Kepeää Intia-tekstiä, vilpoisaa suomalaismetsää

Aika ajoin Elisa Kirja suo asiakkailleen maksutta lukemista. Viimeksi latasin Sony Readeriin lahjana tarjotun Mikael Bergstrandin romaanin Delhin kauneimmat kädet (Delhis vackraste händer 2011). Suomentajaa ei mainita, mutta taittaja Jukka Iivarinen ja kannen suunnittelija Susanna Appel ovat saaneet nimensä www.bazarkustannus.fi-alkuteksteihin. Mittaa kirjalla on 350 siististi kääntyvää sivua, josta kiitos taittajalle.

Alkuun oli vaivalloista päästä vauhtiin lukemisessa, vaikka mainosteksti panee parastaan:

Hykerryttävän hauska tarina ruotsalaismiehestä, joka yrittää sopeutua Intiaan.
Göran Borg on keski-ikäinen mies. Silloin kun hän ei surffaile netissä, hän ajattelee ex-vaimoaan Miaa. Urakehitys on jämähtänyt paikoilleen, hiusraja kiipeää määrätietoisesti ylöspäin ja housujen vyötärönauha kiristää pahemman kerran. Kahta aikuista lastaan Göran tapaa vain satunnaisesti.
Göranista tuntuu, ettei elämä voisi olla enää yhtään kurjempaa. Mutta kyllä voi. Voi esimerkiksi saada potkut, tulla houkutelluksi chartermatkalle Intiaan, saada hirvittävän turistiripulin ja joutua hylätyksi rähjäiseen hotelliin Jaipurissa.
Mutta sitten hotellihuoneen oveen koputtaa Yogi, joka vie Göranin New Delhiin, missä tämä tapaa kauniin intialaisnaisen Preetin ja rakastuu päätä pahkaa. Asiassa on vain kaksi pientä ongelmaa: 1. Preeti on naimisissa. 2. Mahtavan teollisuuspampun kanssa.

No, pikku hiljaa teksti alkoi maittaa. Päähenkilö ja minäkertoja Göran katselee itseään melkoisen itseironisesti ja ympäristöjään tarkkasilmäisesti. Hän ajautuu jos jonkinlaisiin tilanteisiin ensin Malmössä, kunnes päätyy seuramatkalle Intiaan. Siellä tapahtumia riittää. Omaksikin ihmeekseen kertoja selviää niistä vähin vaurioin. Intialaisystävänsä Yogin avustuksella Göranille avautuu mahdollisuuksia, joista tavallinen turisti voi korkeintaan nähdä unta.

Käy niin, että lukija huomaa alavireisen viisikymppisen miehen rohkaistuvan. Tämä liikkuu lopulta itsenäisesti jopa slummissa, joka hämmästyttää järjestyksellään. Kertoja ei taivastele, vaan osoittaa tajuavansa Intiaa. Bergstrandista löytyykin tieto, että hän on asunut siellä neljä vuotta ja siis tietää, mistä kirjoittaa. Eikä ole lainkaan haitaksi, että kerrontaa sävyttää hilpeys. Äskettäin ostamani Virpi Hämeen-Anttilan Minun Intiani Matkoja värin, tuoksujen ja vastakohtien maassa -oppaan kanssa kävi näet niin, etten jaksanut lukea asiallista tekstiä kuin noin 60 sivua. Ymmärsin toki, että jos lähtisin reissulle Intiaan, kirja olisi mitä pätevin tietolähde.

Toisin kuin Hämeen-Anttila Bergstrand piti kyydissään loppuun asti. Tuskin kumminkaan luen hänen Intia-trilogiansa kahta muuta osaa: Sumua Darjeelingissa - ja teetä ja Omenalaakson guru. Intia-tietämystään varmasti lukijakin niiden avulla kartuttaisi. Mutta teemana taitaisi jatkoissakin olla myös keski-ikäisen, eronneen miehen itsetuntemuksen ja -luottamuksen kohentuminen. Delhi-kirjassa tuli jo painavasti kerrotuksi se, että viisikymppiselle avautuu uusi elämä, kunhan uskaltautuu murtautumaan ulos raameistaan. Mitäpä sitä aihetta enää kepeästi kertaamaan.

***

Jos meikäläisestä Pohjolan asukkaasta hikisen kuuma Intia tuntuu perin juurin etäiseltä ja oudolta, niin taitaisi Intiasta tänne tupsahtanut kokea huhtikuumme hyisen eksoottisena. Jumpparyhmien kevätretkellä en muina vuosina muista tarponeeni lumessa niin kuin tänään. Ajelimme aamulla Lieto-opiston tilaamalla kyydillä Tarvasjoen Herrasmanniin ja kuulimme perille päästyä, että eilen oli tupruttanut lunta pilvien täydeltä.

Metsäretken kohteena oli Otsonlinna-niminen osa Herrasmannin matkailutilaa. Vanhaisäntä Heikki Mustamäki opasti porukkaa kotitilalta parin kilometriä hoidetun metsän ja pellon kautta määränpäähän. Siellä hän apuvoimin piti huolta makkaranpaistosta laavussa, jonne pääsee sisäkautta talon nurkkauksesta portaita pitkin.

Enpä ole ennen moista laavua nähnyt! Se on niin tilava, että yöpymäänkin mahtuisi varmaan parikymmentä pötköttäjää makuupusseissaan.

