Suenhampaalla oli pehmeähuulinen suu, josta vasen kulmahammas työntyi esiin, mikä teki siitä ihananjulman näköisen. Sen juttuihin en tietenkään uskonut. Meillä oli kotona lutkutettu äidinmaidossa ryssän ja kommunismin pelko sillä tavalla, että ne sunnuntaina kirkkoaikaan Muurmannin-radiosta lähetetyt kokkapuheet vain huvittivat. Kumminkin huomasin Hetteelle suksivani useampana sunnuntaina ja mikäs, kun ei kukaan silmän alla pitänyt. Ja jotenkin miellyinkin siihen. Istua siellä poronvällyyn kääriytyneenä, siemailla kuksasta poronmaitoa, sihtailla Suenhammasta ja kuunnella kun punikit manasivat isää alimpaan helvettiin. Retostivat Kommunismin Ihmemaasta ja Työväen Paratiisista kuni paremmatkin profeetat. Siellä rajan takana muka korvikekahville naureskeltiin, ämmillä läski lepatti lantehissa, silkovehnää unipullassa ja kolhoosin lehmä ammui kirein utarein – tule ja lutkuta! Joku oli loikannut ryssiin jääpurrella ja ylennyt heti Muurmannin alueen komissaariksi. (Prologi, e-kirjan s. 8 - 9.)
– –
Suenhammas nauroi ja laittoi lämpimän kouran hameen alle.
– Kyllä sie siellä viihtyisit. Tule tansseihin Moskovan kylälle. Siellä on uuet kalinat joka ilta.
Se kutitti minut sukavaksi naiseksi, työnsi kyrpänsä minuun ennen rippikesää Hetteen niliaitassa ja ryski niin että nauratti. Tykkäsin sen huohottavasta anelusta ja porontaljaan purruista parahduksista, jumalauta Irkku sulla on maailman ihanin. Lupasin tulla kylästämään jahka kiireiltäni kerkeäisin. Erottiin oivallisissa merkeissä, yhteisen salaisuuden ja tulevien hikisten pyhäpäivien merkeissä. Mutta sitten alkoi aamuisin tulla paha elämä. Tein kuin Sisko oli maailmannaisena opettanut. Pitää pissata ohranjyvän päälle ja jos se alkaa itää, tietää että hullusti on käynyt. Siemen iti. Kerroin Siskolle ja tämä kailotti heti Lotta Svärdin seuraavassa kokouksessa, että Irga on huorannut ryssälle. Isälle ei kukaan uskaltanut, mutta kyllä sen tiesi ennemmin tai myöhemmin paljastuvan, eikä pitäjän kätilö suostunut auttamaan. (e-kirjan s. 11.)
Selatessani nyt niitä sivuja, joita lukiessa voihkin tekstin kauheutta, hämmästelen, mikä kerronnassa oikein tökki. Yhtenä syynä vastahakoisuuteen lienee se, että äskettäin lukemani John Williamsin Stoner-romaanin niukka, tarkka, konstailematon kieli yhä kajasteli mielessä, vaikka luin kirjan ruotsiksi. No, kesyynnyinhän minäkin lopulta Ketun vyörytykseen. Ihmeekseni aloin taas nauttia värikylläisestä kielestä, vaikka sen varassa tulvi vastaan inhaakin inhempia tarinan vaiheita. Kunnioitusta herättää se, että tekijä on kyennyt pitämään moniaalle haarottuvan kokonaisuuden kasassa ja että rähinät, kapinat ja muut myllerrykset rahoittuvat paikoin silkaksi runoksi. Silloin lukijakin rentoutuu.
Niinpä allekirjoitan paljossa Hesarin kriitikon Helena Ruuskan arvion, joka jo otsikossa julistaa:
