Reitari - ilves vai riekko?

Rosa Liksomin Reitari (WSOY 2002, e-kirja 2011) on monista vinkkeleistä Reidar Särestöniemeä tarkasteleva romaani. Siinä kuljetaan matkaa Reidarin lapsuudesta kuuluisuuden vuosiin ja kuolemaan asti. Silti se on yhtä vähän elämäkerta kuin Everstinna, jossa muistelijana on Annikki Kariniemi. Kummassakin fakta on tarjonnut kehikon fiktiolle, tyystin kirjailijan luomukselle. Sen hän tarjoilee omalla meän kielellään, joka oli myös Reidarin kieltä.

Reitari alkaa luvulla, jonka otsikkona on Alma saapuu Särestöön. Alalukujen otsikontapainen maininta on merkitty sulkeisiin ilmaisemaan, kuka kulloinkin on äänessä. (Alma, Reitarin äiti) saa ensimmäisen vuoron. Siitä jatkaa (Matti, Reitarin isä) ja taas (Alma). Sitten pääsee sanansa sanomaan sukulainen (Teuvo Mäkitalo, Filpin, Reitarin siskon vanhempi poika). Taloon töihin jäävä (Kulkujätkä) näkee ja kuulee niin paljon, että hänen vuoronsa toistuvat. Alkuluvussa Reitarin velipojan kateus isoveljen varjoon jäämisestä tiivistyy parilla rivillä:

 (Anttu, Reitarin veli)  
 Reitari oli kaikki ja mie en ollu mithään.

Olennaiselta tuntuu myös työkaverin näkökulma, kun (Savottamies) kertoo olleensa monesti Reitarin kanssa pöllimetsässä:

 Ei se kaksinen työmies ollu, mutta muuten siivo. Kerran olima kaatamassa tukkia tuola Kärppävaaran takana. Oli komea kevhäinen aurinkoilma ja meilä miehilä semmonen kevyempi olo rinnanalassa. Olima kaatahneet koko päivän ja illansuussa olima kaikki aivan nollila. Tietäähän sen ko hanki oli sula ja upotti ko mahoton. Lastasimme viimisiä runkoja hevosen perhään ko mie katton, että mitäh tämä on. Jo minua alko naurattahmaan. Reitari oli ottanu nuotiopaikalta hiilenpalan ja riimustannu sillä jokhasseen pöllinpäähän Staalinin kuvan! Mie huusin äijile, että tulkaapa kattohmaan. Nekki nauroit, Jaakoppi aukasi pirtupullon, otima huikat ja painima tanssiksi.

Toisen pääluvun otsikkona on Reitari Leninkraatissa. Ensimmäiseksi mies itse selvittää, mitä hän näkee ja kokee suurkaupungissa. Huikeita havaintoja! Kolmas pääluku tuo miehen pois turhien proopuskoitten maasta otsikolla Reitari pallaa Särestöön. Kotikonnuilta Reitari kirjoittaa oitis Brita Polttilalle. Jäät ryskyvät Ounasjoessa. Reitari tuskailee eikä pysty maalaamaan, saati nukkumaan.

 Mie taleeraan kartanolla eestakasin ja koluan makasiininvintilä ko en muuta keksi. Tehen heinää, painiskelen Tössin ja Krissen kanssa, käyn paskala, luen sata kirjaa, menen marhjaan, nukahtelen seisaalthaan, tillaan uusia pänsseleitä, mutta yhtään uutta taulua ei synny. Puhas kangas se vain minua tuijottaa syyttävänä pirtin nurkassa. Sitä kiirastulta kestää toista kuukautta. Yhtenä kirkhaana päivänä mie sanon, että helkkari soikhoon, jos en itteäni tästä suonsilmästä nosta niin ei kukhaan muukhaan. Mie menen methään, löyvän mettäpolulta kesyn riekon ja tuon sen pirthiin. Annan sille paarmoja ja apilankukkia. Mie laitan sen seisohmaan uuninpankole. Se jääpi siihen ja kattoo minua oikein pikisilmilä. Motan pänsselin käteen ja ei mene ko muutama minuutti ja siinä soon riekko kankhaala. Vallattoman fiolettina. Mie oikein tunnen ko ahistus väistyy taka-alale ja voima pallaa minun ruuhmiisseen ja rohkeus täyttää syänalan. Tanssahtan oikein riemussa ja vetäsen mantoliinila polkan jos toisenki. Antule mie sanon, että nyh tarvithaan maalauspohjia ja paljon, ja niin mie saan näyttelyn valhmiiksi. Valitten kaikista huonoimat työt myynthiin ja itteleni jätän parhaat. Tietekki.

