Tilinteko

Myöhään Laila Hirvisaaren teoksiin tarttuneena olen tyystin sulanut ihailemaan hänen voimiaan perehtyä valitsemaansa aiheeseen. Hän mainitsee lukeneensa kaiken mahdollisen Katariina II:sta. Valtavan tietomäärän kirjailija on sisäistänyt niin, että syntyy uskottava kuva Katariinasta keisarinnana tähän itseen eläytyen.

Hovielämä tulee tutuksi illallisineen, matkoineen, ulkomaisten lähettiläiden tapaamisineen. Keisarinnan silmin näkee ja korvin kuulee, kuinka rakkausuhteita viriää, vehkeilyjä paljastuu, henkilökunta uurastaa. Katariinan omista suosikeista seuraa paitsi nautintoa myös isoja murheita ja hävettävän suuria kustannuksia. Kuohuttavimpana muistona käydään läpi Pugatšovin kapinaa. Siihen liittyen kysymys häpeällisestä maaorjuudesta pysyy ratkaisemattomana pitkälle tulevaisuuteen. Tilinteon aiheita riittää kaikilta 33 hallitsemisen vuosilta.

Sotien tuloksena Venäjän alue laajenee ja siksi kai Katariinan nimeen liitetään epiteetti Suuri. Puola jaettiin, Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, osia Suomesta piti Värälän rauhassa 1790 saataman sen lisäksi, mitä Turun rauhassa 1743 oli jo Ruotsilta otettu. Valtaa tavoitellaan ja käytetään, maa-alueita hamutaan lisää sotimalla ja liittolaisuuksia etsimällä.

Kunnianosoituksena hiukan itseäni vanhemmalle kirjailijalle ostin pian Laila Hirvisaaren kuolinuutisen jälkeen e-versioina hänen romaaninsa Minä, Katariina (2011) sekä sen jatko-osan Me, Keisarinna (2013). Kumpikin Otavan kustantama teos on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Minä, Katriinasta kirjoitin tämän blogijutun. Nyt ovat vuorossa aatokseni nimihenkilön muistelemista hallitsijavuosista. Sihteerinä ja olennaisena opponenttina toimii edelleen lapsuudesta asti tuttu ja ylikamariherraksi nimitetty ystävä Leon Denikin. Ratkaisu luo kiehtovia jännitteitä, kun kronologia tarjoaa rungon, kolmeen osaan ja 45 lukuun jaettu teksti jäsentää tapahtumia. Lukija tietää alusta asti, mistä on kyse:

En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien välillä oli vain 37 vuotta. Mitään niin brutaalia, sivistymätöntä, julmaa, hullua hallitsijaa kuin Pietari Suuri, joka katkoi omin käsin alaistensa päitä, ei enää Venäjälle tule, siitä pidän minä huolen. Vaikka minua syytettiin mieheni murhasta, en sentään ole tappanut omia lapsiani! Pietari Suuri tapatti oman poikansa. Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en. Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan. Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME, KATARIINA II, SELVISIMME?

Leon Denikin avulla Katariina joutuu silmäkkäin vaivalloisten tosiasioiden kanssa muistellessaan hallitsijavuosiensa vaiheita. Kun kaikki on kerrottu, runsaan vuoden työ päättyy kesällä 1796. Uupunut Leon lähtee lomalle Latviaan. Puolan entinen kuningas, Katariinan pienenä kuolleen tyttären isä, ilmaantuu kutsumatta Monplaisirin palatsiin Suomenlahden rannalle Katariinan luo eikä tule häädetyksi pois. Tarina saa hiipua kohti loppuaan vanhan rakkauden hehkussa:

– Stanislaus, tämä keskiyön hiljainen hetki on ihana. Kuuntele – vain meren kohinaa. Ei paljon sanoja, ajatuksia kyllä. Ja silmäsi niin lähellä. Kerro mitä ajattelet.       

– Kuka säätää rakkauden lain? Kuka tunteet? Kuka rakkauden määrän? Se on joskus hämmentävää. Vuosikymmenet erottivat meidät, sinut ja minut. Kansojemme tahto erotti meidät. Mutta me olemme yhdessä yhä.

– Kuinka voin koskaan kiittää sinua? Sano, mitä olen elämälläni tehnyt?        – Velvollisuutesi, Katherine.       

– Liian paljon virheitä sekä hallitsijana että naisena. En minä ehdi saada niitä anteeksi. Sinä Stanislaus Poniatowski olet suuri ihminen. Minä olen pieni ihminen. Jokin esti minua olemasta äiti kenellekään heistä kolmesta. Olen ollut enemmän hallitsija kuin äiti. Minun syyni, että poikani Paavali nousi minua vastaan. Joudun käymään siitä oikeutta itseni kanssa. Minä Katariina joudun selvittämään syntini tuolla Taivaallisessa Ruusutarhassa ehkä Voltairen kuullen. Hän riemuitsisi… Tunnustan erehtyväisyyteni. Jaoin liikaa rahaa ohikiitävistä hetkistä. Suljin pimeyteen kaikkein pienimmät ja heikoimmat. Kadun.

Katariina vajoaa omiin ajatuksiinsa ja miettii, paljonko on vielä aikaa. Sitä hän ei tiedä, ounastelee vain, että aika on loppumassa. Tietolähteistä tarkistin, että Katariina II sai halvauskohtauksen marraskuussa 1796 ja kuoli pari päivää myöhemmin. Hän oli 66-vuotias, romaanin mukaan itsensä vanhaksi ja rumaksi tuntenut.

 Hirvisaaren romaanin jylhyys korostui tästäkin tosiasiasta ja siitä, että Katariinan seuraajaksi kruunattiin äitiään vastaan vehkeillyt Katariinan esikoispoika Paavali I, jonka viralliseksi isäksi on merkitty Pietari III.  Paavalin tsaarius päättyi viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänet murhattiin. Suomalaisillekin Porvoon valtiopäiviltä 1809 tuttu Alekasanteri I seurasi isäänsä valtaistuimelle.

Minun päässäni vallitsee nyt niin vahvana Laila Hirvisaaren luoma romaanihahmo Katariina II:sta, ettei tilaa kilpaileville luomuksille hevin löydy. Enkä myöskään tunne tarvetta itse ryhtyä historiankirjoista selvittämään, mitä tästä keisarinnasta sanotaan. Hirvisaaren Katariina II kaikkine piirteineen tuntuu minusta ihmeen läheiseltä.

Sophiesta Katariinaksi

 Pitääkö kirjailijan kuolla, ennen kuin havahdun lukemaan häneltä jotakin? Sellainen epäilys heräsi, kun Laila Hirvisaaren kuolemasta uutisia tutkaillessani hoksasin, että kas kummaa, en tunne ainotakaan hänen laajan tuotantonsa teosta. Löysin saman tien Elisa Kirjan valikoimista useita Hirvisaaren romaaneja. Historian harrastajana ja Venäjän historiaa aikoinaan opiskelleena ostin saman tien kaksi alehintaista kirjaa. Kumpikin niistä keskittyy Katariinaan, siihen suureksi ajan oloon nimitettyyn. Alkujaan hän oli saksalaisen ruhtinaskunnan prinsessa Sophie Auguste Friederike von Anhalt-Zerbst, Kaksiosaisessa omaelämäkerrassa tapahtumia muistelee Sophie-Katariina kirjan nimen mukaisesti: Minä, Katariina (Otava 2011). Se oli yksi ehdokas ilmestymisvuotensa Finlandia-palkinnon saajaksi. Kirja otti kyytiinsä ensimmäisestä rivistä alkaen ja piti otteessaan kaikki 602 sivua.

Onnettomuus sattui matkalla Suureen ruokasaliin. Olin ottanut vastaan diplomaattikunnan edustajat ja olimme siirtymässä juhlalounaalle. Laskeuduin seurueeni kanssa alas Juhlaportaita. Ennen keisarinnaa kulkee ikään kuin polkua näyttäen kaksi livreepukuista hovimiestä, sitten, kuuden metrin päässä ja ylhäisessä yksinäisyydessään tulee keisarinna, taas kuusi metriä, ja muu hovi arvojärjestyksessä. Ylläni oli keltainen silkkipuku, jossa oli leveät vanteet. Keltaisissa silkkikengissä oli puolikorko ja kapea kärki. Kengän korko jäi kiinni helmaan ja minä kaaduin palatsin portaissa koko painollani oikean jalkani päälle. Kipu iski jalkaan niin voimakkaana, että aloin huutaa ääneen ja voin pahoin. Ensimmäisenä viereeni hyökkäsi suosikkini Platon Zubov, sitten siihen juoksi lakeijoita, kamariherroja ja kirkuvia hovinaisia. Joku oli jo hakemassa lääkäreitä.

Jalastani valui verta ja polvi oli vääntynyt luonnottomaan asentoon. Minä nimittäin kaaduin portaiden sivussa olevan kristallisen kukkavaasin päälle. Se ei ollut mikään pieni vaasi, se oli miltei minun mittaiseni ja täynnä kesän ensimmäisiä kukkia. Makasin portaiden alapäässä sirpaleiden keskellä, teräviä lasinsiruja löytyi hiuksistanikin.

Vaivalloista toipumista kestää kolmisen kuukautta. Niiden kuluessa Katariina käy läpi papereitaan. Välttämättömänä avustajana ja papereiden järjestäjänä toimii Leon August Denikin, lapsuudesta asti tuttu luottomies ja ystävä. Tämän vaimo, Aleksandra, paljastuu eräässä kirjeessä Katariinan sisarpuoleksi. 

