Joel Lehtosen kuolevia omenapuita ja muita kertomuksia

 Ajoittaisessa lukemisen puutteessa apu löytyy nykyään Sony Readeristä. Siihen tuli ladatuksi heti alkuun maksutta saatavilla olevia klassikoita. Nyt valinta osui Joel Lehtosen Kuolleet omenapuut -kokoelmaan (1918). Sen tekijä itse määrittelee runolliseksi proosaksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut sen uudestaan 1995 klassikkosarjassaan ja teettänyt kirjaan informatiiviset kannet. Tämä moniaineksinen novellikokoelma on Putkinotko-sarjan toinen teos. Kerran kesällä, jonka luin äskettäin niin ikään e-kirjana, kuuluu samaan sarjaan. Putkinotkon kaksi osaa ja Pekan Tarkan Putkinotkon tausta -väitöstutkimuksen (1977) olen tutkaillut jo kauan sitten. Kiinnostavaa tietoa sarjasta löytyy klikkaamalla tätä linkkiä: http://www.savonlinna.fi/lehtonet/Lehtosen_Putkinotko-sarja.htm

Kuolleissa omenapuissa henkilöt ovat lähes samoja kuin Kerran kesällä -romaanissa. Kirjakauppias Aapeli Muttinen on ostanut Putkinotkon tilan, jonne hän idealisminsa sokaisemana ottaa vuokralaiseksi Juutas Käkriäisen ylen suurpiirteisin ja itselleen epäedullisin ehdoin. Tämä Muttista karsaasti pikisilmin tiiraileva, patalaiska hahmo esiintyy ensimmäisen kerran novellissa "Herra ja moukka". Enimmäkseen kaikkien kymmenen novellin henkilöhahmot ovat intoiluihin ja haihatteluun taipuvaisia. Vain leppeässä avausnovellissa "Muttisen onni eli Laulu Lyygialle" yksi hahmo pääsee näyttämölle epäironisessa valossa, nimittäin Muttisen ystävätär Lyygia. Silti siinäkin tarinassa auvoisen päivän illassa kotiin soutelevia varjostavat synkeät kalliot ja kuusikot kuin enteenä onnen katoavaisuudesta.

Onni tosiaan kaikkosi Muttisenkin elämästä, kun hän pitkään piileskeltyään tempautui mukaan sisällissotaan, menetti hermonsa, vietiin hoitoon Niuvanniemeen, myi omaisuutensa ja häpyi koko maasta. Lehtonen tarjoilee painavia havaintoja ihmisten ratkaisuista lähes sotatapahtumien keskeltä. Sankarikuvitelmat eivät hellitä, suuri Suomi kangasatelee viimeisen novellin sulhasmiehen silmissä, kun hän jättää hyvästejä morsiamelleen vastikään kaatuneen hurmahenkisen Bongmanin haudalla. 

Eniten minua sykähdytti kokoelman niminovelli. Siinä kerrataan Muttisen unelma muhkeasta pengerretystä omenatarhasta ja se, kuinka istutettavien puiden määrä kutistumistaan kutistui. Ei saatu seitsemää-, ei edes viittäsataa tainta. Puutarhuri tuotti pettymyksen. Lopulta taimia saatiin maahan viitisenkymmentä, mutta Käkriäinen ei niitä kastellut, ei varjellut, niin kuin piti. Viimeinen isku koitti vuosia myöhemmin hyytävän kylmänä talvena, jolloin lauhan sään perään jäähyyde viiimeisteli pakkastuhot. Sinä keväänä Muttisen unelma kuoli. Kun hän saapui huvilalleen, mustuneiden puiden harva rivistö toljotti totisena tulijaa. Ei hempeän valkoista, sisältä punertavaa kukan kukkaa missään. Koko ajatus uhkeista valkoisista kukkapilvistä rinteen täydeltä sortui maan rakoon.