Kuuluisuus kolkuttelee. Kulkujätkän ja Alman havainnot maailmalta palanneen levottomista alkuajoista kotikounnuilla tuo mukaan yhä voimallisemmin Siionin virsien veisuun ja oudot vimmaiset saarnamiehet. Alman mielestä näin Reitari pelastuu, alkaa taas nukkua ja maalata. Vai löytyykö pelastus sittenkin miehestä itsestään, ilveskö hänessä näyttää voimansa?

Reitari menestyy on neljännen pääluvun otsikko. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi lukija saa silmiensä eteen rahamaailman otsikolla (Pankinjohtaja). Heti perään on luettavissa, mitä Reitarilla on sanottavana monen sortin taulujen kärkkyjistä ja taiteilijan itsensä pyytämistä hinnoista. Sitten ovat taas vuorossa kulkujätkä ja Alma. Äiti siunaa Reitaria, joka huolehtii vanhemmistaan, vaikka itse asuu uudessa, komeassa hirsipytingissä eikä enää aikoihin syntymätalossa. Siinä majailevat isä ja pitkään sairastanut äiti. Kun Reitari tarvitsee uutta apumiestä, hommaan tarttuu sukulaismies. Teuvo tekee kaikkea, mitä eteen ilmaantuu, ja tulee hyvin juttuun enonsa kanssa. Olihan hommia hoitanut myös Veli, siskonpoika hänkin. Reitarin omaa Anttu-veljeä korpeaa siskonpoikien osallisuus Reitarin huushollissa. Useita näkökulmia on tarjolla yhteiselosta taiteilijan siivellä.

Viidentenä lukuna Reitari matkustellee vie miehen huimille reissuille ympäri maailmaa. Matkat Liksom kuittaa ilmavasti kuin saduissa ikään. Nopeista siirroista minun päässäni heräsi muistoja joistakin elokuvista, jopa Nils Holgerssonin seikkailujen elokuvaversiosta. On liikettä, menoa ja meininkiä niin, että koko maapallo kutistuu kuin Pikku Prinssissä.

Särestön juhlat on kuudennen pääluvun otsikkona. Joulunalusviikolla juhlia valmistellaan ja niihin kutsutaan niin etelän kuuluisuudet kuin Kittilän kummajaiset Palsaa myöten. Kulkujätkän silmin kaikkea katsellaan. Hiljainen Timo Mukka hipsii aikansa humussa. Bakkanaalit jatkuvat päivätolkulla, kunnes lopulta sammahtavat. Liksom kuvaa roimaa menoa häpeilemättä. Kirjan Lapin ihmisten kesytön yltiöpäisyys kohoaa ylimmilleen.

