Puškinia Kapteenin tyttären verran

On meneillään totuttautuminen Sonyn Readeriin. Keväällä jo sain kevyen vehkeen ja luinkin oitis mielikseni Joel Lehtosen Kerran kesällä e-kirjana. Sitten kesän puuhat veivät mennessään, mutta nyt syksyn tullen laite alkaa pysyä hyppysissä.  Siihen tuli näet jo tuoreeltaan ladatuksi monia  digitalisoituja klassikoita, joista ei peritä maksua.

Elokuun lopulla Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Hannu Mäkelän oiva matkakertomus siitä, kuinka hän hiljattain kulki Aleksandr Sergejevitš Puškinin jäljillä. Koska minäkin olen käynyt samoissa paikoissa ja jopa ollut laskemassa kukkia Puškinin haudalle, oli mitä paras hetki tarttua edes yhteen hänen itsensä  teokseen. Kapteenin tytär (1836) on ilmestynyt Samuli Suomalaisen  kääntämänä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana 1876. Kieli on nykylukijasta perin kummallista. Moni sittemmin kirjakieleen vakiintunut seikka haki vielä muotoaan, kun kielimiehet vasta muokkasivat murteista yleiskieltä. Niinpä tekstistä syntyy vaikutelma kuin katselisi kauhtunutta gobeliinia vanhan hirsirakennuksen seinällä. Itse tarinakin muistuttaa hurjia kuva-aiheita, joita lapsena olen nähnyt ulkomailta tuoduissa seinävaatteissa.

Koska digikirjasta puuttuu kansikuva, kopioin oheen komeimman löytämäni kannen. Tuskin haittaa, vaikka kansi kuvittaa ruotsinnosta.

Tarina ajoittuu Katariina II Suuren valtakaudelle 1700-luvulla, jolloin valekeisari Pugatšov ryhtyi kapinaan kasakka-armeijoineen. Päähenkilö on eläköityneen upseerin poika Pjotr Grinev, jonka isä lähettää 17-vuotiaana palvelukseen Orenburgiin. Sieltä hän joutuu edelleen Belogorskajan linnaan, jossa Grinev tutustuu ja rakastuu kapteenin tyttäreen, Maria Mironovaan. Kuten odottaa saattaa, hurjat tapahtumat koettelevat ankarasti nuoria. Petturit juonivat heitä vastaan, satumainen käänne pelastaa nuoren miehen hirsipuulta, kun Pugatšov paljastuu matkan varrelta tutuksi mieheksi, jolle Grinev lahjoitti jänisturkkinsa. Silti yhä uusia koettelemuksia tulee vastaan, kunnes Maria Mironova pääsee itsensä keisarinnan juttusille ja vehkeilijöiden valheet paljastuvat. Grinevin karkotus päättyy ja hän palaa vanhempiensa luo, missä myös Maria odottaa sulhoaan. Romaani päättyy siihen, kuinka kertoja vielä muistelee kaukaisia tapahtumia ja toteaa lyhyesti, että avioliitto solmittiin. Elämä asettui rauhallisiin uomiin, suku karttui, menestyi ja ihmiset elivät onnellisina elämänsä loppuun. Sen pituinen se - kuin satu ikään.

Ehkäpä vielä luen muutakin tältä venäläisten suuresti rakastamalta kovan onnen kirjailijalta. Jevgeni Onegin väikkyy jo lukulistalla. Muistelen samalla viimeisintä käyntiäni Pietarissa, jolloin heti alkuun poikettiin Puškinin patsaalla Tsarskoje Selossa. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin.