Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riitta Vaismaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Riitta Vaismaa. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Reitari - ilves vai riekko?


Rosa Liksomin Reitari (WSOY 2002, e-kirja 2011) on monista vinkkeleistä Reidar Särestöniemeä tarkasteleva romaani. Siinä kuljetaan matkaa Reidarin lapsuudesta kuuluisuuden vuosiin ja kuolemaan asti. Silti se on yhtä vähän elämäkerta kuin Everstinna, jossa muistelijana on Annikki Kariniemi. Kummassakin fakta on tarjonnut kehikon fiktiolle, tyystin kirjailijan luomukselle. Sen hän tarjoilee omalla meän kielellään, joka oli myös Reidarin kieltä.

Reitari alkaa luvulla, jonka otsikkona on Alma saapuu Särestöön. Alalukujen otsikontapainen maininta on merkitty sulkeisiin ilmaisemaan, kuka kulloinkin on äänessä. (Alma, Reitarin äiti) saa ensimmäisen vuoron. Siitä jatkaa (Matti, Reitarin isä) ja taas (Alma). Sitten pääsee sanansa sanomaan sukulainen (Teuvo Mäkitalo, Filpin, Reitarin siskon vanhempi poika). Taloon töihin jäävä (Kulkujätkä) näkee ja kuulee niin paljon, että hänen vuoronsa toistuvat. Alkuluvussa Reitarin velipojan kateus isoveljen varjoon jäämisestä tiivistyy parilla rivillä:

 (Anttu, Reitarin veli)  
 Reitari oli kaikki ja mie en ollu mithään.

Olennaiselta tuntuu myös työkaverin näkökulma, kun (Savottamies) kertoo olleensa monesti Reitarin kanssa pöllimetsässä:
 Ei se kaksinen työmies ollu, mutta muuten siivo. Kerran olima kaatamassa tukkia tuola Kärppävaaran takana. Oli komea kevhäinen aurinkoilma ja meilä miehilä semmonen kevyempi olo rinnanalassa. Olima kaatahneet koko päivän ja illansuussa olima kaikki aivan nollila. Tietäähän sen ko hanki oli sula ja upotti ko mahoton. Lastasimme viimisiä runkoja hevosen perhään ko mie katton, että mitäh tämä on. Jo minua alko naurattahmaan. Reitari oli ottanu nuotiopaikalta hiilenpalan ja riimustannu sillä jokhasseen pöllinpäähän Staalinin kuvan! Mie huusin äijile, että tulkaapa kattohmaan. Nekki nauroit, Jaakoppi aukasi pirtupullon, otima huikat ja painima tanssiksi.
Toisen pääluvun otsikkona on Reitari Leninkraatissa. Ensimmäiseksi mies itse selvittää, mitä hän näkee ja kokee suurkaupungissa. Huikeita havaintoja! Kolmas pääluku tuo miehen pois turhien proopuskoitten maasta otsikolla Reitari pallaa Särestöön. Kotikonnuilta Reitari kirjoittaa oitis Brita Polttilalle. Jäät ryskyvät Ounasjoessa. Reitari tuskailee eikä pysty maalaamaan, saati nukkumaan.
 Mie taleeraan kartanolla eestakasin ja koluan makasiininvintilä ko en muuta keksi. Tehen heinää, painiskelen Tössin ja Krissen kanssa, käyn paskala, luen sata kirjaa, menen marhjaan, nukahtelen seisaalthaan, tillaan uusia pänsseleitä, mutta yhtään uutta taulua ei synny. Puhas kangas se vain minua tuijottaa syyttävänä pirtin nurkassa. Sitä kiirastulta kestää toista kuukautta. Yhtenä kirkhaana päivänä mie sanon, että helkkari soikhoon, jos en itteäni tästä suonsilmästä nosta niin ei kukhaan muukhaan. Mie menen methään, löyvän mettäpolulta kesyn riekon ja tuon sen pirthiin. Annan sille paarmoja ja apilankukkia. Mie laitan sen seisohmaan uuninpankole. Se jääpi siihen ja kattoo minua oikein pikisilmilä. Motan pänsselin käteen ja ei mene ko muutama minuutti ja siinä soon riekko kankhaala. Vallattoman fiolettina. Mie oikein tunnen ko ahistus väistyy taka-alale ja voima pallaa minun ruuhmiisseen ja rohkeus täyttää syänalan. Tanssahtan oikein riemussa ja vetäsen mantoliinila polkan jos toisenki. Antule mie sanon, että nyh tarvithaan maalauspohjia ja paljon, ja niin mie saan näyttelyn valhmiiksi. Valitten kaikista huonoimat työt myynthiin ja itteleni jätän parhaat. Tietekki.
Kuuluisuus kolkuttelee. Kulkujätkän ja Alman havainnot maailmalta palanneen levottomista alkuajoista kotikounnuilla tuo mukaan yhä voimallisemmin Siionin virsien veisuun ja oudot vimmaiset saarnamiehet. Alman mielestä näin Reitari pelastuu, alkaa taas nukkua ja maalata. Vai löytyykö pelastus sittenkin miehestä itsestään, ilveskö hänessä näyttää voimansa?

Reitari menestyy on neljännen pääluvun otsikko. Kuinka ollakaan, ensimmäiseksi lukija saa silmiensä eteen rahamaailman otsikolla (Pankinjohtaja). Heti perään on luettavissa, mitä Reitarilla on sanottavana monen sortin taulujen kärkkyjistä ja taiteilijan itsensä pyytämistä hinnoista. Sitten ovat taas vuorossa kulkujätkä ja Alma. Äiti siunaa Reitaria, joka huolehtii vanhemmistaan, vaikka itse asuu uudessa, komeassa hirsipytingissä eikä enää aikoihin syntymätalossa. Siinä majailevat isä ja pitkään sairastanut äiti. Kun Reitari tarvitsee uutta apumiestä, hommaan tarttuu sukulaismies. Teuvo tekee kaikkea, mitä eteen ilmaantuu, ja tulee hyvin juttuun enonsa kanssa. Olihan hommia hoitanut myös Veli, siskonpoika hänkin. Reitarin omaa Anttu-veljeä korpeaa siskonpoikien osallisuus Reitarin huushollissa. Useita näkökulmia on tarjolla yhteiselosta taiteilijan siivellä.

Viidentenä lukuna Reitari matkustellee vie miehen huimille reissuille ympäri maailmaa. Matkat Liksom kuittaa ilmavasti kuin saduissa ikään. Nopeista siirroista minun päässäni heräsi muistoja joistakin elokuvista, jopa Nils Holgerssonin seikkailujen elokuvaversiosta. On liikettä, menoa ja meininkiä niin, että koko maapallo kutistuu kuin Pikku Prinssissä.

Särestön juhlat on kuudennen pääluvun otsikkona. Joulunalusviikolla juhlia valmistellaan ja niihin kutsutaan niin etelän kuuluisuudet kuin Kittilän kummajaiset Palsaa myöten. Kulkujätkän silmin kaikkea katsellaan. Hiljainen Timo Mukka hipsii aikansa humussa. Bakkanaalit jatkuvat päivätolkulla, kunnes lopulta sammahtavat. Liksom kuvaa roimaa menoa häpeilemättä. Kirjan Lapin ihmisten kesytön yltiöpäisyys kohoaa ylimmilleen.