Puhasta viivaa -luku päättää sekä Reitarin elämän että romaanin. Äänessä ovat taas kulkujätkä ja aivan viimeiseksi kateutensa loppuun kuluttanut Anttu:

Maloin Reitariksi Reitarin paikale, mutta eihän siittä mithään tullu. Mulle vain naurethiin ko mie porisin, että mie net kaikki taulut maalasin. Sitte maattelin, että olkhoon ja aloin kerräähmään kelloja. Niitä on toistasattaatuhatta ja lissää tullee.      [loppu]  

Eloisa teksti viritti paikoin nauramaan ääneen. Hurja kerronta rakentaa poikkeusihmisestä kuvaa, johon aloin uskoa. Millään yleiskielisellä elämäkerralla Reidar Särestöniemi tuskin olisi saatu elämään siten kuin hän tässä romaanissa elää ja on läsnä. Niin verevän osuvaa on Rosa Liksomin kerronta. Siksi toiseksi muun muassa Riitta Vaismaan haltioitunut Kerroin sata -kritiikki Kiiltomadossa 30.4.2003 löytää paljon yhteistä Liksomin ja Reidar Särestöniemen välillä.

On hauska muistella, kuinka kerran Kittilän reissulla kävin ystäväni Sinikan kanssa taksilla Leviltä Särestöniemen museossa. Matkaa kertyi viitisenkymmentä kilometriä. Taksikuski tokaisi menomatkalla, että nyt riittää mittarin raksutus. Me maksajat olimme jo ehtineet totisina seurata hinnan karttumista. Lopulta kuski osallistui museossa kiertelyyn kuin vieraitaan opastava isäntä, mikä passasi meille hyvin. Ja maksoimme mielihyvin matkasta sen kohtuuhinnan, minkä kuski pyysi Leville palattuamme.

Sattumoisin esillä museossa oli sekin taulu, jonka keskellä komeilee ilves. Tuijottelin maalausta pitkään ja hartaasti. Tajusin, että siihen on vangittuna jäntevää voimaa. Muistui mieleen, kuinka kerran eräässä opettajankouluttajien ryhmässä shamaanin opastamana vaivuin toviksi toiseen todellisuuteen, matkasin polkuja halki metsän ja päädyin louhikkoiselle kalliolle. Kiipesin jonkin matkaa. Äkkiä yläpuolella näkyi ilves. Tyynesti se katseli minua, minä sitä. Oikealla levisi välkehtivä meri. Kuinka ollakaan - heräteltynä tunsin itseni vahvistuneeksi! Kun oli minun vuoroni kertoa, mitä olin maanalaisella matkallani kokenut, sain palautteen: Minun tulisi tarkkailla ja pohtia  ilvestä, sillä se on minun voimaeläimeni. Yhä tuntuu kummalta, että löysin yhtymäkohdan Reidarin vahvojen maalausten ja oman olemiseni väliltä.

Vahvojen naisten maailmaa

Lauantaiksi 25. maaliskuuta klo 13:sta alkaen Kittilän Könkäällä Päivikki Palosaaren kotona oli tiedossa tilaisuus, jossa oli määrä julkaista hänen äitinsä Iris Palosaaren viimeisin kirja nimeltä Kirjeitä sielunmaisemasta (2017). Niin tosiaan tapahtui, vaikka tilaisuuden käsikirjoitus ei noudattanut Iriksen itsensä laatimaa. Päivä nimittäin sattui olemaan kirjailijan syntymäpäivä. Niinpä onnitteluista ja lahjoista ei ollut tulla loppua, vaikka Iris aika ajoin yritti siirtää puheen kirjaansa.

Mutta siinä kohtaa kun kutsu kävi kahvipöydän herkkujen ääreen, asiat pantiin alun perin aiottuun järjestykseen ja ruvettiin puhumaan kirjasta. Iris avasi asiaa kertomalla, miten  kirjahanke alkoi kehkeytyä. Se pääsi vauhtiin, kun vanha tuttu ja ystävä Sinikka Larsen suostui yhteistyökumppaniksi. Hän kokosi ja järjesteli Iriksen tekstejä sekä kirjoitti kaksi artikkelia, toisen Iriksestä ja toisen Arvo Palosaaresta, Iriksen ex-aviomiehestä. Kannen on tehnyt Päivikin tytär Pirita Laru. Taitto ja painatus hoitui Päivikin Hullu Poro -yrityksessä. Jenna Puikko, firman media-assistentti, joutui melkoiseen helteeseen kirjahankkeen takia.

