani kiitää salin poikki, hän haluaa suorittaa esittelyn. Korkeakorvella on hämmentävän kauniit kasvot, ja sysimusta, suippo parta kuin Mefistolla. Hän suutelee äitiä kädelle, Raakelin kättä vain puristaa kevyesti ja sanoo: Mademoiselle. Syvän siniset silmät, kiinteä katse, hypnoottisen kiinteä, ei ihme, että kiehtoo naisia, ne kuulemma suorastaan tyrkyttäytyvät hänelle, naisia jokaisessa Euroopan kaupungissa, Juhani sanoo, taitaa liioitella, Raakel on noissa silmissä pikkutyttö, hän näkee sen kyllä, pinnistää hymyn naamalleen ja onnittelee vaikuttavan näyttelyn johdosta. Taiteilijalla on pitkät, kapeat sormet kuin pianistilla ja lämmin käsi, ääni on syvä ja sointuisa, hänen katseensa tähtää jo seuraaviin tervehdittäviin, hän kumartaa, kääntyy, on poissa.

 Näin serkkupoika tulee virittäneeksi ansan, johon yliopisto-opintojensa alussa oleva Raakel melko pian lankeaa. Vaara väreilee ilmassa, kun näyttelyn jälkeen taiteilija haluaa tavata Raakelin kahdestaan. Varjeltu neito herää miehen suudelmalla kuin prinsessa Ruusunen. Kuluu kuitenkin  kaipauksen täyteisiä kuukausia, ennen kuin pari uudestaan tapaa.

Eletään suuren pörssiromahduksen aikoja. Rakelin pankinjohtajaisä on kuitenkin osannut olla sijoittamatta varojaan riskialttiisti, joten perheen turkulaiselämä jatkuu vakaana. Aikuinen tytär pysyy yhä äitinsä valvonnassa myös kesän täysihoitolassa, vaikka haluaisi nauttia vapaudesta Turussa. Sovinnaisuus  sitoo. Niinpä kun kuulu taiteilija uudestaan ilmestyy Raakelin ulottuville ja kosii, epäilyille ei jää sijaa, vaikkei miehen sukutaustoista ole mitään tietoa. Avioliiton myöstä Raakel pääsee irti kodin kahleista ja hylkää vähin erin myös opintonsa. Turku on menneisyyttä, tulevaisuuttaan kaukana kaikesta hän ei osaa aavistella.

Kun näin pitkälle olin lukenut, jatkoin lähes yhtä kyytiä loppuun asti. Sivujahan on vain 147. Koska taiteilijalla on muhkea hirsihuvila metsän keskellä jossakin noin sadan kilometrin päässä Turusta, avioparin asuinpaikka on kuin itsestään selvä. Onnen aikoja riittää vielä senkin jälkeen, kun syntyy tytär Leea. Raakelille palkataan avuksi piika, Selma. Taiteilijalla häipyy usein kaupunkireissuilleen. Palattuaan hän kertoilee kummallisia juttuja Vihtori Kosolasta ja muista lapualaisista, eikä Raakel pukahda Akselille epäilyistään. Tämä on langennut lapualaisten ja sittemmin IKLn virittämiin aatteellisiin ansoihin! Niistä miehen matka jatkuu Berliiniin natsi-Saksan palvelukseen.

Tässä loikkaan kriitikoiden matkaan. Anni Valkonen kirjoittaa Hesarissa 6.12.1916  kuin minun lukukokemuksestani:

-- tämä lukukokemus on nautinnollinen jo tekstiin sidotun rytminsä ansiosta. Poljennosta lähtee kaikki: se vie lukijan toiseen, verkkaisempaan ajankulkuun, sellaiseen, jossa mieli saa virrata rauhassa – jossa ajatusta ei jatkuvilla pisteillä katkota.

Omina aatoksinani sanon vielä, että suppeaan sivumäärään sisältyy tarkkaa ajankuvaa ja että henkilöhahmoista etenkin naiset kasvavat täyteläisiksi. Aksel heijastuu varjona ja kuukausirahana naisten elämään. Kansikuvan kuppeja pohdiskellessa tuntuu kuin pohjimmainen särkynyt kuppi kuvastaisi Raakelia, joka luopui omista unelmistaan ja suostui aviovaimoksi kauas kaupunkilaisista vanhemmistaan. Ystäviä hänellä ei tuntunut olevan edes nuorena. Niinpä Selma, joka aina oli saatavilla hirsihuvilassa, voisi olla keskimmäinen kuppi muiden katveessa. Selmakin oli jäänyt ansaan, kun suostui nuorena tyttönä tulemaan avuksi taiteilijan perheeseen eikä tuntunut hevin vapautuvan pestistä. Selma unelmoi omasta, lukittavasta huoneesta jonkun kaupunkilaisperheen apulaisena luona. Sellaisissa oloissa voisi vapaa-aikoinaan käydä vaikka elokuvissa. Ylimmäinen ja ehjä kuppi olisi näin ollen Leea, jolle kirjan mittaan aukenivat mahdollisuudet asettua vauraana perijänä Turkuun ja ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä. Itsenäisen, hyvin koulutetun virkanaisen ura kangasteli tyttärelle niin kuin aikoinaan hänen äidilleen. Raakel, alistuneen äitinsä sovinnaistapoihin sitoma tytär, hylkäsi unelmansa ja maksoi ratkaisusta kovan hinnan. Kuvittelen, että Raakelin tytär ei tekisi samaa.

Lisään vielä yhden linkin kritiikkiin, joka on ilmestynyt Keskisuomalaisessa 2.10.2016. Eija Komu otsikoi arvionsa näillä sanoin: Tuula-LiinaVaris: Huvila - Aatteiden varjossa, elämän puolella. Itse tekstissä Komu kiittelee teosta. Niin teen minäkin ja osoitan samalla kiitokseni myös suoraan kirjailijalle, josta Komun jutussa on esillä myös eriomainen kuva.

PS Blogijutun jälkitunnelmissa katsoin omista tallennuksista elokuvan Piiat (The Help 2011), joka perustuu Kathryn Stockettin menestysromaaniin. Elokuva kiinnosti, vaikka Mississipin 1960-luvun vaihteen mustien palkollisten ja Variksen Huvila-romaanin Selma-piian olosuhteiden välillä on valtaisa ero. Kuvattujen tapahtumien välillä ei ole kuin pari-kolmekymmentä vuotta. Yhdistäviäksi tekijöiksi sanoisin juuttumisen isäntäväen huusholliin ja sen, että niin suomalainen piika kuin amerikkalaispiiat ovat  monitaitoisia ammattilaisia, joita ilman emännät eivät tule toimeen. Emännät eivät näet osaa taloustöitä. Selma ei sentään ollut missään mielessä orja niin kuin Piiat-leffan monet emäntiensä mielivallasta kärsivät mustat kotiapulaiset. Eikä Selmaa potkittu äkkipikaistuksissa pois kuten mustia apulaisia. Selma irtosi huvilasta vasta emännän kuoltua.