Tavoitteena on kirjoittaa totuus Katariina II:n elämästä ihmisenä ja keisarinnana. Villeinä levinneet huhut oli yritettävä oikaista. Leon ei päästä Katariinaa helpolla, vaan inttää vastaan, jos kuulee kaunistelevia tulkintoja tapahtumista. Minä, Katariina -otsikon mukaisesti tarkastellaan kaikki ne vuodet, joiden päätteeksi 33-vuotias suuriruhtinatar huudetaan keisarinnaksi ja hänen puolisonsa, Pietari III, suistetaan valtaistuimelta. 

Leon saapuu lähes päivittäin Tsarinnaksi kutsutun Katariinan vuoteen ääreen, johon miehelle on järjestetty työskentelytila. Kirjeistä kirpoaa muistoja. Katariina kertoo lapsuudestaan, isän hellyydestä, äidin tylyydestä ja enon lähentelyistä. Suureksi ihmeeksi Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna haluaa nähdä Sophien. On matkustettava Pietariin. Vaappuvalla hevoskyydillä oma äiti matkakumppanina suunnistetaan Baltian kautta Venäjälle. Eräässä pysähdyspaikassa törmätään pikkuvauvaan, jota ollaan äitinsä kanssa viemässä vankilaan. Lapsi on Iivana VI, laillisena kruununperijänä uhka lapsettoman Elisabetin valta-asemalle.

Omat tietoni keisarillisen Venäjän vallassa olleista ja valta-asemaan pyrkijöistä osoittautuivat perin hatariksi. Laila Hirvisaaren asiantuntemus kaikessa yksityiskohtaisuudessaan herätti luottamusta, vaikka romaanikirjailijana hän ei paljasta lähteitään. Sen toki lukija osaa päätellä, että Katariinalta on jäänyt valtavasti kirjeitä. Niiden kokoelmiin ilmeisesti voi tutustua arkistoissa. Siksi kai romaani paljolti pohjautuu kirjeisiin. Kronologian mukaisesti edetään aina sen verran, kuin muistelija sekä hänen kirjurinsa jaksavat.  

Esille nousee paljon nimiä ja paikkoja, joista en tahtonut saada tolkkua. Mutta 14-vuotiaalle Sophielle hovissa esitelty 15-vuotias Pietari, Saksasta hänkin, piirtyy tarkasti kaikkine kummallisuuksineen. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut tytöstä muuna kuin leikkikaverina tinasotilaitten taisteluissa. Kirjailijan ääni kuuluu niissä kohdin, joissa kerrotaan Pietarin kaltoin kohtelusta lapsena. Kuulostaa myöhempien aikojen psykologiselta tietämykseltä ymmärtää aikuisen kehittymättömyys lapsuuden kokemuksista johtuvaksi. Monia muitakin seikkoja jäin pohtimaan, kuten Katariinan ajatuksiksi puettuja ennusteita tulevista nopeista viestiyhteyksistä tai liikkumisesta paikasta toiseen ilman hevosia.

Parin hovissa vietyn vuoden jälkeen Sophiesta tulee ortodoksi ja hän saa nimekseen Katariina. Vaikka hovissa nähtiin Pietarin outous ja kelvottomuus tsaariksi, Elisabet nimesi sukulaispoikansa kruununperijäksi siinä toivossa, että nuoret avioiduttuaan saisivat yhteisen lapsen. Se toive ei toteutunut, sillä suuriruhtinaasta ei ollut isäksi. Mikä neuvoksi? Suuriruhtinattarelle sallittiin välttämätön sivusuhde. Ensimmäistä seuraa useita muita, lapsia Katariina saa kolme. Huimia ovat ne jaksot, joissa kuvataan Katariinan synnytyksiä. Äiti joutuu kestämään kipuja, jopa kylmyyttä ylen määrin, kunnes hänen omat luottoihmisensä pääsevät pelastamaan synnyttäjän. Lasta tämä tuskin näkee, sillä ensiksi syntynyt on oitis kiidätetty Elisabetille, joka katsoo poikaa, Paavalia, kuin omaansa, mutta ei osaa arvostaa lasta eikä tunnista hänen tarpeitaan. Romaanin mukaan tämän kasvuoloissa ei ole hurraamista.