Sinikka, hyvä ystäväni, valaisi omassa puheessaan, miten  yhteistyö hänen ja Iriksen välillä on muotoutunut ja mitä hän on oppinut Irikselle tärkeästä henkimaailmasta. Yhteistyön ensi vaiheessa oli aiheena Iriksen työ kätilönä Kittilän selkosilla. Silloin Sinikka uurasti haastattelemalla Iristä ja hänen läheisiään. Kaikesta keräämästään aineistosta hän kirjoitti Iriksen elämäntarinan, jonka keskeinen sisältö oli tiivistettävissä otsikoksi  Jumalan ja synnyttäjän välissä (2006). Siitä on otettu toinen painos 2016.

Ilokseni olen saanut olla mukana näiden hankkeiden muutamissa vaiheissa ja päässyt samalla tutustumaan turkulais-kittiläläiseen elämänmenoon. Irishän on Turusta lähtöisin, mikä mukavasti on yhdistänyt minua ja Iristä. Olin jopa läsnä Iriksen 80-vuotisjuhlassa, josta aikoinaan tarjoilin tämän blogijutun.

Tällä kertaa olin mukana lähinnä Sinikan seurueessa, jolle oli viikoksi varattuna koko Taivaanvalkeiden yläkerta. Parhaana talviturismin kautena huoneille oli niin kova kysyntä, että kun lähdimme eilen pois, siivoojat ilmestyivät saman tien hoitamaan paikkoja kuntoon uusille tulijoille, tiettävästi hollantilaisille. Kyllä kelpaa Taivaanvalkeita kaupata, sillä vanha talo on täysin remontoitu parisen vuotta sitten. Joka huoneessa on nyt oma kylppäri. Lisäksi löytyy mukavia yhteisiä oleskelutiloja ja erilaisia saunoja, avanto ja kaiketi myös poreallas ainakin kesäaikaan.

Kävelykierroksilta kertyi kuvia puhtoisten valkoisten hankien ympäröimistä rakennusrykelmistä. Kuvan näkymä aukeaa eteen, kun nousee Ounasjoen töyräältä Taivaanvalkeisiin. Keltaisella osittain maalatuissa rakennuksissa sijaitsevat majoitustilat. Tonttula näkyy takana vasemmalla. Viime viikon mittaan paikalla hyöri paljon hiihtäjiä ja myös kaikenkokoisia tonttuja, sillä tekeillä oli joulukalenterin filmaus. Päivikki tuntui ehtivän usein mukaan.

Taivaanvalkeitten lähistöllä levittäytyy Palosaarten ja heidän naapuriensa rakennuksia. Jouni Palosaaren iso talo näkyy kuvan keskellä, Iriksen Ämmilä siitä vasemmalle. Kovin kaukana ei ole Päivikin nykyinen kotikaan, komea sininen hirsirakennus. Kuvasin sen Ounasjoen jäältä.

Uljaat olivat  raamit Iris-äidin kirjanjulkistamiselle. Koska Iris ei halunnut lehti-ilmoitusta tapahtumasta, paikalle ilmaantuivat ne, jotka tiesivät muulla tavoin asiasta. Aikarajaus oli sovittu kahdeksi tunniksi Iriksen terveydentilan vuoksi. Hän on yhä uuvuksissa kaatumistapaturman ja sitä seuranneiden muiden vaivojen takia. Iriksen tahdonvoimasta saatiin taas kerran todiste, kun hän ihmeellisellä tavalla selviytyi kauniina ja valovoimaisena muiden joukkoon.

Päivikkiä on kiittäminen paljosta. Monien kiireittensä keskellä hän toteutti kaikkine tarjoiluineen tilaisuuden, josta tuli kuin tulikin lämminhenkinen 85-vuotisjuhla, vaikka kirjanjulkistamisen piti olla pääasia. Ja kohosihan kirja komeasti näkösälle kauniiksi lopuksi, kun jokainen sai omakseen sellaisen teoksen, johon Iris jo ennakolta oli piirrellyt omistuskirjoituksensa.

