Päivä metsässä

Tätä täydellistä syyspäivää tuskin olisi voinut paremmin viettää kuin painumalla metsään. Viikko sitten jo taivalsimme kävelytuttuni Eevan kanssa kahteen naiseen Kurjenrahkan kansallispuistossa (http://www.luontoon.fi/retkikohteet/kansallispuistot/kurjenrahka/Sivut/Default.aspx). Kiersimme parin kilometrin mittaisen luontopolun. Reissun päätteeksi painuimme mökille syömään. Ajomatkaa kansallispuiston lähimmältä Rantapihan parkkipaikalta mökille on vain seitsemän kilometriä.

Kokemus innoitti yrittämään hommaa uudestaan. Savojärven Rantapihalla tutkailtiin karttaa ja päätettiin nyt rohkeasti painua yhdeksän kilometrin taipaleelle. Hyvin merkittynä se kulkee kuulun Pukkipalon aarnimetsän kautta Takaniitun vuorelle. Ennakkotietojen mukaisesti sieltä aukeaa avara näkymä suoalueelle. Ylle kopioidun linkin kautta pääsee katselemaan kuvia koko alueen maisemista. Tarjolla on myös karttoja. Itse otettuja kuvia ei nyt olekaan, koska unohdin Lumiani kotiin enkä edes yrittänyt kuvaamista pikkuisella kakkospuhelimella.

Vuorelle päästyä olimme jo paarustaneet viitisen kilometriä. Oli kaikin puolin mainio hetki istahtaa parhaaseen maisemien katselupaikkaan kiinnitetylle puupenkille natustamaan eväsleipiä ja hörppämään juotavaa. Ihmeeltä tuntui hiljaisuus. Ei kuulunut maatalouskoneiden, ei autojen, ei lentokoneiden ääniä. Vain yksinäinen pikkulintu tirskahteli lähipuussa. Lintua emme nähneet, emme muitakaan eläimiä mitä nyt jokusen hirvikärpäsen nitistimme niskavilloista. Muutama hyttynenkin inisi ajoittain korvanjuuressa, muttei sen kummempaa.

Mökille päätyi tämänkin päivän reissu. Iltapäiväkahvissa tuntui maistuvan erityinen aarnimetsän aromi, kun kupposen sai nenänsä alle. Virkkua oloa piisaa yhä, vaikka saisi jo talttua, kun pian on mummojen aika yritellä nukkumista.

Suolla ja kallioilla

Mökkilauantai houkutteli ajelemaan kahdeksan kilometrin päähän Kurjenrahkan kansallispuiston laitaan Rantapihalle. Mitään suurisuuntaista retkeilyä ei tänään ruvettu harrastamaan, vaan katsastettiin hiukan luontopolun näkymiä. Toiveena oli, että myös lintuja osuisi bongattavaksi. Suolta näet kuului aamulla varhain teerien kukerrus. Viime viikonloppuna kajauttelivat kurjet soidinmusiikkiaan.

Yhtään kookasta lintua ei kumminkaan osunut reitille, mutta suomaisemassa riitti pällistelemistä. Viitseliäästi laaditut opastaulut tarjoilivat sopivin kohdin tietoiskuja, niin että lukemisen vaivalla pääsi taas kärryille, mikä onkaan ominaista suoluonnolle.

Suonsilmä pysäytti. En muista ennen seisseeni näin lähellä upottavaa uhkaa. Tai jos olen, en ainakaan ymmärtänyt, kuinka syvälle varomaton kulkija voi hulahtaa läpi olemattoman ohuen pintasammalen. Ihmekö sitten, että suolle hävinneistä kerrotaan kauhujuttuja ja että vaaranpaikoilla on useita nimityksiä: suonsilmäke, hete, rimpi. 

 Ennen kuin polku kohosi kuivaan rinteeseen, löytyi vihreänä leiskuvaa sammalikkoa. Sen äärelle polvistuin enkä suotta, koska kuvat toistavat tarkasti sammalten vehmauden. Mökkipihalla tarkkaan vaalitut sammalikot eivät vedä vertoja näille kosteikon kasvustoille.