Mikähän minua odottaa kovien pakkasten perään? Mökillä lunta on tuskin nimeksi. Tiedän, että esimerkiksi karhunvatukka on herkkä paleltumaan. Siksi toiseksi pitkään jatkuneet lämpimät säät houkuttelivat sipulikukat työntämään lehtiä esiin. Jaksavatkohan mokomat virota uudestaan, kun kevät koittaa. Silti mitään mustia katasrofeja en sentään ryhdy povailemaan Lehtosen malliin, vaikka maailma moiseen tarjoaisi aineksia. 

Puškinia Kapteenin tyttären verran

On meneillään totuttautuminen Sonyn Readeriin. Keväällä jo sain kevyen vehkeen ja luinkin oitis mielikseni Joel Lehtosen Kerran kesällä e-kirjana. Sitten kesän puuhat veivät mennessään, mutta nyt syksyn tullen laite alkaa pysyä hyppysissä.  Siihen tuli näet jo tuoreeltaan ladatuksi monia  digitalisoituja klassikoita, joista ei peritä maksua.

Elokuun lopulla Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Hannu Mäkelän oiva matkakertomus siitä, kuinka hän hiljattain kulki Aleksandr Sergejevitš Puškinin jäljillä. Koska minäkin olen käynyt samoissa paikoissa ja jopa ollut laskemassa kukkia Puškinin haudalle, oli mitä paras hetki tarttua edes yhteen hänen itsensä  teokseen. Kapteenin tytär (1836) on ilmestynyt Samuli Suomalaisen  kääntämänä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana 1876. Kieli on nykylukijasta perin kummallista. Moni sittemmin kirjakieleen vakiintunut seikka haki vielä muotoaan, kun kielimiehet vasta muokkasivat murteista yleiskieltä. Niinpä tekstistä syntyy vaikutelma kuin katselisi kauhtunutta gobeliinia vanhan hirsirakennuksen seinällä. Itse tarinakin muistuttaa hurjia kuva-aiheita, joita lapsena olen nähnyt ulkomailta tuoduissa seinävaatteissa.

Koska digikirjasta puuttuu kansikuva, kopioin oheen komeimman löytämäni kannen. Tuskin haittaa, vaikka kansi kuvittaa ruotsinnosta.

Tarina ajoittuu Katariina II Suuren valtakaudelle 1700-luvulla, jolloin valekeisari Pugatšov ryhtyi kapinaan kasakka-armeijoineen. Päähenkilö on eläköityneen upseerin poika Pjotr Grinev, jonka isä lähettää 17-vuotiaana palvelukseen Orenburgiin. Sieltä hän joutuu edelleen Belogorskajan linnaan, jossa Grinev tutustuu ja rakastuu kapteenin tyttäreen, Maria Mironovaan. Kuten odottaa saattaa, hurjat tapahtumat koettelevat ankarasti nuoria. Petturit juonivat heitä vastaan, satumainen käänne pelastaa nuoren miehen hirsipuulta, kun Pugatšov paljastuu matkan varrelta tutuksi mieheksi, jolle Grinev lahjoitti jänisturkkinsa. Silti yhä uusia koettelemuksia tulee vastaan, kunnes Maria Mironova pääsee itsensä keisarinnan juttusille ja vehkeilijöiden valheet paljastuvat. Grinevin karkotus päättyy ja hän palaa vanhempiensa luo, missä myös Maria odottaa sulhoaan. Romaani päättyy siihen, kuinka kertoja vielä muistelee kaukaisia tapahtumia ja toteaa lyhyesti, että avioliitto solmittiin. Elämä asettui rauhallisiin uomiin, suku karttui, menestyi ja ihmiset elivät onnellisina elämänsä loppuun. Sen pituinen se - kuin satu ikään.

Ehkäpä vielä luen muutakin tältä venäläisten suuresti rakastamalta kovan onnen kirjailijalta. Jevgeni Onegin väikkyy jo lukulistalla. Muistelen samalla viimeisintä käyntiäni Pietarissa, jolloin heti alkuun poikettiin Puškinin patsaalla Tsarskoje Selossa. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin.