Rosa Liksomin Reitari (WSOY 2002, e-kirja 2011) on monista vinkkeleistä Reidar Särestöniemeä tarkasteleva romaani. Siinä kuljetaan matkaa Reidarin lapsuudesta kuuluisuuden vuosiin ja kuolemaan asti. Silti se on yhtä vähän elämäkerta kuin Everstinna, jossa muistelijana on Annikki Kariniemi. Kummassakin fakta on tarjonnut kehikon fiktiolle, tyystin kirjailijan luomukselle. Sen hän tarjoilee omalla meän kielellään, joka oli myös Reidarin kieltä.Reitari alkaa luvulla, jonka otsikkona on Alma saapuu Särestöön. Alalukujen otsikontapainen maininta on merkitty sulkeisiin ilmaisemaan, kuka kulloinkin on äänessä. (Alma, Reitarin äiti) saa ensimmäisen vuoron. Siitä jatkaa (Matti, Reitarin isä) ja taas (Alma). Sitten pääsee sanansa sanomaan sukulainen (Teuvo Mäkitalo, Filpin, Reitarin siskon vanhempi poika). Taloon töihin jäävä (Kulkujätkä) näkee ja kuulee niin paljon, että hänen vuoronsa toistuvat. Alkuluvussa Reitarin velipojan kateus isoveljen varjoon jäämisestä tiivistyy parilla rivillä:
(Anttu, Reitarin veli)
Reitari oli kaikki ja mie en ollu mithään.
Olennaiselta tuntuu myös työkaverin näkökulma, kun (Savottamies) kertoo olleensa monesti Reitarin kanssa pöllimetsässä:
Ei se kaksinen työmies ollu, mutta muuten siivo. Kerran olima kaatamassa tukkia tuola Kärppävaaran takana. Oli komea kevhäinen aurinkoilma ja meilä miehilä semmonen kevyempi olo rinnanalassa. Olima kaatahneet koko päivän ja illansuussa olima kaikki aivan nollila. Tietäähän sen ko hanki oli sula ja upotti ko mahoton. Lastasimme viimisiä runkoja hevosen perhään ko mie katton, että mitäh tämä on. Jo minua alko naurattahmaan. Reitari oli ottanu nuotiopaikalta hiilenpalan ja riimustannu sillä jokhasseen pöllinpäähän Staalinin kuvan! Mie huusin äijile, että tulkaapa kattohmaan. Nekki nauroit, Jaakoppi aukasi pirtupullon, otima huikat ja painima tanssiksi.Toisen pääluvun otsikkona on Reitari Leninkraatissa. Ensimmäiseksi mies itse selvittää, mitä hän näkee ja kokee suurkaupungissa. Huikeita havaintoja! Kolmas pääluku tuo miehen pois turhien proopuskoitten maasta otsikolla Reitari pallaa Särestöön. Kotikonnuilta Reitari kirjoittaa oitis Brita Polttilalle. Jäät ryskyvät Ounasjoessa. Reitari tuskailee eikä pysty maalaamaan, saati nukkumaan.
Mie taleeraan kartanolla eestakasin ja koluan makasiininvintilä ko en muuta keksi. Tehen heinää, painiskelen Tössin ja Krissen kanssa, käyn paskala, luen sata kirjaa, menen marhjaan, nukahtelen seisaalthaan, tillaan uusia pänsseleitä, mutta yhtään uutta taulua ei synny. Puhas kangas se vain minua tuijottaa syyttävänä pirtin nurkassa. Sitä kiirastulta kestää toista kuukautta. Yhtenä kirkhaana päivänä mie sanon, että helkkari soikhoon, jos en itteäni tästä suonsilmästä nosta niin ei kukhaan muukhaan. Mie menen methään, löyvän mettäpolulta kesyn riekon ja tuon sen pirthiin. Annan sille paarmoja ja apilankukkia. Mie laitan sen seisohmaan uuninpankole. Se jääpi siihen ja kattoo minua oikein pikisilmilä. Motan pänsselin käteen ja ei mene ko muutama minuutti ja siinä soon riekko kankhaala. Vallattoman fiolettina. Mie oikein tunnen ko ahistus väistyy taka-alale ja voima pallaa minun ruuhmiisseen ja rohkeus täyttää syänalan. Tanssahtan oikein riemussa ja vetäsen mantoliinila polkan jos toisenki. Antule mie sanon, että nyh tarvithaan maalauspohjia ja paljon, ja niin mie saan näyttelyn valhmiiksi. Valitten kaikista huonoimat työt myynthiin ja itteleni jätän parhaat. Tietekki.Kuuluisuus kolkuttelee. Kulkujätkän ja Alman havainnot maailmalta palanneen levottomista alkuajoista kotikounnuilla tuo mukaan yhä voimallisemmin Siionin virsien veisuun ja oudot vimmaiset saarnamiehet. Alman mielestä näin Reitari pelastuu, alkaa taas nukkua ja maalata. Vai löytyykö pelastus sittenkin miehestä itsestään, ilveskö hänessä näyttää voimansa?
