Patriarkkojen valta säröilee

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) johdatteli minut sellaisiin maisemiin ja elämisen tapoihin, etten niitä omikseni tunnista. En näet ole kasvanut lestadiolaisessa tai muullakaan tavalla uskonnollisessa ympäristössä. Joitakin artikkeleita ja muita lehtijuttuja lestadiolaisuudesta olen toki lukenut, samoin ainakin yhden merkittävän romaanin, Antti Hyryn Uunin. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin. Samoin kuin Hyry Uunissaan Rauhalan esikoisteos johdattelee lukijansa suoraan vanhoillislestadiolaiseen ympäristöön. Näkökulmat ovat kuitenkin kaukana toisistaan. Hyryn romaanissa vanha mies, isoisä, katselee ja pohtii sopuisasti maailmaa. Hän on yhä toimen mies, joka toteuttaa arkisessa aherruksessa uskovaisen ihmisen perushyveitä. Samoja hyveitä Rauhalankin ihmiset tavoittelevat, mutta etenkin naiset ovat sortua taakkansa takia. On nimittäin kyse siitä, että lestadiolaisessa elämänmenossa naisen osa on paitsi vaieta seurakunnassa myös synnyttää synnyttämästä päästyään. Edes täydestä sydämestään rakastava, avulias aviomies ei pysty auttamaan, ennen kuin hän tajuaa, että on murtauduttava ulos tuhoisasta lestadiolaisperinteestä, joka kieltää ehkäisyn.

Prologissa Rauhala kirjoittaa ristiriidan näkyväksi:

"Aleksi pysähtyi ikkunaan katsomaan, kuinka aurinko kehysti naisen. Oljenväriset hiukset syttyivät kultaiseksi valoksi. Tuuli hyväili häpeilemättä hiuksia, nuuhki ja pöyhi niiden omenantuoksua. Hänkin olisi tahtonut."
 --
"Aleksi mietti, mikä oli se hetki, jolloin hänestä alkoi tuntua, että hänen rakkautensa aiheutti kärsimystä. Että nainen oli uskollisena ja työteliäänä hänen vieressään, heidän kodissaan, mutta samalla hiljaa jähmettyi ja katosi."

Prologin alun ja lopun väliin sijoittuu huimaavan kaunis kuvaus nuoresta äidistä keinumassa muutama lapsi lähellään.  Varsinaisen romaanin tapahtumien mittaan lapsia syntyy tiheään tahtiin lisää. Kun tarinan äiti, Vilja, neljän taaperon perään kuulee odottavansa kaksosia, hän murtuu.

Suvi Aholan haastattelussa (HS 10.5.2014) Rauhala mainitsee velvollisuudekseen kirjoittaa naisen asemasta laestadiolaistessa elämänmenossa. Tämän velvollisuuden hän täyttää siten, että lukija valaistuu ja myös valistuu. Hannu Mäkelä puolestaan (HS 13.9.2013) tiivistää, että itse asiassa Rauhalan kirja on romaanin muotoon puettu pamfletti. Mistä vanhoillislestadiolaisuudessa olisi irrottauduttava, minkä soisi säilyvän? "Pauliina Rauhalan romaani näyttää suunnan ja keinot."

Luin kirjaa mielihyvin, sillä sekä Aleksin ja Viljan rakkaustarina että lasten puuhien tarkkailu ja uskonyhteisön toimien kuvaus puhuttelevat. Teoksen kieli on äärimmäisen kaunista  -  paikoin täyttä proosarunoa, paikoin taas rujoa, kun on puhe ihmisen suuresta hädästä. Jotkut käsitteet tulevat kaksoisvalotetuiksi. Paras esimerkki lienee 'hoitokokous'. Psykiatrisessa hoidossa se tarkoittaa potilaan parhaaksi järjestettävää moniammatillista tiimi-istuntoa, jossa potilas ja usein myös joku omaisista on läsnä. Samainen 'hoitokokous' merkitsee lestadiolaisten keskuudessa (vanhojen) miesten johtaman raadin ja seurakuntalaisten edessä "syntien" tunnustamista, kun joku seurakuntalaisista on taas yhden onnettoman paljastanut. Synniksi riittävät punaisiksi lakatut varpaankynnet. Lieventäviä asianhaaroja ei tunneta, vaikka kyseessä olisi imeväisikäisen monilapsinen äiti. Vauva sylissään itkevää äitiä on voitu piinata illasta aamuyön tunteihin. Kuinkahan moni on paennut musertavan kokemuksen jälkeen psykoosiin?

Romaanissa Vilja toipuu, vaikka jälkisanoissa vielä kaivetaan kuoppaa, kunnes sekin työ on saatu tehdyksi.

Kuvassa Pauliina Rauhala.  

Puškinia Kapteenin tyttären verran

On meneillään totuttautuminen Sonyn Readeriin. Keväällä jo sain kevyen vehkeen ja luinkin oitis mielikseni Joel Lehtosen Kerran kesällä e-kirjana. Sitten kesän puuhat veivät mennessään, mutta nyt syksyn tullen laite alkaa pysyä hyppysissä.  Siihen tuli näet jo tuoreeltaan ladatuksi monia  digitalisoituja klassikoita, joista ei peritä maksua.

Elokuun lopulla Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Hannu Mäkelän oiva matkakertomus siitä, kuinka hän hiljattain kulki Aleksandr Sergejevitš Puškinin jäljillä. Koska minäkin olen käynyt samoissa paikoissa ja jopa ollut laskemassa kukkia Puškinin haudalle, oli mitä paras hetki tarttua edes yhteen hänen itsensä  teokseen. Kapteenin tytär (1836) on ilmestynyt Samuli Suomalaisen  kääntämänä ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana 1876. Kieli on nykylukijasta perin kummallista. Moni sittemmin kirjakieleen vakiintunut seikka haki vielä muotoaan, kun kielimiehet vasta muokkasivat murteista yleiskieltä. Niinpä tekstistä syntyy vaikutelma kuin katselisi kauhtunutta gobeliinia vanhan hirsirakennuksen seinällä. Itse tarinakin muistuttaa hurjia kuva-aiheita, joita lapsena olen nähnyt ulkomailta tuoduissa seinävaatteissa.

Koska digikirjasta puuttuu kansikuva, kopioin oheen komeimman löytämäni kannen. Tuskin haittaa, vaikka kansi kuvittaa ruotsinnosta.

Tarina ajoittuu Katariina II Suuren valtakaudelle 1700-luvulla, jolloin valekeisari Pugatšov ryhtyi kapinaan kasakka-armeijoineen. Päähenkilö on eläköityneen upseerin poika Pjotr Grinev, jonka isä lähettää 17-vuotiaana palvelukseen Orenburgiin. Sieltä hän joutuu edelleen Belogorskajan linnaan, jossa Grinev tutustuu ja rakastuu kapteenin tyttäreen, Maria Mironovaan. Kuten odottaa saattaa, hurjat tapahtumat koettelevat ankarasti nuoria. Petturit juonivat heitä vastaan, satumainen käänne pelastaa nuoren miehen hirsipuulta, kun Pugatšov paljastuu matkan varrelta tutuksi mieheksi, jolle Grinev lahjoitti jänisturkkinsa. Silti yhä uusia koettelemuksia tulee vastaan, kunnes Maria Mironova pääsee itsensä keisarinnan juttusille ja vehkeilijöiden valheet paljastuvat. Grinevin karkotus päättyy ja hän palaa vanhempiensa luo, missä myös Maria odottaa sulhoaan. Romaani päättyy siihen, kuinka kertoja vielä muistelee kaukaisia tapahtumia ja toteaa lyhyesti, että avioliitto solmittiin. Elämä asettui rauhallisiin uomiin, suku karttui, menestyi ja ihmiset elivät onnellisina elämänsä loppuun. Sen pituinen se - kuin satu ikään.

Ehkäpä vielä luen muutakin tältä venäläisten suuresti rakastamalta kovan onnen kirjailijalta. Jevgeni Onegin väikkyy jo lukulistalla. Muistelen samalla viimeisintä käyntiäni Pietarissa, jolloin heti alkuun poikettiin Puškinin patsaalla Tsarskoje Selossa. Siitä kirjoitin tämän blogitekstin.