Leffa nostatti moraalista närkästystä mustien puolesta. Variksen historiallinen romaani puolestaan ohjasi ymmärtämään 1930-luvun taitteen jälkeisiä Suomen olosuhteita sekä henkilöhahmojen kohtaloiden että poliittisten suuntausten vinkkelistä. Variksen asiantuntevan tarkka ja hiotun tiivis kuvaus tuntuu nyt leffan jälkeen entistäkin ansiokkaammalta.

Vilhelm Mobergin Nybyggarna äänikirjana

Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat-romaanisarjan kolmas osa on nimeltään Nybyggarna (1956). Bonnier Audio -äänikirjaksi sen on lukenut Per Sjöstrand. Minä puolestani ostin julkaisun, kun se maaliskuun alussa ilmaantui tarjouksena sähköpostiini. Tällä tavoin sain peräti 11,5 tuntia ruotsia kuunneltavakseni, mikä tuntui oikein sopivalta ruotsin taitojaan vaalivan vinkkelistä. Vaikka dramaattisesti luettua tarinaa kuuntelin mielikseni, ihan kaikkea en kuullut, sillä sohvalla luurit korvilla maaten torkahtelin aika ajoin. Vasta noustuani tuolille tarkkaavaisuus säilyi, kunnes oli aika pitää tauko.

Itse asiassa ihmettelen, kuinka on mahdollista, etten ole jo aikoja sitten lukenut tätä kuuluisaa teossarjaa suomennettuna saati alkukielellä. Nyt olen niin kiinni Karl Oskar Nilsonin, hänen vaimonsa Kristinan ja pikkuveli-Robertin tarinassa, että hain kirjastosta sarjan ensimmäisen osan nimeltä Utvandrarna (1949). Niteessä on sivuja 568. Seuraava osa Invandrna ilmestyi 1952 ja viimeinen, neljäs osa Sista brevet till Sverige 1959. Melko pian kaikki suomennettiin. Siispä askareet ruotsin kielen ja Mobergin parissa jatkuvat tiiviisti lähiviikkoina.

Mikä Mobergin kerronnassa nappaa lukijan kyytiinsä? Kuulen yhä korvissani Per Sjöstrandin vangitsevan äänen toisintona kirjailijan luomasta kaikkitietävästä kertojasta. Mikään itse tapahtumissa tai täyteläisissä henkilöhahmoissa ei herätä vastalauseita, niin asiantuntevalta tuntuu kuvaus suuresta muuttovirrasta, joka suuntautui Smoolannista Pohjois-Amerikan Minnesotaan 1800-luvun puolivälissä. Varmaotteisen kirjailijan keinoin kertoja keskittyy myös muuttajien sisäiseen elämään. Kertomus etenee selväpiirteisenä, siihen sisältyy lukijaa kiinnostavia täkyjä ja oheiskertomuksia.

Varsinkin Robertin ja hänen kaverinsa Arvidin lähtö Kalifornian kultakentille ja kaikki matkalla kärsityt koettelemukset kasvavat mittavaksi sivujuonteeksi. Kun Robert hampaansa ja terveytensä menettäneenä palaa yksin isoveljen tilalle mukanaan iso summa seteleitä, lukija aavistelee, ettei rahakaan taida olla ihan kohdallaan. Lempeä Kristina hoivaa Robertia, kun taas Karl Oskar vaivoin saa pidätellyksi kiukkua. Henkilöiden erilaisuus kirkastuu. Järkimies, itseensä luottava isoveli ei näe, ei kuule heikon pikkuveljen viestejä. Tämä ei suoraan kerro kokemuksistaan, mikä entisestään suututtaa Karl Oskaria. Kristina puolestaan osaa kuunnella, mutta tilanne kriisiytyy nopeasti. Robert pakenee, kuten hän on tehnyt monesti ennenkin. Lopulta hän lyyhistyy metsässä kirkasvetisen lähteen partaalle, juo ja juo, niin kuin olisi toivonut voivansa tehdä autiolla, kuumalla, kuivalla epätoivon vaelluksellaan kohti kultamaita. Arvid-ressukka, ystävä ja matkakumppani, kuolee matkalla. Paljon puhuvasti hänen isältä saatu perintökellonsa pysähtyy. Robert ottaa kellon talteen, hautaa ystävänsä ja jatkaa ajelehtimista päätymättä koskaan Kaliforniaan. Kun kello sittemmin löytyy Robertin tyynyn alta, Karl Oskar epäilee pahinta, mutta varmistuu, ettei Robert sentään ole tappanut kotipuolesta asti tuttua kaveriaan. Vihamielinen ympäristö nujersi eksyneet. Robert selviytyi miten kuten, Arvid menehtyi.

Vahva Karl Oskar on kaikkivoipa tilansa hallitsija. Hän rakentaa rakentamasta päästyään, viljelee, osallistuu kasvavan yhteisön hankkeisiin, muttei tunne vetoa pyydellä Jumalan siunausta. Kristiina on se, jonka sielu janoaa hengellistä ravintoa. Sitä hän saa, kun myrskyisenä yönä vaeltaja etsii perheen asumuksesta suojaa ja osoittautuu Ruotsista saapuneeksi papiksi. Ensimmäiseen yöpymiseen liittyy kauhukokemus, kuin ennustus, joka ei ainakaan vielä sarjan tässä osassa toteudu. Väkevästi Moberg näet lataa kohtauksen, jossa aamulla patjapussista heiniä takaisin latoon ravisteltaessa mukana putoaa isokokoinen kalkkarokäärme. Pariskunta on nukkunut heinissä lymynneen otuksen päällä! Vaivoin Karl Oskar saa sen tapetuksi ja laskee hännän renkaista käärmeen iäksi seitsemän vuotta. Ennusmerkki sekin?

Kristiina synnyttää lapsia niin tiheään, että uupuu. Hän ajautuu epäuskoon, kun Jumala ei olekaan kuullut hänen harrasta rukoustaan välttyä enemmiltä raskauksilta. Kristina tuntee olevansa hukassa, muttei tohdi luopua Jumalan tahdon mukaisesta avioelämästä. Siinä läheisyyden lisäksi Kristinan osana on tuottaa satoa kuin pelto viljaa. Uuden raskauden antaessa taas merkkejä äiti on nääntyä. Loppuvaiheessa synnytys käynnistyy ennen aikojaan, mistä seuraa lapsen menetys. Lähellä on sekin, että Kristina menehtyisi verenhukkaan. Koskettavia ovat ne pitkät sisäiset pohdiskelut, joita Kristina käy Kaikkivaltiaan kanssa. Vähin erin hänen uskonsa Jumalaan palaa. Koti-ikävä hellittää. Siinä auttaa, kun Ruotsista saatu omenansiemen juurtuu uuteen maaperään, kasvaa ja lopulta kukkii. Vaikka äkkinäinen halla tuhoaa ensimmäiset kukat, Kristina luottaa siihen, että ennen pitkää puusta saadaan maukasta satoa.

Teos kattaa kymmenvuotsijakson 1850 - 1860 Ruotsista Minnesotaan asettuvien siirtolaisten oloja. Monenlaista väkeä saapuu, ristiriitojakin syntyy, mutta ne eivät kirjassa paisu kovin isoiksi. Hiljaksiin väki asettuu uuteen ympäristöön, josta intiaanit ovat kaikonneet. Nilsonin perheessä alkaa tapahtua kielen vaihtuminen. Karl Oskarin äidinkieli harsuuntuu nopeammin kuin Kristinan. Yhä useammin Karl Oskar korvaa oman kielensä ilmaukset englannilla, minkä etenkin Kristina kuulee ja huomauttaa asiasta. Vasta silloin Karl Oskar itse havaitsee, kuinka hän on muuttunut. Kielen hapertuminen kirpaisee, mutta monet innostavat asiat uudella kotiseudulla peittävät murheen. Niitä ovat Minnesotan ottaminen Yhdysvaltojen 32. osavaltioksi toukokuussa 1858 ja kansalaisoikeuden saaminen Nilsonin perheen Ruotsissa syntyneille jäsenille. Presindentinvaalit ovat nekin suuri juttu Karl Oskarille, kun hänkin pääsee äänestämään Abraham Lincolnia virkaan.

Tämmöiselle historiafriikille Mobergin teos on kaiken kiitoksen ansaitseva ison ilmiön havainnollistus, jossa ovat läsnä paitsi merkittävä asiantuntemus myös suuren kertomakirjallisuuden parhaat piirteet.

Siirtolaislapsen taival Amerikan ihmemaassa

Maaliskuun alussa ostin alle yhdeksällä eurolla suositellun Jean Kwokin kirjan nimeltä Käännöksiä. Äskettäin tartuin ostokseeni muistamatta kirjasta mitään. Lukeminenkaan ei alkuun sytyttänyt. Piti tarkistaa Elisa Kirjasta, miten teosta esitellään. Samalla etsin arviointeja. Kävi ilmi, että kyse on bestselleristä, jota viljalti kiitellään. Näillä toimin pääsin vauhtiin ja lukaisin kirjan enempiä viivyttelemättä.

Elisa Kirjan esittely:

 Käännöksiä on nuoren tytön kasvutarina kahden kulttuurin ristivedossa.

Kun hongkongilainen Kimberly on 11-vuotias, hän muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin ja hänen elämänsä mullistuu. Äiti ja tytär joutuvat asumaan viheliäisessä murjussa ja raatamaan sukulaistensa tehtaassa. Koulussa Kimberly oppii puhumaan englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Äiti sen sijaan on edelleen ummikko, ja nuori Kimberly joutuu kantamaan yhä enemmän vastuuta perheen asioista.
Kimberly pärjää koulussa hyvin, ja hän pystyy jatkamaan opintojaan stipendien turvin. Hän päättää jo nuorena järjestää itselleen ja äidilleen kunnolliset elinolot, mutta hän ei osaa aavistaakaan, kuinka kivinen tie hänellä on kuljettavanaan. Kimberly tasapainoilee kahden kulttuurin ja kahden kielen välissä, ja lopulta kuvaan astuu myös kaksi erilaista rakkautta: perinteisiä arvoja kunnioittava kiinalainen Matt ja yhdysvaltalainen eliittikoulun kasvatti Curt. Omaa identiteettiään etsivän Kimberlyn elämä on täynnä vaikeita valintoja ja raskaita uhrauksia.
Koskettava, raju Käännöksiä pohjautuu osittain kirjoittaja Jean Kwokin elämään. Se kertoo kaunistelematta maahanmuuttajien ahdingosta Yhdysvalloissa ja varhain aikuistumaan joutuvan nuoren tytön ponnisteluista vieraassa kulttuurissa.

Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Kaunokirjallisuus / Käännetty kaunokirjallisuus
Kirjailija: Jean Kwok
Kustantaja: Bazar
Sivumäärä: 228
ISBN: 9789522790064

 Anna Pehkoranta on paneutunut kirjaan ja laatinut siitä kritiikin otsikolla  Gettolapsen kaksoiselämä. Pitkässä jutussaan hän mainitsee muun muassa:

Kiinalaisamerikkalaisten naiskirjailijoiden teoksista monet rikkovatkin lajityypillisiä konventioita ja yhdistävät kerronnassaan esimerkiksi romaanin, omaelämäkerran, muistelmien, historiallisen dokumentin ja autofiktion piirteitä, mutta toisinaan teoksen dokumentaarisen arvon korostaminen sulkee tulkinnallisia raja-aitoja niiden avaamisen sijaan sitomalla kirjailijan lähes yksinomaan etnisen taustansa edustajaksi. Käännöksiä perustuu osin kirjoittajansa omiin kokemuksiin, kuten Jean Kwok on useissa haastatteluissa todennut, mutta teos on silti ennen kaikkea romaani.

Minulle muistuivat lukiessa mieleen jotkin Charles Dickensin kurjuuden kuvaukset David Copperfieldissä ja Oliver Twistissä. Käännöksiä-romaanissa korostuvat paitsi kurjuus ja sitkeys myös kateus. Aiemmin New Yorkiin saapunut ja sinne asettunut isosisko ei siedä pikkusiskonsa tyttären koulumenestystä eikä salli sukulaisille minkäänlaisia helpotuksia miehensä omistamassa hikipajassa. Tulija tyttärensä kanssa joutuu orjan asemaan. Kestää pitkään, ennen kuin matka- ja muut kulut on maksettu. Purettavaksi määrätystä, lämmittämättömästä "asunnostakin" täytyy maksaa vuokraa.

Seitsemän pitkää raatamisen vuotta kuluu, ennen kuin apu löytyy. Äidin ja tyttären tilanne paljastuu ulkopuolisille, jotka auttavat uuteen alkuun. Isosisko taipuu kuultuaan Kimberleyltä, että jos hän estää pikkusiskoaan ja tämän tytärtä jättämästä työnsä ja kaamean asuntonsa, tehtaan olot saatetaan viranomaisten tietoon. Velkavankeuden päätyttyä alistumisen pakkoa ei enää ollut. Mutta helppo ei näyttänyt olevan isosiskonkaan osa: hän joutui yksin jatkamaan kauheassa tehtaassa työnjohtajana aviomiehen sairastellessa. Katkeruutta lisää siskontyttären menestys, mistä tytön oma äiti pääsee osalliseksi.

Siirtolaislapsen kokemukset ulkopuolisuudesta havainnollistuvat monin tavoin. Isosisko järjestää kaikesta huolimatta siskontyttönsä kouluun. Siellä käy ilmi, että lapsi on harvinaisen lahjakas. Niinpä hänelle avataan mahdollisuus hyvään opinahjoon. Eikä tyttö petä odotuksia, vaikka hankaluuksia osuu kohdalle ja niitä jopa järjestetään hänen tielleen. Nuoren tytön kaikennielevän häpeän tuntee omissa nahoissan, kun lapsi joutuu liikuntatuntia varten vaihtamaan vaatetusta. Rumat, kotitekoiset alusvaatteet paljastuvat! Eikä äiti ota ymmärtääksen, ettei sellaisia voi näyttää koulussa. Pilkkanaurua piisaa. Niinpä on uskaltauduttava outoon kauppaan, jossa kumpikaan ei tiedä, kuinka toimia, kun rahaakaan ei ehkä ole tarpeeksi. Kestää taas aikansa, ennen kuin tällaisetkin asiat luistavat.

Hyvin kauan menee, ennen kuin Kimberley tohtii myöntyä kutsuun osallistua kotibileisiin. Äiti ei koskaan ennen ole antanut lupaa, sillä vastavierailu olisi täysi mahdottomuus. Lopulta tyttö pääsee koulukaverinsa kotiin, yhden kerran. Siinä vaiheessa pukeutumispulma ratkeaa luontevasti, kun tyttö on kasvanut sopivan kokoiseksi käyttämään omassa työpaikassa valmistettujen vaatteiden näytekappaleita. Silti hän kokee olevansa muita rumempi.

Mitä pidemmälle rivakasti kerrottu tarina etenee, sitä vahvemmin siinä alkavat tuntua viihdekirjallisuudesta tutut tunnekuohahdukset. Näännyttävissäkään oloissa nuorten seksuaalisuus ei jää heräämättä. Jo vuosia työn lomassa eräs poika, Matt, ja Kimberley ovat katselleet toisiaan sillä silmällä. Lopulta mikään ei heitä pidättele. Ja kuinkas sitten käykään? Saman tien Kimberley - varotoimista huolimatta - tulee raskaaksi. Nuorten tiet eroavat, kunnes vuosia myöhemmin he kerran tapaavat. Silloinkaan ei Matt saa tietää asioiden todellista laitaa. Ystävinä kuitenkin hyvästellään.

Romantiikkaa ei siis tarinasta puutu. Lienee vain ajan kysymys, milloin kirjasta muokataan käsikirjoitus ja siitä tehdään elokuva. Selkeää kehitystarinaa kannattelevat voimakkaat vastakohdat: kiinalaiset <> amerikkalaiset, tehtailijat <> työläiset, kateus <> avulias myötätuntoisuus, vanhemmat <> lapset, isosisko <> pikkusisko, äärimmäinen köyhyys <> keskiluokkainen vauraus, loistokas <> keskinkertainen suoriutuminen opinnoissa, yleinen koulu <> yksityinen koulu. Kolmioasetelmakin löytyy, kun neitoikään varttuneen Kimberleyn ympärillä hyörii sekä vauras amerikkalaispoika että rutiköyhä työkaveri tehtaasta.

Virvatulta tavoittamassa

Useita Panu Rajalan kirjoittamia elämäkertoja luettuani ja ne eloisiksi havaittuani ostin epäröimättä myös uusimman, Eino Leinoon keskittyvän, kun Elisa Kirjan tarjous ilmaantui sähköpostiin. Elämäkerta on saanut osuvasti nimekseen Virvatuli, Eino Leinon elämä. En kaivannut mainosta vahvistamaan ostopäätöstä. Tämä WSOYn esittelyteksti sopii kuitenkin hyvin sytykkeeksi mittavaan luku-urakkaan:

"Ruislinnun laulu korvissani, / tähkäpäiden päällä täysi kuu; kesä-yön on onni omanani, / kaskisavuun laaksot verhouu." Nocturne
Kirjailijaelämäkertojen mestari Panu Rajala kirjoittaa tuoreella otteella Suomen rakastetuimmasta runoilijasta Eino Leinosta.
Eino Leino (1878-1926) oli runoilija isolla R:llä. Hän oli kansakunnan boheemi, joka eli kiihkeän elämän aikana, jona Suomi kiehui niin poliittisesti kuin kulttuurisesti. Panu Rajala kertoo myyttiä ravistellen Eino Leinon elämästä: aatteiden hurmasta, rakkauden välkkeestä, taiteen palosta. Tutuksi tulevat niin Päivälehden piiri kuin taiteilijaravintolat, joissa Leino piti hovia Axel Gallenin, Jean Sibeliuksen ja muiden kanssa. Tutuksi tulee myös Leinon sisin, jota aatokset raastoivat eri suuntiin. Eikä pidä unohtaa suomalaista maaseutua, jonka helmoihin Leino, tuo "jumalien suosikki ja tuhlaajapoika" säännöllisesti palasi.
"Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat. / Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin, / haavehen kullat mieleni murheella maksoin." Elegia
--

Tiedostomuoto: E-kirja (EPUB, vesileimattu)
Kategoria: Tietokirjat / Historia ja elämäkerrat
Kirjailija: Panu Rajala
Kustantaja: WSOY
E-kirjan julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 523
ISBN: 9789510424056
--
Pari vuotta sitten Rajalalta ilmestyi romaanin muotoisena Intoilija. Se kertoo I. K. Inhan vaiheista niin puhuttelevasti, että kirja päätyi Finlandia-ehdokkaaksi. Palkinto jäi saamatta. Tuskin sentään siksi, että teos herätti kohun. Viittaan siihen tässä blogijutussani. Jotkut pitivät pahana, ettei Rajala ollut merkinnyt näkyviin lähdeviitteitä. Aiheesta väiteltiin tulisesti.

Eino Leino -kirjastakaan ei löydy lähteitä alaviitteisiin kirjattuina, mutta runsaat tiedot viitteistä ja lähteistä ovat listattuina luku luvulta sivulta 422 alkaen minun käyttämässäni e-versiossa. Ensi kertaa löysin nyt lukujen otsikotkin, joiden puuttumista olen usein harmitellut. Kaiken kukkuraksi Eino Leinon tuotantoa on liitetty mukaan sekä alkuperäisinä teoksina että suomennoksina. Myös muu käytetty kirjallisuus on saanut tilaa jaoteltuna painettuihin ja painamattomiin lähteisiin akateemiseen tapaan. Aivan verraton on runsas kuvaliitteistö julkaisun lopussa. Formaattia on kehitetty, sillä sain kaikki kuvat vaivatta auki. Joskus aiemmin, esimerkiksi Orhan Pamukin Istambul-kirjassa, kuvista löytyi mainintoja ja pitkästi tekstiä, mutta lukulaitteeni tai käytetty e-kirjaformaatti ei kuvia avannut. Mikä harmi!

Saamastaan Inha-kritiikistä huolimatta Rajala ei - onneksi - näytä menettäneen lukijaa palvelevaa otettaan, sillä maininnat kulloisestakin lähteestä on nivottu luontevaksi osaksi tekstiä tähän tapaan:

L. Onerva kuvaa elämäkerrassaan Eino Leinon äitiä sanoilla »pehmeäluontoinen, enkelimäinen olento, talon hyvä hengetär, aina herttainen, hiljainen ja ystävällinen, runoutta suosiva ja hieman epäkäytännöllinen». Tässä on tietysti Einon omien muistojen kultaa, mutta Onerva kuuli myös hänen veljiensä kertomuksia. Pariskuntaa luonnehtivat vastakkaiset ihanneominaisuudet: heissä yhtyi miehen voima ja aktiivisuus sekä naisen kärsivällisyys ja lempeys.   

 Äidin kirjeistä pojilleen näkyy harjaantumattomanakin elävä ja rikas kieli, jonka perusteella on otaksuttu, että »leinolaisessa säkeessä ei soi vain suomalainen äidinkieli, vaan myös sananmukaisesti äidin kieli», kuten Tellervo Krogerus on täsmentänyt. (28.)

--

Eino Lönnbohm ei siis suinkaan tullut tyhjiöstä, hänellä oli vahva kulttuuritausta ja rikas virikekenttä perustanaan. Isä arvosti ja kannusti hänen varhaisia runokokeitaan, äiti harrasti runoutta ja seurasi lastensa edistymistä ja ihaili heidän kykyjään halki elämän. Eino oli erikoisasemassa, lahjakkain kaikista. Veljet opastivat nuorinta kouluissa ja edistivät myöhemminkin hänen uraansa monin tavoin. Neljä vuotta Einoa vanhempi veli Artturi, lähin leikkitoveri ja vankka maanmittari, on antanut L. Onervalle maalauksellisia kuvauksia Hövelön sivistystahdosta ja vilkkaasta seuraelämästä kuin myös poikien leikeistä ja souturetkistä. Eino oli niin hyvissä lähtöasemissa kuin pohjoisen poika saattoi olla 1800-luvun lopun taloudellisesti ja henkisesti viriävässä Suomessa. (29.)

Toistaiseksi Rajalan Virvatuli-teos tuntuu saaneen perin myönteistä palautetta, kuten näistä kritiikeistä voi päätellä: IltaSanomat; Aamulehti; Helsingin Sanomat; Keskisuomalainen.
Ennestään monia kirjoja ja tekstejä Leinosta lukeneena tunnustan, että vasta tämän elämäkerran myötä tavoitin Leinon juuri sellaisena kuin hän lienee ollut. Kuvasta ei ole karsittu eikä siloiteltu pois särmiä eikä loppuvuosien resuisuutta, ei sinne tänne virvatulen lailla lepatteluakaan. Etualalle kohoaa miehen hämmästyttävä tuotteliaisuus ja sanataituruus. Paljon kirjoittaneelta ilmestyi niin unohduksiin painuneita tekstejä kuin yhä voimansa säilyttäneitä luomuksia. Monesti emme kai edes huomaa, että toistamme Leinon runosäkeitä, jotka elävät osana yhteistä kieltämme.

Tietämisen taakka

Aika ajoin olen sekä lukenut että kuullut juttuja kohdahduttavasta kirjasta nimeltä Sapiens Ihmisen lyhyt historia (2011) Sen on kirjoittanut Yuval Noah Harari. Suomennoksen on tehnyt Jaana Iso-Markku.

Kirjan mainitaan saavuttaneen kansainvälistä menestystä. Elisa Kirjan esittelyssä sanotaan, että "100 000 vuotta sitten maapallolla asui ainakin kuusi ihmislajia. Nykyään lajeja on vain yksi: homo sapiens.
Miten meidän lajimme onnistui päihittämään kaikki muut lajit? Miten metsästäjistä tuli kaupunkien ja kuningaskuntien rakentajia? Miten ryhdyimme uskomaan jumaliin, valtioihin ja ihmisoikeuksiin sekä luottamaan rahaan, kirjoihin ja lakeihin? Miksi alistuimme byrokratialle, aikatauluille ja kuluttamiselle? Ja millaiseksi maailma on muuttumassa?
Mullistava teos käy läpi koko ihmisen historian, aina ensimmäisistä maan kamaralla kulkeneista ihmisistä kohti nykypäivää. Lajimme kehitykseen on vaikuttanut useita radikaaleja - ja joskus tuhoisiakin - läpimurtoja. Miten historian virrat ovat muovanneet ihmistä, yhteiskuntaa ja kaikkea ympärillämme?"

Suppea esittely kirjasta löytyy myös Annika Mutasen arviosta (HS 18.3.2016). 

Syksyn kirjamessujen aikoihin Elisa Kirja tarjosi teoksesta tänä vuonna ilmestyneen e-version 3,90 eurolla. Kesällä kirja maksoi sen verran enemmän, että jätin ostamatta. Messuhuumassa en enää aikaillut, vaan  nappasin päivän tarjouksen oitis. Yli 400-sivuisen opuksen lukeminen piti kiinni puuhassa toista viikkoa, vaikka alkusäikähdyksestä selvittyäni lukeminen sujui vauhdikkaasti.

Mitä pidemmälle etenin tekstissä, sitä selkeämmin olin kuulevinani Hararin luennoivan. Hänen tiedetään toimivan historian opettajana Jerusalemin yliopistossa. Teksti on puheenomaista ja helppotajuista. Voin kuvitella, kuinka hänen luennoilleen tungeksii opiskelijoita niin kuin aina valovoimaisten opettajien läheisyyteen. Harari viljelee räväköitä rinnastuksia, yllättää sanavalinnoillaan samalla, kun hämmästyttää hyvin jäsennellyllä tietämyksellään ja ennen kaikkea näkemyksillään evoluutiosta. Antti Hautamäki määritteleekin teoksen biohistoriaksi. Kaikkein jysäyttävimmäksi koin kaiken sen, mikä on seurannut sapiensin kognitiivista vallankumousta noin 70000 vuotta sitten. Muut ihmislajit ja yhä kiihtyvää vauhtia myös eläinpopulaatiot ovat joutuneet väistymään yhteistyö- ja kuvittelutaidoiltaan ylivoimaisen sapiensin tieltä.

Hautamäki tarjoaa huolellisesti laaditun katsauksen Hararin teokseen ja kommentoi sitä erityisesti humanismin osalta. Minäkin löysin kirjasta paljon tuttua ja pysähdyin miettimään ihmisoikeuksia.  Niitä on syytä pohtia, samoin Hautamäen kommentteja. Päällimmäisinä mielessä pyörivät kumminkin kuvaukset ahtaalle tungetuista eläimistä, sillä ylenmäärin paisunut sapienspopulaatio tuottaa kärsimyksiä niin lajikumppaneilleen kuin muille.

Sattuipa silmiin sopivasti uusimmasta Tiede-lehdestä muun muassa Maija Kauralan juttu (Tiede 11/2016, 34). Sen mukaan on jo näkyvissä, että maapallo on siirtymässä uuteen geologiseen aikaan, antroposeeniin eli ihmisen aikaan. Tästä ei Harari mainitse mitään. Toistaiseksi näkemys kuuluu olevan epävirallinen. Sillä on kuitenkin kannattajia, joiden mielestä ihminen on planeetan vaikuttavin voima. Suurin osa maapallon maa-alasta näet on jo ihmiskäytössä, eikä koskematonta luontoa ole enää ollenkaan.

Mitäpä tässä yksi sapienslajin taakkaa kantava edustaja voisi tehdä? Kiihtyvää kyytiä mennään kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vähäisiä ovat mahdollisuudet muihin paitsi olemattomiin muutoksiin. Liikuttavalta tuntuu itsestänikin se päätös, että omalta osaltani aion lieventää edes pikkiriikksen tuotantoeläinten oloja siirtymällä käyttämään luomutuotteita. Silloin tiedän, että esimerkiksi kanat elävät oloissa, joissa ne voivat kuopsuttaa ja nokkia lajinsa mukaisesti. Liharuokia syön entistä vähemmän ja ymmärrän eläintensuojelijoita entistä paremmin.

Minulle on käymässä samoin kuin brittiläisille siirtomaaisännille historiasta tutun kolonialismin ja imperialismin valtakautena. Jotkut heistä havahtuivat huomamaan vastuunsa alueista ja ihmisistä, joita he käyttivät imperiumin ja itsensä rikastuttamiseksi. Se oli "valkoisen miehen taakkaa". Hararin kirja puolestaan lisää nykylukijassa tietämisen taakkaa ja herättää kysymään, mikä on maapallon biodiversiteetin tulevaisuus. Pahalta näyttää, vaikkei Harari mitään maailmanloppua povaa. Tellus jatkaa vaellusta radallaan, olipa mukana sapiens-lajin edustajia tai ei.

Välipalaksi Huovisen koirajuttuja

Elisa Kirja julkaisi 2015 e-kirjana Veikko Huovisen Kylän koirat, jonka WSOY toi markkinoille jo 1962. Pikku opuksessa on sivuja 82. Ostin tarjouskirjan e-version äskettäin sekä kirjailijan nimen että tämän mainostekstin perusteella:

Suomen hauskimmaksi kehuttu koirakirja on huovismainen sekoitus huumoria ja koiranleukamaista, purevaa ivaa, jalannostoa turhalle tärkeilylle.
Koirat liikehtivät laumoina, päivystävät kauppojen, koulujen ja muiden julkisten laitosten pihoilla, seuraavat silmä kovana ihmisten puuhia, nuuskivat, nostavat jalkaa, leikkivät, mekastavat ja pyyhkäisevät välillä huimaan juoksuun. Niiden juhlaretkiä ovat kulinaariset orgiat rehevillä tunkioilla. Joskus ne solmivat kummallisia ystävyyssuhteita, mutta uskollisimpia nämä otukset ovat omalle koiruudelleen.
"Talvikauden 1961-62 seurustelin kylän koirien kanssa. Kamera ja Novoflex-kauko-objektiivi toisessa kädessä, ja toisessa narun päässä Rippe-koira kuljin kylän männiköissä perässäni haukkuva, irstas koiralauma." Näin Huovinen, koiruuksien suuri taitaja, on kuvannut sitä, miten Sotkamon koirista punkkeineen päivineen tuli kirjallisuutta.

© Veikko Huovinen, 1962
Valokuvat kirjoittajan

Kansi: Urpo Huhtanen

Panin merkille paitsi Huovisen antaumuksellisen koirien tarkkailun myös sen, kuinka isosti asuinympäristöt ovat muuttuneet. Ei ole enää entisenlaisia avotunkioita eikä pihoilla paikkoja, jonne voisi nakata ämpäreittäin likavesiä. Vielä 1960-luvun alussa kylän koirat löysivät ties mitä "herkkuja" tonkimalla takapihojen tunkioita. Piehtaroimalla ne lisäksi saivat turkkiinsa koiralauman arvostamia haisuja. Oi aikoja, jolloin koirat kuljeksivat talvet vapaina! Vasta huhtikuun alussa ne kuulemma kytkettiin kiinni. Se oli rajapyykki, johon Huovinen päättää syksystä kevääseen jatkuneen havainnointinsa. Tulokset ovat luettavissa kirjan tarinoista. Ammattimiehen ottein aineisto on jaoteltu luonnikkaiksi luvuiksi. Niiden otsikoista selviää melko hyvin, missä talven mittaan mennään.

SYKSYISTÄ KOIRUUTTA
TIEDUSTELUMATKA KESKIKYLÄLLE
VANGITTU PRINSESSA
TUNKIOPOLITIIKKAA
USKOLLISUUDESTA, JULKISTEN PAIKKOJEN KOIRISTA JA SEN SELLAISISTA
SYYHYINEN KOIRA
KOVALLA PAKKASELLA
HURJA KULKUE
SUSI ON AMMUTTU
NOKISET AHERTAJAT
PORSAAN PAPERIT
LEIKKEJÄ JA SEURUSTELUA
KOIRANHAJUA PÄLVISSÄ

Huimimmat kuvaukset löysin luvuista Vangittu prinsessa, Tunkiopolitiikkaa ja Nokiset ahertajat. Vangittu prinsessa kertoo narttukoirasta toiveikkaine sulhaskandidaatteineen ja myös nartun omistajasta. Kokemus kiteytyy kuvatekstiin sivulla 31: Parikymmentä koiraa vakituisina vieraina parin viikon ajan omassa pihassa on asia, jota ei heti käsitä ellei mieti sitä tarkemmin.

Muistanpa minäkin, kun eräänä kevättalvena meidän irlanninsusikoiralla oli juoksuaika ja naapurin pihalla kumollaan olleen veneen alla päivysti liuta uljaita uroita. Kerran töistä tullessa oma koira seisoi kytkettynä pihalla ja odotti niin innoissaan minua emäntäänsä, että nojasi naruun. Siitäkös yritteliäät sulhaset huomasivat otollisen hetken koittaneen ja syöksähtivät joukolla esiin. Yksi ehti ison donnan takakoipeen ja yritti kiivetä. Turha, mikä turhaa - donna ei edes vilkaissut pikku piskiä, vaan ravisteli sen irti jalastaan. Kokemus oli urokselle niin kova, ettei se enää pyrkinyt uusimaan yritystä. Ja minä vein koko komeuden sisälle turvaan.

Tunkiopolitiikassa ja vähän muissakin luvuissa Huovisen uppoutuminen kuvaamaan tunkioiden ihanuuksia koirien vinkkelistä teki minulle hetkittäin tiukkaa, kun saman tien sai lukea niiden pötköttelyistä isäntänsä sängyssä. En näet kunnolla kestä mitään koiraa omassa sängyssäni saati sitten tonkimishommista suoraan sisätiloihin päästettynä. Kirjan luvussa Nokiset ahertajat kirjan koiranomistajankin sietokyky löysi rajansa, kun selvisi, missä oma koira uurasti niin, että palasi reissultaan yltä päältä nokisena. Itse tarina on sekä innokkaan toiminnan että koirien kaveruuden herkkä kuvaus. Kaveruudelle tulee äkkiloppu, kun kotikoiran mukaansa houkutellut kulkurikoira häädetään pois oman koiran ulottuvilta. Kertomus laajenee kauas Sotkamon kyliltä melkeinpä Lappiin asti, jonne Huovinen ajatuksissaan saattelee kekseliään kulkurin. Lukija suree kulkurin tavoin sitä, ettei kelpaa.

Huovisen Kylän koirat oli kerrassaan mainio välipala isojen luku-urakoiden lomassa. Meneillään on Mika Waltarin Ihmiskunnan viholliset. Ensimmäiset 400 sivua on luettu, lähes yhtä monta sivua omassa niteessään on vielä aloittamatta. Saa nähdä, mitä osaan sanoa tästä tekijänsä viimeisestä kirjallisesta monumentista.

Lahjana saatu, henkeä haukkoen luettu

Tartuin helmikuussa sähköpostiin tulleeseen tarjoukseen ja latasin oitis omiin laitteisiini kirjan, joka oli valittu tämän vuoden ystävänpäivälahjaksi Elisa Kirjasta. Se on Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005). Esittelytekstissä mainostetaan myös pian ilmestyvää Itkosen uutuutta: "Kirjan lopusta löydät maistiaisen huhtikuussa 2016 ilmestyvästä Itkosen uutuusromaanista Palatkaa perhoset. Kirja palaa Anna minun rakastaa enemmän -romaanin henkilöiden pariin ja kertoo mitä heille kuuluu nyt, kymmenen vuotta myöhemmin."

Aloittaessani lukemista en tiennyt, mihin maailmaan joudun. Muistin hyvin Itkosen esikoisen Myöhempien aikojen pyhiä (2003). Sen luin tuoreeltaan jo siksi, että teoksessa liikutaan itsellenikin tutuissa Hämeenlinnan maisemissa. Toisen romaanin ilmestymistä en aikoinaan edes huomannut, koska suuret oman elämän muutokset veivät silloin voimia.

Näinä tasaisina eläkeläispäivinä ennen kevättöihin heittäytymistä oli aikaa ja halua käydä käsiksi musiikkiaiheiseen teokseen, vaikken musiikista paljoa tiedä enkä etukäteen perehtynyt edes kirjaan. Esittelytekstin sanoin teos on:
"Romaani musiikista. Romaani rakkaudesta. Romaani musiikista rakkautena.
Leena Vaahtera on Suomen kuuluisimman rocktähden Summer Maplen, ristimänimeltään Suvi Vaahteran, äiti. Antti Salokoski on Suvin entinen poikaystävä. Molemmilla heistä on osansa Summer Maplen yhä mielikuvituksellisemmaksi kääntyvässä tarinassa.
Juha Itkosen romaani on kiihkeä kuvaus kahden sukupolven toteutuneista ja toteutumattomista unelmista sekä niiden hinnasta."

Aikoinaan moni kriitikko lankesi polvilleen intohimoisesti kerrotun tarinan luettuaan. Tällaisia mainintoja löytyy poimittuna Elisa Kirjaan: 
Olen lukenut tämän vuoden parhaan kotimaisen romaanin, ja sen on kirjoittanut Juha Itkonen.”
- Helsingin Sanomat
"Rock-unelma on vain yksi taso Itkosen teoksessa. Anna minun rakastaa enemmän on myös raastava rakkaustarina ja suuri sukupolviromaani.”
- Parnasso
”Upeassa romaanissa yhdistyvät mukaansatempaava juoni, kiinnostavat päähenkilöt ja suorastaan suussa sulava sanataide.”
- Pirkka

Oma lukemiseni käynnistyi kankeasti, pysähtyikin viikoksi pariksi. Lopulta rupesin puuhaan tosissani ja - kuinkas sitten kävikään! Teksti upposi minuun ihan itsenään, ilman ennakkotietoja. En edes lukenut lahjakirjan esittelytekstejä ennen kuin vasta nyt.

Kirjan kiihkeät jaksot neljän nuoren ihmisen bändipuuhien kasvamisesta yhä mittavammiksi edustaa sellaista maailmaa, josta minulla ei ole mitään kokemusta, perin niukasti edes tietoja, nekin toisen tai kolmannen käden kautta lukemalla hankittuja. Itkonen tarjoaa lukijalle suorastaan autenttisen tuntuisen elämyksen muun muassa siitä, mitä rokkibiisin säveltäminen ja sanoittaminen vaativimmillaan on. Henkeä haukkoen luin, kuinka raastavaksi työ äityy, kun kunnianhimo ajaa ponnistamaan itsestä irti kaiken mahdollisen. Ja sitten elämä sysää sellaisten tosiasioiden eteen, joihin ei ole lainkaan valmistautunut. Taiteilija palaa loppuun, häviää. Mutta kauhukokemuksista selvitään, sittenkin.

Tarina rakentuu kahden kertojanäänen vuorottelusta. Rokkitähdeksi kehkeytyvän Suvi Vaahteran äiti pohtii tytärtään, ainoaa lastaan, sekä samalla myös miestään, itseään ja koko perhettä. Suvin ensimmäinen poikaystävä ja rakkaus Antti Salokoski, avioeropariskunnan ainoa poika, opastaa Suvin musiikin äärelle. Pari kolme yhteistä vuotta riittää kasvattamaan Suvin kunnianhimoa niin, että hän kiskaisee itsensä irti tutusta bändistä ja samalla myös Antista. Alkaa muuntuminen Summer Mapleksi. Tietyssä vaiheessa Suvi kuitenkin tarvitsee taas kipeästi Antin apua musiikissa.

Jo kirjaa lukiessa rupesin miettimään, missä suhteessa kunnianhimo ja itsekkyys ovat toisiinsa. Jokunen keskusteluyrityskin aiheesta sukeutui. Tähdeksi yltäneen läheisen toiminta tarjoaa havainnollisia aineksia sellaisesta itsekkyydestä, jota esimerkiksi Suvin äidin on hyvin vaikea antaa anteeksi: isän kuolemasta syntyy kaikkialla soivaa musiikkia, jota äiti ei pääse karkuun, vaikka kuinka haluaisi.  Yksityisinkin tunne tulee uhratuksi. Samoin Antti saa tuta itsensä turhaksi. Jossain määrin avoimeksi minulle jäi se, kuinka loitolle Antti tulikaan joko paiskatuksi Suvin elämästä tai hän itse irrottautui siitä, vaikkei voinut unohtaa.

Asia selviäisi tarkasti lukemalla, mutta jätän asian sikseen. Niin tai otan lukeakseni Itkosen kohta ilmestyvän Palatkaa perhoset -romaanin, johon jo tutustuin parin kymmenen sivun verran. Kirjan nimi lupaa sen, mitä Anna minun rakastaa enemmän -kirja painottaa perhosaihelmaa toistamalla: luovan idean vangitseminen on yhtä hankalaa kuin perhosen saaminen kiinni elävänä ja taas vapauttaminen rikkomatta sen siipiä. Nyt oma ajatukseni poukkoilee ja yrittää jäljittää, mihin päädytäänkään, kun perhoset palaavat. Mainos on tehnyt tehtävänsä...

Liitän juttuni loppuun kuvan tyytyväisen näköisestä Juha Itkosesta. Kiitos moniaineksisesta ja -kerroksisesta romaanista, josta imin myös hämmästyttävän määrän rocktietämystä. Olisi syytä ottaa asiakseen ruveta kuuntelemaan romaanihenkilöitä eniten innoittaneita kappaleita!

