Tilinteko

Myöhään Laila Hirvisaaren teoksiin tarttuneena olen tyystin sulanut ihailemaan hänen voimiaan perehtyä valitsemaansa aiheeseen. Hän mainitsee lukeneensa kaiken mahdollisen Katariina II:sta. Valtavan tietomäärän kirjailija on sisäistänyt niin, että syntyy uskottava kuva Katariinasta keisarinnana tähän itseen eläytyen.

Hovielämä tulee tutuksi illallisineen, matkoineen, ulkomaisten lähettiläiden tapaamisineen. Keisarinnan silmin näkee ja korvin kuulee, kuinka rakkausuhteita viriää, vehkeilyjä paljastuu, henkilökunta uurastaa. Katariinan omista suosikeista seuraa paitsi nautintoa myös isoja murheita ja hävettävän suuria kustannuksia. Kuohuttavimpana muistona käydään läpi Pugatšovin kapinaa. Siihen liittyen kysymys häpeällisestä maaorjuudesta pysyy ratkaisemattomana pitkälle tulevaisuuteen. Tilinteon aiheita riittää kaikilta 33 hallitsemisen vuosilta.

Sotien tuloksena Venäjän alue laajenee ja siksi kai Katariinan nimeen liitetään epiteetti Suuri. Puola jaettiin, Krimin niemimaa liitettiin Venäjään, osia Suomesta piti Värälän rauhassa 1790 saataman sen lisäksi, mitä Turun rauhassa 1743 oli jo Ruotsilta otettu. Valtaa tavoitellaan ja käytetään, maa-alueita hamutaan lisää sotimalla ja liittolaisuuksia etsimällä.

Kunnianosoituksena hiukan itseäni vanhemmalle kirjailijalle ostin pian Laila Hirvisaaren kuolinuutisen jälkeen e-versioina hänen romaaninsa Minä, Katariina (2011) sekä sen jatko-osan Me, Keisarinna (2013). Kumpikin Otavan kustantama teos on ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Minä, Katriinasta kirjoitin tämän blogijutun. Nyt ovat vuorossa aatokseni nimihenkilön muistelemista hallitsijavuosista. Sihteerinä ja olennaisena opponenttina toimii edelleen lapsuudesta asti tuttu ja ylikamariherraksi nimitetty ystävä Leon Denikin. Ratkaisu luo kiehtovia jännitteitä, kun kronologia tarjoaa rungon, kolmeen osaan ja 45 lukuun jaettu teksti jäsentää tapahtumia. Lukija tietää alusta asti, mistä on kyse:

En olisi voinut kuvitella, miten raskas keisarinnan kruunu voi olla ja miten se painaa yhtä paljon päätäni kuin sieluani. Venäjä laskettiin minun käteeni kesäkuun 28. päivänä armon vuonna 1762, mutta tiesin että kansa pitäisi minua keisarinnana vasta kun minut olisi kruunattu Moskovassa. Pietari Suuren ja minun, Katariina II:n, hallituskausien välillä oli vain 37 vuotta. Mitään niin brutaalia, sivistymätöntä, julmaa, hullua hallitsijaa kuin Pietari Suuri, joka katkoi omin käsin alaistensa päitä, ei enää Venäjälle tule, siitä pidän minä huolen. Vaikka minua syytettiin mieheni murhasta, en sentään ole tappanut omia lapsiani! Pietari Suuri tapatti oman poikansa. Ihailkoot muut häntä polvillaan, minä en. Mutta erään asian hän hulluudessaan teki: nosti Venäjän Eurooppaan. Hänen ansiostaan pieni siivu kansastani on älymystöä ja ylimystöä, kun kaikki muu on köyhälistöä. Miten minä selvisin? MITEN ME, KATARIINA II, SELVISIMME?

Leon Denikin avulla Katariina joutuu silmäkkäin vaivalloisten tosiasioiden kanssa muistellessaan hallitsijavuosiensa vaiheita. Kun kaikki on kerrottu, runsaan vuoden työ päättyy kesällä 1796. Uupunut Leon lähtee lomalle Latviaan. Puolan entinen kuningas, Katariinan pienenä kuolleen tyttären isä, ilmaantuu kutsumatta Monplaisirin palatsiin Suomenlahden rannalle Katariinan luo eikä tule häädetyksi pois. Tarina saa hiipua kohti loppuaan vanhan rakkauden hehkussa:

– Stanislaus, tämä keskiyön hiljainen hetki on ihana. Kuuntele – vain meren kohinaa. Ei paljon sanoja, ajatuksia kyllä. Ja silmäsi niin lähellä. Kerro mitä ajattelet.       

– Kuka säätää rakkauden lain? Kuka tunteet? Kuka rakkauden määrän? Se on joskus hämmentävää. Vuosikymmenet erottivat meidät, sinut ja minut. Kansojemme tahto erotti meidät. Mutta me olemme yhdessä yhä.

– Kuinka voin koskaan kiittää sinua? Sano, mitä olen elämälläni tehnyt?        – Velvollisuutesi, Katherine.       

– Liian paljon virheitä sekä hallitsijana että naisena. En minä ehdi saada niitä anteeksi. Sinä Stanislaus Poniatowski olet suuri ihminen. Minä olen pieni ihminen. Jokin esti minua olemasta äiti kenellekään heistä kolmesta. Olen ollut enemmän hallitsija kuin äiti. Minun syyni, että poikani Paavali nousi minua vastaan. Joudun käymään siitä oikeutta itseni kanssa. Minä Katariina joudun selvittämään syntini tuolla Taivaallisessa Ruusutarhassa ehkä Voltairen kuullen. Hän riemuitsisi… Tunnustan erehtyväisyyteni. Jaoin liikaa rahaa ohikiitävistä hetkistä. Suljin pimeyteen kaikkein pienimmät ja heikoimmat. Kadun.

Katariina vajoaa omiin ajatuksiinsa ja miettii, paljonko on vielä aikaa. Sitä hän ei tiedä, ounastelee vain, että aika on loppumassa. Tietolähteistä tarkistin, että Katariina II sai halvauskohtauksen marraskuussa 1796 ja kuoli pari päivää myöhemmin. Hän oli 66-vuotias, romaanin mukaan itsensä vanhaksi ja rumaksi tuntenut.

 Hirvisaaren romaanin jylhyys korostui tästäkin tosiasiasta ja siitä, että Katariinan seuraajaksi kruunattiin äitiään vastaan vehkeillyt Katariinan esikoispoika Paavali I, jonka viralliseksi isäksi on merkitty Pietari III.  Paavalin tsaarius päättyi viisi vuotta myöhemmin, jolloin hänet murhattiin. Suomalaisillekin Porvoon valtiopäiviltä 1809 tuttu Alekasanteri I seurasi isäänsä valtaistuimelle.

Minun päässäni vallitsee nyt niin vahvana Laila Hirvisaaren luoma romaanihahmo Katariina II:sta, ettei tilaa kilpaileville luomuksille hevin löydy. Enkä myöskään tunne tarvetta itse ryhtyä historiankirjoista selvittämään, mitä tästä keisarinnasta sanotaan. Hirvisaaren Katariina II kaikkine piirteineen tuntuu minusta ihmeen läheiseltä.