Iris-juhla Tonttulassa

Ken tästä ovesta käy, hän olkoon tervetullut Iris Palosaaren 80-vuotisjuhlaan. Kyllä ovi kävikin sunnuntaina 25.4. jo ennen varsinaista klo 13:n H-hetkeä. Taivaanvalkeitten Tonttula Kittilän Könkään kylässä palveli näet pitkälle iltapäivään myös latukahvilana. Oli siinä hiihtäjillä pällistelemistä, kun parisen sataa kutsuttua jonnotti onnitellakseen päivän sankaritarta, kukkeaa Iristä ruusujensa keskellä.

Minä peesasin Sinikka-ystävääni nyt niin kuin vuosia sitten, jolloin tekeillä oli kirja Iriksen kätilöajoista. Silloin minutkin toivotettiin tervetulleeksi ihan paikan päälle, vaikka korjauslukijan roolini ei mitenkään olisi vaatinut Irikseltä moista vieraanvaraisuutta. 

Avara syli on myös Päivikki-tyttärellä, jonka suojateista moni maailmalta Suomeen hakeutunut tai eksynyt yhä työskentelee Päivikin paisuvassa firmassa nimeltä Hullu Poro.

Eipä ole äitikään jäänyt lepäilemään laakereilleen. Kirjoja syntyy lisää. Uusin, kuvitettu runokirja, oli silmäiltävänä PDF-kopioina. Seuraava on jo ideoituna, sillä  kirjahankkeilla Iris tuntee pysyvänsä veteränä.

 Äitinsä juhlassa Päivikki huseerasi yhtenä nopsajalkaisena tarjoilija-plokkarina siinä kuin palkolliset ja talkoolaiset. Viereisessä kuvassa Tonttulan ehtoisa emäntä  näkyy tumma-asuisena seisomassa pöydän päässä, Jouni-veli pöydän ääressä. Muut kuvat Päivikistä tulivat niin epätarkkoja, etten sellaisia julkaise.

Lahjoja ilmestyi runsaasti. Yksi niistä seistä jököttää  Iris-ämmin postilaatikon vahtina. Jouni oli sen taiteillut moottorisahalla, kuten äidin pikkupojalle passaa.


 Ämmilä-tienviitta on pystytetty paikkaansa vastapäätä postilaatikkoa joskus aiemmin.

Parin päivän visiitti Taivaanvalkeissa tarjosi myös luontoelämyksia. Lauantai-iltana heti perille päästyä jäätiin ihmeissämme töllöttämään tähtikirkkaalla taivaalla vihertävinä hulmuavia revontulia, niitä ihan oikeita taivaanvalkeita.

Paikan pimeys ja täysi rauha ovat vallan muuta kuin Levin vilske. Päivän valjettua juhlasunnuntaina otin kuvia, joista näkyy, kuinka mahtavan levollisena Ounasjoki levittäytyy maisemaan Taivaanvalkeitten kohdalla.

Lähtöaamiaisella jututin Akiraa. Hän on kotoisin Tokion liepeiltä, josta reissasi 1990-luvun puolivälissä kohti Suomea ja päätyi Päivikin luo. Hyvin suomea puhuva mies on  nyt Tonttulan isäntä, Päivikin aasialaisravintolan kokki ja kahden pienen pojan isä. Vaimo löytyi Pohjanmaalta. Että ei Lapissa mitenkään eristyksissä eletä. Sen havaitsi myös Kittilän lentokentällä, jonka kautta kulkee melkoisesti väkeä etenkin näin parhaana kevätsesonkina. Hiukan hiljaisempaa lienee syksyllä, jolloin ehkä käväisemme Sinikan kanssa Könkhäällä ruskaretkellä. Kutkuttava kutsu saatiin sekä äidiltä että tyttäreltä.