Pitäisi vissiin  perehtyä sammalten lajirunsauteen. Luulisin, että kuvan komistus on jonkin sortin karhunsammalta.

 Reitti vei yhä ylemmäs kuivaa rinnettä. Siellä kulkijoita valistettiin muun muassa kallioperätiedoin. Emme tosiaan liikuskele millään äkkiä hutaistulla maaperällä. Tuhti kiviperustamme on ikivanhaa, kuten taulussa tarkasti mainitaan. Siksi katsoin aiheelliseksi päättää päivän blogitekstin kuvaan kunnioitettavasta peruskalliosta. Passaa näillä vakailla poluilla vastakin paarustaa.

Jumppa vaihtui patikkaan

Paikallisen kansalaisopiston kevätperinteisiin kuuluu, että kauden päätteeksi jumpparyhmät retkeilevät. Ohjaaja Ritva Selkilä vei tänään kaikki neljä lietolaisporukkaansa Kurjenrahkan kansallispuistoon ja Kuhankuonolle. Alue sijaitsee aivan mökkipaikkani naapurissa. Opisto tarjosi bussikyydin, eväät jokainen toi mukanaan ja varasi taskuun kolme euroa annettavaksi oppaalle.

Oppaaksi oli saatu biologi Mika Lehto. Hänen suo- ja metsämaaston asiantuntemustaan nautittiin annoksittain eri pysähdyspaikoissa. Paljon kuultiin sellaista, että katselen vastedes myös vetistä mökkimaastoa entistä hiukan tarkemmin silmin. Enkä enää siivoa kaikkia lahopuita edes mökkipihan tuntumasta. Ymmärrän, että metsä tarvitsee pikku ötökkänsä, jotka puolestaan käyttävät lahoavaa puuta monin tavoin.

 Aamupäivän viileys näkyy yhä kuvan ihmisten vaatetuksesta. Ilma lämpeni vasta sitten, kun oli jo patikoitu 3,5 km Savojärveä ympäri Rantapihaan asti. Siellä huilattiin ja syötiin eväitä. Fiksuimmat kaivoivat repuistaan teleskooppitikut makkaroita varten. Ne paistuivat avotulessa, jota varten oli varattuna iso laari kuivia klapeja, kiitos Saksalan pienviljelijäyhdistyksen. Se huoltaa kaikille avointa taukopaikkaa.

 Kuhankuonolle saavuttaessa kahden aikoihin aurinko paistoi jo lähes pilvettömältä taivaalta. Vihdoin minullakin oli lämmin, kun taas kerran olin lähtenyt retkelle turhan vähissä vaatteissa.

Kuhankuonon kivipaasi seistä jököttää paikassaan osana parin miljardin vuoden ikäistä peruskalliota. Lujaa on se maaperä, jolla asustamme. Ei täällä asuinsija juurikaan tutise eikä myöskään rehota niin kuin etelän runsaslajisissa viidakoissa. Viimeisin jääkausi raastoi liikkuviin jäämassoihinsa kaiken sen kiviaineksen, joka irtosi, ja hiissasi sen mukanaan kauas Atlantin syvänteisiin. Sulamisvesien muodostamiin altaisiin on pikku hiljaa kerrostunut etenkin rahkasammalkasvustoa. Juurettomana se lahoaa alaosastaan, mutta kasvaa uutta päälle. Kerros vahvistuu millin vuodessa. Niinpä nevan turvekerrostuma on paikoin kymmenmetrinen.

Runsaan kuuden kilometrin patikointireitti kuljetti meitä jumpparyhmäläisiä neljällä suotyypillä. Pitkospuita pitkin ylitettiin vetisiä laidenevoja. Maastopolkuja kuljettiin laidekorpien kautta varpuja ja mäntyjä kasvaville reunaluisuille. Niitäkin korkeammalle kohoavat suotasanteet, ja päädyimme takaisin Metsähallituksen Luontotuvalle. Siinä komea kaari päivän annista.