Reitari menestyy on neljännen pääluvun otsikko. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi lukija saa silmiensä eteen rahamaailman otsikolla (Pankinjohtaja). Heti perään on luettavissa, mitä Reitarilla on sanottavana monen sortin taulujen kärkkyjistä ja taiteilijan itsensä pyytämistä hinnoista. Sitten ovat taas vuorossa kulkujätkä ja Alma. Äiti siunaa Reitaria, joka huolehtii vanhemmistaan, vaikka itse asuu uudessa, komeassa hirsipytingissä eikä enää aikoihin syntymätalossa. Siinä majailevat isä ja pitkään sairastanut äiti. Kun Reitari tarvitsee uutta apumiestä, hommaan tarttuu sukulaismies. Teuvo tekee kaikkea, mitä eteen ilmaantuu, ja tulee hyvin juttuun enonsa kanssa. Olihan hommia hoitanut myös Veli, siskonpoika hänkin. Reitarin omaa Anttu-veljeä korpeaa siskonpoikien osallisuus Reitarin huushollissa. Useita näkökulmia on tarjolla yhteiselosta taiteilijan siivellä.
Viidentenä lukuna Reitari matkustellee vie miehen huimille reissuille ympäri maailmaa. Matkat Liksom kuittaa ilmavasti kuin saduissa ikään. Nopeista siirroista minun päässäni heräsi muistoja joistakin elokuvista, jopa Nils Holgerssonin seikkailujen elokuvaversiosta. On liikettä, menoa ja meininkiä niin, että koko maapallo kutistuu kuin Pikku Prinssissä.
Särestön juhlat on kuudennen pääluvun otsikkona. Joulunalusviikolla juhlia valmistellaan ja niihin kutsutaan niin etelän kuuluisuudet kuin Kittilän kummajaiset Palsaa myöten. Kulkujätkän silmin kaikkea katsellaan. Hiljainen Timo Mukka hipsii aikansa humussa. Bakkanaalit jatkuvat päivätolkulla, kunnes lopulta sammahtavat. Liksom kuvaa roimaa menoa häpeilemättä. Kirjan Lapin ihmisten kesytön yltiöpäisyys kohoaa ylimmilleen.
Puhasta viivaa -luku päättää sekä Reitarin elämän että romaanin. Äänessä ovat taas kulkujätkä ja aivan viimeiseksi kateutensa loppuun kuluttanut Anttu:
Maloin Reitariksi Reitarin paikale, mutta eihän siittä mithään tullu. Mulle vain naurethiin ko mie porisin, että mie net kaikki taulut maalasin. Sitte maattelin, että olkhoon ja aloin kerräähmään kelloja. Niitä on toistasattaatuhatta ja lissää tullee. [loppu]
Eloisa teksti viritti paikoin nauramaan ääneen. Hurja kerronta rakentaa poikkeusihmisestä kuvaa, johon aloin uskoa. Millään yleiskielisellä elämäkerralla Reidar Särestöniemi tuskin olisi saatu elämään siten kuin hän tässä romaanissa elää ja on läsnä. Niin verevän osuvaa on Rosa Liksomin kerronta. Siksi toiseksi muun muassa Riitta Vaismaan haltioitunut Kerroin sata -kritiikki Kiiltomadossa 30.4.2003 löytää paljon yhteistä Liksomin ja Reidar Särestöniemen välillä.
On hauska muistella, kuinka kerran Kittilän reissulla kävin ystäväni Sinikan kanssa taksilla Leviltä Särestöniemen museossa. Matkaa kertyi viitisenkymmentä kilometriä. Taksikuski tokaisi menomatkalla, että nyt riittää mittarin raksutus. Me maksajat olimme jo ehtineet totisina seurata hinnan karttumista. Lopulta kuski osallistui museossa kiertelyyn kuin vieraitaan opastava isäntä, mikä passasi meille hyvin. Ja maksoimme mielihyvin matkasta sen kohtuuhinnan, minkä kuski pyysi Leville palattuamme.
Sattumoisin esillä museossa oli sekin taulu, jonka keskellä komeilee ilves. Tuijottelin maalausta pitkään ja hartaasti. Tajusin, että siihen on vangittuna jäntevää voimaa. Muistui mieleen, kuinka kerran eräässä opettajankouluttajien ryhmässä shamaanin opastamana vaivuin toviksi toiseen todellisuuteen, matkasin polkuja halki metsän ja päädyin louhikkoiselle kalliolle. Kiipesin jonkin matkaa. Äkkiä yläpuolella näkyi ilves. Tyynesti se katseli minua, minä sitä. Oikealla levisi välkehtivä meri. Kuinka ollakaan - heräteltynä tunsin itseni vahvistuneeksi! Kun oli minun vuoroni kertoa, mitä olin maanalaisella matkallani kokenut, sain palautteen: Minun tulisi tarkkailla ja pohtia ilvestä, sillä se on minun voimaeläimeni. Yhä tuntuu kummalta, että löysin yhtymäkohdan Reidarin vahvojen maalausten ja oman olemiseni väliltä.