Erityisenä ohjelmanumerona oli kiitellä monitoimista Minnaa, ohjaajaamme, ja samalla saatella hänet jatkamaan opintoja. Minna Mustosen vieressä opiston rehtori Risto Suominen. Yhteiseksi iloksi mukana oli myös tuleva ohjaajamme Linda, jonka sukunimeä en ole tainnut edes kuulla. Muutaman kerran hän on jo ollut meitä ohjaamassa Minnan sijaisena. Hyvin homma sujui.

Kevätlämpimien ja kesän toivossa toivottelimme hyviä jatkoja kaikille ja lupasimme olla unohtamatta Minnaa. Kovin pahasti kylmettymättä palailimme ison bussin kyydissä takaisin kotiin. Eipä tee enää tänään mieli ulos, kun siellä kylmä tuuli jatkaa viuhuamistaan.

Tässä vielä asiasta kiinnostuneille YouTube-linkki Herrasmannista
 

Kaatojakin tuli

 Talven jumppasessioiden päätteeksi porukka testasi tänään monille ennen kokematonta lajia, keilailua. Opastusta saatiin, peukkuja kokeiltiin palloihin, niiden painoja ja peukalonreikiä vertailtiin, kunnes löytyi kullekin sopiva pallo ja päästiin tositoimiin. Siinä kolmen naisen porukassa, jossa minä olin mukana, vain yksi yllätti itsensä saamalla jopa monta kaatoa. Pistetili  karttui muhkeaksi. Keilailusta voi tulla harrastus tälle mestarin taipumuksia osoittaneelle.

Ihan nollille emme me muutakaan jääneet, vaikka monta kertaa pallo kolisteli ränniä pitkin edes hipaisematta keiloja. Tunnin puuhastelu ajoittain hiukan kierossa asennossa herätti vanhan polvikipuni, niin etten tosiaan heti unohda uutta lajikokemusta. Jääköön ainoaksi, sanoo polveni...

Kupittaan puistossa porukka nautti kävelystä ja kevätnäkymistä. Lopuksi vielä rentouduttiin venytellen niin kuin aina. Mukaan liittyi jokunen satunnainen kulkija, muttei sentään se pyöräilijä, jolta tukimme tien. Naureskellen hän kurvasi ohi nurmikkoa pitkin. Liikunnallinen päivä huipentui lounastarjoiluun Kupittaan paviljongissa. Hoh-hoijaa, kuinka hiljaiseksi iso joukko muutuikaan, kun päästiin maittavan aterian ääreen! Että tämmöinen kevättempaus lietolaisilla tänään Turussa.

Jumppa vaihtui patikkaan

Paikallisen kansalaisopiston kevätperinteisiin kuuluu, että kauden päätteeksi jumpparyhmät retkeilevät. Ohjaaja Ritva Selkilä vei tänään kaikki neljä lietolaisporukkaansa Kurjenrahkan kansallispuistoon ja Kuhankuonolle. Alue sijaitsee aivan mökkipaikkani naapurissa. Opisto tarjosi bussikyydin, eväät jokainen toi mukanaan ja varasi taskuun kolme euroa annettavaksi oppaalle.

Oppaaksi oli saatu biologi Mika Lehto. Hänen suo- ja metsämaaston asiantuntemustaan nautittiin annoksittain eri pysähdyspaikoissa. Paljon kuultiin sellaista, että katselen vastedes myös vetistä mökkimaastoa entistä hiukan tarkemmin silmin. Enkä enää siivoa kaikkia lahopuita edes mökkipihan tuntumasta. Ymmärrän, että metsä tarvitsee pikku ötökkänsä, jotka puolestaan käyttävät lahoavaa puuta monin tavoin.

 Aamupäivän viileys näkyy yhä kuvan ihmisten vaatetuksesta. Ilma lämpeni vasta sitten, kun oli jo patikoitu 3,5 km Savojärveä ympäri Rantapihaan asti. Siellä huilattiin ja syötiin eväitä. Fiksuimmat kaivoivat repuistaan teleskooppitikut makkaroita varten. Ne paistuivat avotulessa, jota varten oli varattuna iso laari kuivia klapeja, kiitos Saksalan pienviljelijäyhdistyksen. Se huoltaa kaikille avointa taukopaikkaa.

 Kuhankuonolle saavuttaessa kahden aikoihin aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta. Vihdoin minullakin oli lämmin, kun taas kerran olin lähtenyt retkelle turhan vähissä vaatteissa.

Kuhankuonon kivipaasi seistä jököttää paikassaan osana parin miljardin vuoden ikäistä peruskalliota. Lujaa on se maaperä, jolla asustamme. Ei täällä asuinsija juurikaan tutise eikä myöskään rehota niin kuin etelän runsaslajisissa viidakoissa. Viimeisin jääkausi raastoi liikkuviin jäämassoihinsa kaiken sen kiviaineksen, joka irtosi, ja hiissasi sen mukanaan kauas Atlantin syvänteisiin. Sulamisvesien muodostamiin altaisiin on pikku hiljaa kerrostunut etenkin rahkasammalkasvustoa. Juurettomana se lahoaa alaosastaan, mutta kasvaa uutta päälle. Kerros vahvistuu millin vuodessa. Niinpä nevan turvekerrostuma on paikoin kymmenmetrinen.

Runsaan kuuden kilometrin patikointireitti kuljetti meitä jumpparyhmäläisiä neljällä suotyypillä. Pitkospuita pitkin ylitettiin vetisiä laidenevoja. Maastopolkuja kuljettiin laidekorpien kautta varpuja ja mäntyjä kasvaville reunaluisuille. Niitäkin korkeammalle kohoavat suotasanteet, ja päädyimme takaisin Metsähallituksen Luontotuvalle. Siinä komea kaari päivän annista.