Puhasta viivaa -luku päättää sekä Reitarin elämän että romaanin. Äänessä ovat taas kulkujätkä ja aivan viimeiseksi kateutensa loppuun kuluttanut Anttu:
Maloin Reitariksi Reitarin paikale, mutta eihän siittä mithään tullu. Mulle vain naurethiin ko mie porisin, että mie net kaikki taulut maalasin. Sitte maattelin, että olkhoon ja aloin kerräähmään kelloja. Niitä on toistasattaatuhatta ja lissää tullee.      [loppu]  

Eloisa teksti viritti paikoin nauramaan ääneen. Hurja kerronta rakentaa poikkeusihmisestä kuvaa, johon aloin uskoa. Millään yleiskielisellä elämäkerralla Reidar Särestöniemi tuskin olisi saatu elämään siten kuin hän tässä romaanissa elää ja on läsnä. Niin verevän osuvaa on Rosa Liksomin kerronta. Siksi toiseksi muun muassa Riitta Vaismaan haltioitunut Kerroin sata -kritiikki Kiiltomadossa 30.4.2003 löytää paljon yhteistä Liksomin ja Reidar Särestöniemen välillä.
On hauska muistella, kuinka kerran Kittilän reissulla kävin ystäväni Sinikan kanssa taksilla Leviltä Särestöniemen museossa. Matkaa kertyi viitisenkymmentä kilometriä. Taksikuski tokaisi menomatkalla, että nyt riittää mittarin raksutus. Me maksajat olimme jo ehtineet totisina seurata hinnan karttumista. Lopulta kuski osallistui museossa kiertelyyn kuin vieraitaan opastava isäntä, mikä passasi meille hyvin. Ja maksoimme mielihyvin matkasta sen kohtuuhinnan, minkä kuski pyysi Leville palattuamme.
Sattumoisin esillä museossa oli sekin taulu, jonka keskellä komeilee ilves. Tuijottelin maalausta pitkään ja hartaasti. Tajusin, että siihen on vangittuna jäntevää voimaa. Muistui mieleen, kuinka kerran eräässä opettajankouluttajien ryhmässä shamaanin opastamana vaivuin toviksi toiseen todellisuuteen, matkasin polkuja halki metsän ja päädyin louhikkoiselle kalliolle. Kiipesin jonkin matkaa. Äkkiä yläpuolella näkyi ilves. Tyynesti se katseli minua, minä sitä. Oikealla levisi välkehtivä meri. Kuinka ollakaan - heräteltynä tunsin itseni vahvistuneeksi! Kun oli minun vuoroni kertoa, mitä olin maanalaisella matkallani kokenut, sain palautteen: Minun tulisi tarkkailla ja pohtia  ilvestä, sillä se on minun voimaeläimeni. Yhä tuntuu kummalta, että löysin yhtymäkohdan Reidarin vahvojen maalausten ja oman olemiseni väliltä.





torstai 28. huhtikuuta 2016

"Elämäni on kuin novellikokoelma"

Västerbotten kutsuu. Uuden vuoden aikoihin minunkin pitäisi olla jossain päin Skellefteåta. Osoite paljastuu vapunaattona, jolloin perhe kokoontuu simalle ja samalla pohtimaan Ruotsin-matkaa tulevan hääparin kutsusta.

Ihmekö, että innostun lukemaan yhä lisää Länsi-Pohjan alueen kirjallisuutta. Onhan tuleva vävy sieltä kotoisin.Tuntumaa olen jo saanut sulhasmiehen esiäidistä  Adak-Ullasta. Hänestä kirjoittamani juttu löytyy nimen linkistä.

Erikoislaatuisiin pohjoisruotsalaisiin persooniin ja tapahtumiin tutustuin myös lukemalla Torgny Lindgrenin läpimurtoromaanin Ormens väg på Hälleberget. Siitäkin kirjoitin blogitekstin. Lisää ehtii ilmestyä, ennen kuin joulumatka katkaisee lukupuuhat.

Huikea on myös kirjailija itse sellaisena, kuin hän näyttäytyy Muistissa-kirjassaan  (Tammi 2012, 197 s.)  Nautin tekstistä siksikin, että Liisa Ryömä erinomaisella suomennoksellaan vapautti minut tuskailemasta alkukielen kanssa, jota osaan vain kohtalaisesti. Lindgrenin taiturimainen kielenkäyttö näet edellyttäisi äidinkielen tasoista ruotsin osaamista. Siksi toiseksi Lindgrenin yllättävät assosiaatiot ja monesti niistä irtoava huumori hyrisyttävät, vaikkeivät hohotuta. Hän myöntää kirjoittavansa jonkinlaisessa hilpeyden tilassa. Se tila tarttuu lukijaan!

Jo kirjan alku hykerryttää:

Sinun pitäisi kirjoittaa Muistelmasi, kustantaja sanoi.
En minä voi, sanoin. Minulla ei ole muistoja.
En muista kuka kuudesta kustantajastani hän oli. Luultavasti kaikki kuusi, vaikka eri aikoihin. Kirjankustantajat ovat käyttötavaraa. Niillä on kaikilla samanlajisia toiveita.
Kaikilla ihmisillä on muistoja, kustantaja sanoi ja hymyili minulle, hän luuli että minä yritin tehdä itsestäni numeroa väittämällä, ettei minulla ollut muistoja.
Minä en kuvittele että muistaisin jotain, sanoin. Olen kohta puoli vuosisataa elättänyt itseni kuvitelmillani. Ne ovat olleet hyvin laaja-alaisia. Olisi kiusallista ruveta nyt nimittämään niitä muistoiksi.
Pikku hiljaa teksti nousee siivilleen. Mitään yhtenäistä, saati kronologista tapahtumain kulkua ei seuraa, vaan syystä tai toisesta muistiin pulpahtaneita sattumuksia. Moni niistä kietoutuu suuriin uutisaiheisiin kuten Palmen murhaan tai tunnettuihin kulttuuri-ihmisiin. Aina mukana on myös jokin aivan persoonallinen sävähdys.

Kirjan alkupuolella pysytellään sukulaisissa. Heistä etenkin äidinisä kasvaa monumentaalisiin mittoihin. Myös Torgnyn oma isä hahmottuu väkevänä miehenä. Hän lausahtaa pariin otteeseen pojalleen, että jos tämä kirjoittaa muistelmansa, syntyykin tekstiä isästä. Niin tuntuu tapahtuvan. Vanhemmiten poika myös ulkoisesti saa isänsä näköä. Leuka on yhtäläinen, samoin kalju pää.

Ennen kuin lukemani e-kirjaversion tarina loppuu sivulla 139, kirjailija istuu kustannustoimittajan kanssa kahvilassa. Hän vääntelehtii vaivaantuneena ja pohtii, ettei hänen elämästään synny romaania, korkeintaan novellikokoelma. Lopulta hän kysäisee, voisiko paperinivaskasta painaa pienen kirjan. Kustantajan edustaja myöntää, että ehkä siitä syntyisi kirja, ihan pieni. Ja niin kirjailijasta purkautuu lausahdus, että nyt vanhuus alkaa eikä hän enää koskaan kirjoita mitään. Kotona ei enää pyörisi sekalaisia papereita, eikä alvariinsa pauhaisi muhkea musiikki. Kaikki voisivat entistä paremmin. Kuvitelma kellahtaa kumoon, kun kustannustoimittaja muistuttaa leppeästi kaikista suunnitelmista, joista on ehditty puhua, muttei vielä toteuttaa...

Hilpeyttä herättää sekin, että Torgny Lindgreniltä on ilmestynyt Minnen-teoksen jälkeen ainakin neljä kirjaa lisää:
  • 2014Klingsor, roman
  • 2015Nåden har ingen lag (romanerna Hummelhonung, Pölsan, Dorés bibel och Norrlands akvavit)
  • 2015Berättelserna (samlade noveller)
  • 2015Tankar om Bibeln (Svenska Bibelsällskapet: Boken om oss alla)
Eritoten yksi kritiikki Muistissa-kirjasta on sellainen, että painokkaasti suosittelen sen lukemista. Sen on kirjoittanut Riitta Vaismaa, joka on otsikoinut juttunsa sanoin Hilpeät ja surumieliset muistelmat. Koko teksti avautuu tästä linkistä.