Pikaisesti ostetut, hissuksiin luetut

 Saan sähköpostiini tarjouksia e-kirjoista. Hiljattain Elisa Kirja kauppasi Elina Hirvosen kahta teosta alle viidellä eurolla. Oli helppo kirjautua ja ilmoittaa ostavansa kummatkin. Ne ovat nimeltään Että hän muistaisi saman (2005) ja Kun aika loppuu (2015). Esikoisessa on e-versiona vain 131 sivua, uusimmassakaaan ei ole täyttä kahtaa sataa sivua. Lyhyys on eduksi, jos itse uurastaa tekstintuottajana omissa hankkeissaan kuten minä. Hirvosen nimi lupasi lyhyinäkin vaikuttavia tarinoita. Sellaisia osasin odottaa aiemmin häneltä lukemani Kauimpana kuolemasta -romaanin (2010) perusteella.

Kummallista, etten enää tavoita mielessäni Hirvosen esikoista, vaikkei lukemisesta ole kulunut kuin parisen viikkoa. Totinen perhestoori kertoo Suvi Aholan sanoin siitä, kuinka nainen muistelee kahvilan pöydän ääressä ja kerää rohkeutta mennä katsomaan veljeään mielisairaalaan.
     "Hän tuntee syyllisyyttä rakkaan, herkän ja kiistattoman väkivaltaisen veljen sairaudesta. Samalla hän tietää hyvin, ettei se todellakaan ole hänen vikansa.
     Ongelmana onkin se, ettei syyllisyyttä saa ripustettua kenenkään muunkaan harteille. Veljeä pienestä asti hakannut isä on yhtä lailla uhri ja kertojalle edelleen hyvin rakas, samoin kuin äiti, jonka ei onnistunut katkaista väkivallan ketjua.
     Hirvonen kuvaa vanhenevia vanhempia ja aikuistuvan lapsen vastuuta koko perheestä vähin sanoin mutta osuvasti. Vaikka velvollisuudestaan ei pitäisi, se on vain tehtävä. Tällä tasolla romaani taitaa olla kaikkein onnistunein.
     Kertojan rakkauselämän kehys on kuluneempi: naisopiskelijan ja amerikkalaisen miesopettajan romanssi. Hirvonen selviää karikoista antamalla opettajankin kertoa oman elämäntarinansa ja vetämällä sen kautta reippaasti yhteyksiä toisesta maailmansodasta Vietnamiin ja viimein Irakin sotaan."

Sen muistan kirkkaasti, että Hirvosen kieltä luen mielelläni.

Uusimman Hirvosen kirjan hitaasti edistynyt lukeminen loppui eilen. Viimein  se piti minut synkeässä otteessaan niin, että omat työt jäivät, kunnes elin kirjan tapahtumat vavahduttavaan päätökseen. Arla Kanerva löytää kritiikkissään teoksesta maailman kuvan hajoavana perheenä. Kirja etsii vastauksia näihin Hirvosen kysymyksiin: "Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?"

Kirjoittaja punoo tapahtumiin sosiaalisen median ja sen, kuinka idealistisia, psyykeltään hauraita nuoria manipuloi ja huijaa yksittäinen terrorismista syttynyt norjalasmies. Mollissa soi tarinan sävel. Enkä pysty Arla Kanervan tavoin näkemään kirjan ihmisten ja maailman tulevaisuutta toiveikkaana. Mutta sen näen, että kirjoittaja on rakentanut teoksensa taiten ja kyennyt sovittamaan mukaan silmiä aukovia palasia muun muassa nettiviestinnästä.

Omana havaintona lisään tosielämästä sen, että lapset saattavat varttuessaan toteuttaa äärimmäisenä sellaista, johon vanhemmat ovat tulleet antaneeksi aineksia jopa tarkoittamattaan. Esimerkiksi intoilu isänmaallisuudella on voinut ohjata varttuvat lapset lisäämään kierroksia aatteen paloon. Lieneeköhän nuorison rasistisissa puuhissa ja eläinaktivismissa ainakin osittain samaa taustaa?

Joni Skiftesvikin elämänkuvia

Nappasin pari päivää sitten Elisa Kirjan tarjouksesta Joni Skiftesvikin teoksen Valkoinen Toyota vei vaimoni (2014). Tiesin ennalta kirjasta sen verran, että moni paljon lukeva on siitä vaikuttunut ja julkistanut kokemuksensa. Saihan kirja myös vuoden 2015 Runeberg-palkinnon. Nyt olen minäkin vakuuttunut teoksen erinomaisuudesta. Teksti palkitsee heti, sillä jo ensi riveiltä se imaisee lukijan mukaansa. Lauseet eivät rönsyile. Joka sana ilmaisee asiansa tarkasti. Tekstistä huomaa ammatikseen pitkään kirjoittaneen miehen taidokkuuden.

Luin kirjan saman tien. Sattui sopivasti, sillä sukututkimushankkeeni raportointi kaipasi taukoa, kun kokonaisuus oli hukkua yksityiskohtiin. Skiftesvikin tiivis kerronta, hyvinkin erilaisten ja eri aikaisten oman elämän ainesten sovittaminen ymmärrettävästi teokseen pitivät minut otteessaan. Palkitsevaa on sekin, ettei sivuja ole ylenmäärin: e-versiossa 176, painetussa kirjassa 246.

Aikoinaan jo Skiftesvikin esikoisteos, novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) oli suuri lukuelämys. Uusin kirja tarjoaa hellyttäviä liittymäkohtia tuon kokoelman niminovelliin, jonka keskeisinä henkilöinä ovat Skiftesvikin omat pojat. Nyt oli luettavissa isän muisteluita ajalta, jolloin molemmat vielä telmivät onnellisina yhdessä. Herkin on kohtaus isästä ja Kim-pojasta pohtimassa taivasnäkymiä.

Muutama kirjabloggaaja kuuluu sopineen, että he kirjoittavat yhtaikaa Skiftesvikin elämänkuvista. Linkit löytyvät muun muassa Kirsin kirjanurkasta. Tässä lainaan esperanzan kirjamuistikirjaa. Katkelmasta käy ilmi kirjan keskeisin sisältö:

"Romaani on jaettu kolmeen osaan. Osien nimet ovat Sydän, Aortta ja Saari. Otsakkeet viittaavaat paitsi kirjailijaan itseensä ja hänelle tärkeisiin henkilöihin, myös ajan kulumiseen ja ihmisen elämänkaareen. Työstä lehtimiehenä, käsikirjoittajana ja kirjailijana kerrotaan toki myös, ja vaikka se kaikki on tavallaan hyvinkin kiinnostavaa, jäävät urakuvaukset silti sivuosaan. Tarinaa kannattelee ja vie eteenpäin ennen muuta se, mitä kerrotaan perheestä. Kirjailijan äiti, isoäiti ja myöhemmin vaimo ja lapset, ja kaikki se mitä heille tapahtuu on tärkeintä. Skifesvik kuljettaa kertomusta useissa aikatasoissa samanaikaisesti ja limittää taitavasti tapahtumat liittymään toisiinsa. Näin lukija saa itse vapaasti tulkita syy- ja seuraussuhteita ilman että niitä hänelle varsinaisesti osoitellaan."

Kunpa omaan tekstiini jäisi jälkiä toimittaja-kirjailijan jämptistä ja samalla kuitenkin lämpimästä kerronnasta.