OLIN KESTÄNYT KOLMETOISTA VUOTTA EPÄVARMUUTTA KEISARINNA ELISABETIN VARJOSSA JA ELÄNYT VAPAAEHTOISESSA VANKILASSA. En saanut tavata poikaani, en nähnyt hänen ensi askeleitaan, enkä kuullut miten hän nimitti keisarinnaa Méméksi. Äiti-sanaa hän ei oppinut. Sitä ei opetettu, vaikka hänen äitinsä asui samassa palatsissa pienen kävelymatkan päässä. Kolmentoista vuoden ajan olin elänyt juonittelujen, juorujen, ilkeämielisyyden ja pahantahtoisuuden keskellä yrittäen kulkea pää pystyssä. Eräänä päivänä saavutin kenttämarsalkka Apraksinin ystävyyden, se tuli kuin taivaan lahja. Ja yhtä arvokkaalta tuntui kreivi Bestuževin kääntyminen puoleeni. Sitten levisi uusi huhu, joka mietitytti ja pelotti meitä kovasti. Se kiersi Oranienbaumin, Tsarskojen ja Pietarin palatsien salongeissa: entäpä jos keisarinna Elisabet antaa vallanperimyksen suoraan pojalleni Pavel Petrovitšille eli suuriruhtinas Paavalille, ja meidät suuriruhtinaan kanssa passitetaan takaisin Stettiniin ja Holsteiniin?

Käy selväksi, että Katariinaa kiinnostaa valta. Hän kestää Elisabetin vihan ja säilyttää hyvät käytöstavat, vaikka tyynen pinnan alla myrskyää. Lopulta koittaa hetki, jolloin Elisabet on valmis sopimaan ja kutsuu Katriinan eräänä yönä luokseen.  Kaunis kohtaus valaisee romaanin loppupuolta.

Matkan varrella on käynyt selväksi, että hovin olosuhteet ovat monilta osin omituisen puutteellisia, suorastaan saastaisia. Esimerkiksi palatsien loisteliassa tiloissa  ihmiselle välttämätöntä ulostamista ei ole otettu huomioon. Jostain portaitten alta on saattanut löytyä ämpäri, jota on käytetty hädän tullen ja se on saanut levittää hajujaan, kunnes palvelija on kiikuttanut täyden astian ties mihin. Syntyy vaikutelma, että vasta Katariina toi hoviin sellaisen uutuuden kuin reikätuoli, jonka alle mahtui ämpäri. Ehkä reikä oli peitettävissä kannella, vaikka teksti ei kantta mainitse.

Loputtoman pitkät seremoniat seisten ortodoksikirkossa ovat olleet sietämätöntä piinaa pissahädässä. Naisten valtaisat vannehameet ovat tarjonneet mahdollisuuden varustautua eräänlaisin vaipoin, jotta on voinut protokollan mukaisesti kärsiä aloillaan ja vaikka pissata lirauttaa vaippoihin. 

Kylpemishuoneistakin on puhetta. Ne ovat paikkoja, joihin ei vesikammoista, lialta haisevaa Pietaria saanut suostutelluksi. Tämä joutuu kuitenkin tätinsä Elisabetin vaatimuksesta viettämään yönsä samassa vuoteessa Katariinan kanssa. Kuvaukset tinasotilaista sänkykumppaneina ovat herkkua!

Yksi suuria ihmeitä Katariinalle ja myös lukijalle ovat jatkuvat siirtymiset palatsista toiseen. Kun lähdetään Pietarista Moskovaan, koko monisatapäinen hovi mööpeleineen kaikkineen kuormataan mukaan. Kansa lakoaa reitin varrella maahan asti kumartamaan keisarinnalleen. Yöpymiset ovat kehnoja muille paitsi Elisabetille, jolle aina on löydyttävä hänen arvonsa mukainen majoitus. Vain Pietarhoviin siirryttäessä kaikille löytyy palatseista tiloja ja ihania puistoja, joissa kuljeskella.

Hirvisaaren romaani on niin runsas, että sitä muistellessa hengästyn. Tällainen siis on tosi lukuromaani. Käänteitä riittää, ihmissuhteita setvitään. Lukija voi seurata tapahtumia Katariinan tarkkailevin katsein ja kommentoida Leonin tavoin. Rakenne toimii mainiosti. Hidastukset pitkittävät jännitystä, joka pääsee purkautumaan, kun jokin uusi odotus tulevista käänteistä on jo vireillä. Kirjailija hallitsee keinonsa.

Lopussa vielä tulee herkkupala, kun Elisabetin kuoltua ja Pietari III:n osoittauduttua mahdottomaksi tsaariksi Katariina huudetaan keisarinnaksi. Ja hän lähtee ensin sukkasillaan, sitten lainakengissä ottamaan vastaan joukko-osastojen uskollisuudenvaloja. Pietarissa kirkonkellot pauhaavat, tykit jylisevät, ihmiset riemuitsevat! Katariina ehtii jossain välissä sonnustautua keisarilliseen asuun kaikkine jalokivineen. Arvovalta loistaa hänestä, vaikka pituutta on vain 150 senttiä.

Ja minä syöksähdän lukemaan tsaarittaren omaelämäkerraksi verhotun romaanin jälkiosaa nimeltään Me Katriina.

Laila Hirvisaaren suurtyön äärellä kirjailijaa kiittäen.